Kahleissa sairauden kanssa

En ennenvanhaan (Minun "ennenvanhaan", sanotaanko noin muutama vuosi sitten) ajatellut eri asioita näin syvällisesti ja aivan erinlaisesta näkökulmasta kuin nykyään. Nykyään minulla on ympärilläni paljon sellaisia ihmisiä, jotka laittavat ajattelemaan. He eivät ole vain sellaisia tyhjän paskanpuhujia, vaan kaveripiirissäni puhutaan vakavistakin ja syvällisistäkin asioista. En nyt kuitenkaan sano, etteikö huumoria löydy tippaakaan nykyisestä kaveripiiristäni, päinvastoin! Ilman huumoria nimittäin ei tulisi mistään mitään, huumori yhdistää meitä kaikkia vahvasti. Huumori on selviytymiskeino, kuten mieheni tapaa sanoa. Ei huumorintajuttomien, eli tosikkojen ihmisten kanssa ainakaan minä itse viihdy kovin kauaa. Olin tottunut edellisessä kaveripiirissäni, että kevyt smalltalk, juorujen puhuminen ja päivän tapahtumista puiminen oli sitä kunnon keskustelua. Nyt kun olen tutustunut aivan erinlaisiin ihmisiin, upeisiin ihmisiin, joiden kanssa voin olla oma itseni eikä tarvitse jännittää ja miettiä koko ajan, että onkohan seuraava vitsi jonka murjaisen mistään kotoisin. Nyt kuitenkin poikkean siihen aiheeseen, josta alunperin aioin tulla sanomaan tänne omat ajatukseni. Tämä asia on saanut minut katsomaan elämää erinlaisesta näkökulmasta, opettanut ymmärtämään, kuuntelemaan ja olemaan tukena. Miehelläni on sairaus, joka on krooninen ja, kuten hän yleensä on sanonut minulle, niin hän on "naimisissa oman sairautensa kanssa" tahtomattaan. Haluan puhua aiheesta Crohnin tauti, eli tulehduksellinen suolistosairaus.

Olen ottanut selvää aika paljon tästä sairaudesta, kun aloin seurustella mieheni kanssa. Aluksi se oli minulle pieni järkytys, kun en tiennyt vielä miten sairaus vaikuttaa mieheni jokapäiväiseen elämään. Minun isoveljelleni puolestaan puhkesi vuosi sitten Colitis ulcerosa, joka on sisarussairaus Crohnin taudin kanssa. Molemmat sairaudet ovat kroonisia. Veljelläni tämä sairaus on nyt paremmassa jamassa ja, jos oikein olen ymmärtänyt niin mitään oireita ei ole tällä hetkellä ollut, joka on todella hyvä juttu. Molemmat sairaudet ovat aaltoilevia, eli tulee kausia, jolloin sairaus on parempi ja toisinaan taas huonompi. Miehelläni Crohnin tauti on nyt menossa alamäkeä ja en osaa olla muuta kuin vain tukena hänelle ja olla vierellä. Mieheni on todella väsynyt, tämä sairaus on vienyt häneltä melkein kaikki voimat, mutta silti hän yrittää vaikka pää kainalossa härkäpäisesti pyrkiä eteenpäin elämässään. Minä vain katson vierestä toivottomana, kun hän pikkuhiljaa kuluu loppuun enkä minä osaa tehdä asialle mitään. Asiaa ei auta yhtään se, että meidän elämänjaksomme on ollut nyt stressaavaa (Vasta muutimme uuteen kämppään, joka oli todella iso urakka ja väsymys painaa meitä molempia) ja stressi on pahin takapakki/vihollinen tälle sairaudelle, sillä tulehduksellinen suolisto reagoi negatiivisesti stressiin, joka puolestaan pahentaa sairautta. Miehelläni on vaikea sairaus, hän on sairas ja hän aina sanoo minulle, että hän vihaa sitä, vihaa sitä eniten koko maailmassa. Hän vihaa olla sairaassa kropassa, sen ei pitäisi olla osa häntä. Mieheni sai vasta tietää, että hänelle paras lääke tähän sairauteen mikä hänellä oli ollut ei enää toimikaan. Hänen kehonsa on tullut immuuniksi kyseiselle lääkkeelle ja se tieto oli todella kova isku miehelleni. Kuulemma parin vuoden sisällä kehitellään uusia lääkkeitä tähän sairauteen, mutta mieheni sanoi, että hänkö se joutuu olemaan sitten yksi niistä "koekaniineista", kun kyseiset lääkket tulevat markkinoille.

Olen itse kokenut elämäni aikana paljon rankkoja asioita. Minun ja mieheni suhteen aikana olen yrittänyt selvitä entisestä suhteestani, jossa olin narsistin uhrina. Mieheni on ollut todella suurena tukena siinä, että olen päässyt asioista yli niinkin nopeaa kuin olen ja, jos en olisi tavannut tätä miestäni, niin olisin varmaan vieläkin sen narsisti ihmisdemonin kynsissä. Tietenkin kaikki muutkin asiat mitä olen lapsuudessa ja nuoruusiällä kokenut on jättänyt jälkiä minuun ja ne kummittelevat vielä näinäkin päivinä takaraivossa. Ne ovat traumoja. 


Mutta nyt lopuksi vielä tiivistetty tietoisku sairaudesta Crohnin tauti:

Crohnin taudin kuvaus 

• Crohnin tauti on yleistyvä ja osittain perinnöllinen sairaus, jota esiintyy noin joka tuhannella suomalaisella. 
•  Kyseessä on pitkäaikainen suoliston aaltoilevasti oirehtiva tulehdustila, jota elimistö itse ylläpitää.
•  Diagnoosi tehdään useimmiten suolen tähystystutkimuksella. 
•  Parantavaa hoitoa ei ole, mutta suoliston tulehdusta saadaan yleensä hyvin hillittyä lääkkein.   Usein joudutaan turvautumaan myös kirurgiseen tulehdusmuutosten leikkaamiseen.
•  Laaja-alainen tauti lisää paksusuolen ja ohutsuolen syöpien riskiä. 
•  Taudin tilaa seurataan säännöllisin väliajoin tähystystutkimuksin. 
• Tauti alkaa useimmiten vähitellen ja lievin oirein. Tästä syystä myös diagnoosiin voi kulua jopa vuosia.  
•  Lapsella kasvu saattaa hidastua, murrosikä voi viivästyä ja voi ilmaantua ennenaikainen luukato.

Miten Crohnin tautia hoidetaan?

Ennen Crohnin taudin hoidon aloittamista tauti diagnosoidaan ja sen tyyppi ja laajuus selvitetään. Parantavaa hoitoa ei ole, hoidon tavoite on oireettomuus ja tautiin liittyvien jälkiseuraamusten välttäminen. Sairauden tyyppi vaikuttaa lääkkeen valintaan. Taudin hoidossa pyritään toisaalta rauhoittamaan aktiivinen tauti ja toisaalta ylläpitämään hoidolla saavutettu tasainen taudin tila. Lääkehoidon ongelmana ovat tehokkaiden lääkkeiden haittavaikutukset ja toisaalta hyvin siedettyjen lääkkeiden tehottomuus. 

Hoidoilla voidaan helpottaa taudin aiheuttamia oireita sekä vähentää sairauteen liittyviä muita ongelmia eli komplikaatioita (esimerkiksi suolitukokset, märkäpesäke eli absessi tai fisteli). Hoidon tavoitteena on oireettomuus, sairauden rauhoittuminen oireettomaksi (remissio) ja sairauteen liittyvien komplikaatioiden sekä uusiutumisen esto.

Perinnöllisyys

Crohnin tauti on osittain perinnöllinen. Riski sairastua Crohnin tautiin on 15-kertainen, jos esimerkiksi jompikumpi vanhemmista sairastaa tautia. 

Ennuste

Taudin kulku on aaltoileva. Suurimmalla osalla potilaista esiintyy ajoittain hankalampia tautijaksoja, joiden välillä oireet ovat vähäisempiä. Yli puolella sairastuneista päädytään leikkaukseen jossain vaiheessa taudin kulkua. Paksusuolen syövän ja ohutsuolen syövän riski on laaja-alaisessa Crohnin taudissa lisääntynyt. Samoin kuolleisuuden on osoitettu olevan taudissa hieman lisääntynyt.

Tekstejä taudinkuvauksiin kopiotu seuraavista osoitteista (Tiivistin ja muokkasin tekstejä tänne): 
Täältä
Täältä
Ja täältä

Pujottelukeppi puhuukin

Suurempaan kaupunkiin muutettuani olen pitänyt ihmisiä kaupungilla ollessani pelkkinä pujottelukeppeinä, joita pitää parhaansa mukaan väistellä ja vältellä varsinkin silloin, kun kaupoissa on suuret alemyynnit käynnissä. Silti kun miettii, niin minä olen sellainen ihminen, joka kiinittää kyllä aika paljon ympäristöön huomiota. Yleensä ystäväporukassa liikkuessa kaupungilla minä olen aina se joka kysyy, että "Huomasitteko tuon lentävän pyykkikoneen?" ym, johon ystävät vastaavat, että eivät ne katso niin tarkkaan ympärilleen, että huomaisivat jotain nuinkin turhaa (Okei, se ei ollut lentävä pyykkikone, vaan tiskikone). Sinänsä siis huomioin paljonkin ympärillä tavapahtuvia asioita. Ihmisiä pidän pujottelukeppeinä, mutta ympärilläni tapahtuvia asioita pidän silmällä silti, kuin kauppatorin yläpuolella liitelevä silmä kovana kyttäävä lokki.

Tietenkin kommunikoin tuntemattomien ihmisten kanssa kaupungilla ollessa, kuten myyjien ja bussikuskien kanssa, mutta nyt minä viittaankin ihan näihin pelkkiin tavallisiin siviileihin, jotka tulevat ja menevät ja joihin ei tarvitse luoda minkäänlaista kontaktia. Olen siis tottunut, ettei kaupungilla ollessa kukaan random tyyppi tule nykimään hiasta, joten siksi haluankin kertoa yhden asian, joka sinänsä piristi päivääni. Yksi näistä "pujottelukepeistä" alkoi puhumaan minulle yllättäen yhtenä aamuna bussipysäkillä bussia odotellessa ja ystävällisesti, niin kuin olisimme tunteneet ja puhuneet pitkät pätkät joskus ennenkin. En ollut koskaan nähnyt kyseistä henkilöä missään, mutta keskustelu hänen kanssaan oli niin luontevaa ja tuttavallista, että se piristi kiireistä aamuani.

Kuuntelin tuttuun tapaani musiikkia mp3-soittimesta, kuten joka aamu bussia odotellessani, kun olen menossa asioille. Olin todella kireä ja väsynyt ja tympäsi seisoskella ulkona yli 25 asteen pakkasessa ja varmaan näytinkin siltä, että jos joku nyt tulisi häiritsemään, niin tinttaisin turpaan (No eij, mä oon iha kiltti tyvär). Näin sivusilmällä, että bussipysäkillä penkillä istumassa oli joku vanhempi naishenkilö, jolla oli 2 muovipussia mukanaan. En kiinittänyt sen enempää huomiota häneen. Muutamaa sekuntia myöhemmin vilkaistuani häneen, tunnen pari koputusta olkapäälläni. Käännyin ympäri ja näin tämän mummon puhuvan minulle jotain, nopeaa otan korvanapit pois korvista ja en kerkeä edes kysyä häneltä mitään, kun mummo jo sanoo "Ai sinä et kuullutkaan mitään. Tulin äsken kaupasta ja tässä sitä joutuu odottelemaan näköjään vielä kauan, kun olin niin nopea kauppaostoksissa. Näitkö äsken tuon koiran, jota nainen ulkoilutti?". 

Muistan nähneeni koiran ja sanon, että eikö koiralla ollutkin vain 3 jalkaa. Mummo nyökkäsi ja sanoi, että "Vain kolme jalkaa ja nuin nopeaa se viiletti menemään!". Mummo hymyili ystävällisesti ja kertoi innoissaan, että kaikki luonto-ohjelmat ovat niin ihania ja hän seuraa niitä paljon. Hymyilin takaisin ja olin vain hämmästynyt, sillä en osanut odottaa, että joku tulisi vain yhtä-äkkiä puhumaan minulle ja noin iloisesti, ottaen huomioon todella surkean sään. Puhuimme pitkän tovin koirista, varsinkin siitä, jolla oli vain kolme käpälää. Sanoin, että olen enenmän kissaihmisiä. Mummo oli heiman pettynyt, kun en tullut hänen kanssaan samaan bussiin ja kysyi monet kerrat, että enkö todella tule kyseiseen bussiin. Sanoin, että se bussi mitä odotan, tulee ihan kohta. Mummo toivotti hyvät päivänjatkot ja ahtautui bussiin sisään isojen kauppakassiensa kanssa. Pistin korvanapit takaisin korvilleni ja hymyilin. En enää edes muistanut miten kylmä ulkona oli ja kelailin vain läpi keskustelua mitä olimme käyneet mummon kanssa läpi. Todella symppis mummo. Sama koiranulkoiluttaja ja kolmejalkainen koira viilettivät taas toisella puolen tietä takaisin sinne päin mistä he olivat tulleetkin.

Ystävä, vaiko iilimato?

Haluan puhua kahdesta eri ystävälajista ja niiden eroista, eli oikeasta ystävästä ja "iilimadosta". Mikä ero näillä kahdella siis on? 

Ystävä on tukena tilanteissa, joissa ystävää tarvitaan, mutta myös muulloinkin. Ystävä ei hyödy kaverinsa pahasta tilanteesta tai tunne jonkinsortin mielihyvää, siitä että ystävällään menee huonosti tai huonommin kuin hänellä. Hän on oikeasti pahoillaan tilanteesta ja yrittää olla auttavana tukena ja kuulevana korvana, kun tilanne sitä vaatii. Oikea ystävä pitää turpansa kiinni, jos sovitaan, että toisen ihmisen pahasta tilanteesta ei juoruta eteenpäin. Todellinen ystävä ei koskaan asetu poikkiteloin tiellesi, ellet sitten ole matkalla alaspäin. Oikea ystävä on sellainen, johon ei tarvitse yrittää tehdä vaikutusta.

Iilimato on juurikin päinvastainen tapaus, kuin oikea ystävä. Iilimato liimautuu ystäväänsä kiinni aina silloin, kun hän kuulee, että ystävällä menee huonosti. Hän ei halua olla tukena ystävälleen (Vaikka esittääkin niin), vaan haluaa hyötyä ystävänsä pahasta olosta. Hän tuntee paremmuutta, siitä että toisella menee huonosti. Hän ajattelee, ettei hänen oma elämäsä olekaan niin kurjaa, kun kuuntelee tuon toisen ihmisen murheita ja tuntee siitä suurta mielihyvää. 

Tässä tulee seuraavana hyvä huomio näiden kahden eri ystävätyypin kohdalla. 

Oikea ystävä ei jätä tai ole vain silloin kuulevana korvana, kun toisella menee huonosti. Oikea ystävä pysyy rinnalla, vaikka hänen ystävällään olisikin todella hyvin asiat elämässä eikä hän tunne suurta kateutta tai huonommuuden tunnetta tilanteesta. 

Iilimato kaikkoaa heti, kun hänen ystävällään meneekin hänen mielestään paremmin kuin hänellä itsellä. Iilimato ei siedä, sitä ettei näe ystävänsä vellovan huonossa tilanteessa ja, jolloin hän ei hyödy ystävänsä pahasta olosta tuntemalla oman elämänsä olevan paremmin. Kun iilimato saa tietoonsa taas, että hänen ystävällään menee huonosti, niin hän suorastaan tyrkyttää itseään, että hän voi olla kuuntelevana korvana ja haluaa auttaa parhaansa mukaan. Kun ystävä kertoo iilimadolle, että hänen elämässään kaikki on tällä hetkellä paremmin kuin koskaan, niin iilimatoa ei kiinnosta. Yleensä iilimadosta ei kuule, kuin vasta silloin kun itse rypee pohjamudissa.


Halusin ottaa tämän aiheen esiille, koska omasta ystäväpiiristäni löytyy parikin iilimatoa ja en siedä sitä. Olen kuitenkin sen verran ajatellut tätä asiaa, että en enää ole missään tekemisissä heidän kanssa. Miten huomasin, että ystäväpiiristäni löytyy tällaisia? Muistan, kun minulla meni yli vuosi sitten elämässäni asiat huonommin, kuin nyt (Paljon huonommin). Tuolloin minulla oli ympärilläni pienimuotoinen kuunteleva ystäväpiiri, joka oli aina kuuntelemassa miten huonosti minulla meni. Joka ilta tältä pieneltä ystäväpiiriltä löytyi hetki, jolloin he halusivat kuulla miten minulla menee ja minä kerroin. Kai he nyt tiesivät, että tuskin yhdessä yössä asiani olisivat siitä parantuneet, mitä ne edellisenä iltana olivat olleet.

Kävi kuitenkin niin, että kun vihdoin minun elämääni tulikin sisältöä ja suoraan sanottuna ihan uusi alku, niin nämä iilimadot kaikkosivat kuin tuhka tuuleen. He lopettivat yhteydenpidon  heti samana päivänä, kun he kuulivat, että minulla menee hyvin. Sen jälkeen he eivät enää pitäneet minuun yhteyttä. He eivät enää halunneet kuulla miten minulla menee, he eivät enää halunneet nähdä edes minua. Tähän päivään asti, he eivät vieläkään ole ottaneet yhteyttä minuun. Alussa minä yritin pitää ystävyyttä näihin iilimatoihin normaaliin tapaan ja minulla meni elämässäni hyvin. En enää puhunut heille, siitä miten huonosti minulla asit olisivat. Ei heitä enää kiinnostanut. Päätin, että en enää näe syytä pitää heihin minkäänlaita yhteyttä.

Jos te tietyt iilimadot tunnistatte itsenne tästä tekstistä ja tajuatte, että viittaan teihin, niin en enää halua olla teidän kanssanne missään tekemisissä. Ette te ole minulle niitä aitoja ystäviä, te olette pelkkiä verenimijöitä.

Merri & pikku Merri

Nyt pieni postaus tähän väliin! Löysin meille vähän aikaa sitten shoppailureissullani tiimarista melkein samannäköisen kissan kuin Merri, mutta se on vähän pienempi, patsasmaisempi ja hiljaisempi kaveri, kuin Merri. Silti näistä kahdesta tuli hyvät kaverukset.. Siihen asti, kunnes Merri tiputti kaksoisolentonsa lattialle. Ei hätää, Merri 2:nen ei vaurioitunut ja on nyt hyllyssä turvassa tuolta isolta pedolta ;)

"Veljekset kuin ilvekset"

Kompuroiden eteenpäin

(Tämän on jo vanha juttu). Nyt teen poikkeuksen mitä en tässä blogissa aikonut tehdä. Nimittäin kerron tästä päivästäni tai oikeastaan myös eilisestä, koska valvoin koko yön. Viime yö tosiaan tuli valvottua, koska unirytmi on aivan persuuksillaan ja päätin, että en ala nukkumaan päivällä, vaan sinnittelin iltaan asti. Yöllä sain pidettyä itseni hereillä pomppiessani kuin päätön kana musiikin tahtiin (Oikeasti yritin tanssia) ja saaden kikatuskohtauksia.. Tuosta voi jo päätellä miten väsynyt olin. Aamu alkoikin varsin haparoivin askelin. Silmät ristissä päätin, että lähden tänään kaupungille ostamaan vihdoin ne uudet farkut mitä olin suunnitellut ostavani jo muutamia viikkoja, sillä entiset roikkuivat jo päällä.

Aluksi astuin ulos asunnostani ja päättäväisesti ja reippain askelin astelin kohti talomme hissiä. Kun tulin talomme 4-kerroksen käytävälle, niin luulin että olin aivan yksin käytävällä, mutta näin kuinka joku nainen oli ihan käytävän päässä, joten säikähdin ja liukastuin lattialle. Yritin nopeaa ryömiä korkeilla kengilläni nurkan taakse piiloon hissin luo, ettei nainen näkisi typerää kompurointiani. Uskon, ettei nainen huomannut mitään. Kun vihdoin pääsin hissiin painoin numeroa 1. Aloin jostain syystä tökkiä silmiäni sormilla hissin peilin edessä (Okei, niissä oli jotain epämääräistä rähmää) ja samalla hissi pysähtyikin jo, mutta ei ihan ykkös kerrokseen, vaan kolmoseen. Hissin ovi aukeaa ja näen hölmistyneen näköisen vanhan työmiehen toljottavan minua, minulla oli edelleen sormi silmässä. Säikähdän puolestaan nyt tätä vanhaa miestä ja ryntään ulos hissistä ja luullen, että olen jo ensinmäisessä kerroksessa. Kun hissin ovi sulkeutuu ja olen käytävällä, huomaan vasta sitten, että olenkin vasta kolmannessa kerroksessa. Kiroillen juoksen portaat alas nopeaa ja huomaan, että olen yhtä aikaa tämän hissipapan kanssa alhaalla. Kerkeän onneksi kipittämään nopeaa hissin ohi käytävää pitkin uloskäyntiä kohti, ennen kuin hissin ovet aukesivat.

Ajattelin, että jos menen vielä nopeampaa niin en enää joudu kohtaamaan tuota vanhaa työmiestä. Ulko-ovesta ulos päästyäni liukastun jälleen kerran perseelleni, mutta nyt liukkaan jään takia. Samalla hetkellä myös tämä vanha mies oli tullut ulko-ovesta ulos ja näki kun istuin maassa. Alan nauramaan itsekseni väsyneenä ja nousen haparoiden ylös. En uskalla edes kääntyä katsomaan sitä vanhaa miestä, sillä oikeastaan se oli aika pelottavan näköinen jo siellä hississä. Loppumatkan bussipysäkille kävelen varovasti ja alan ottamaan mp3-soitinta laukustani. Vihdoinkin voin rentoutua, ajattelin, mutta mitä vielä. Kerkesin kuunnella soitinta tasan 13 sekuntia, kunnes kuului *piip piip* ja mp3-soittimen näyttö pimeni. Akku oli loppu.

Kun pääsin bussiin, niin suljin silmäni. Oikeastaan aamuni kaikkineen kaatumisineen ja pienineen vastoinkäymisineen ei haitannut, sillä olinhan sentään selvinnyt jo linja-autoon asti.
Matkalla kohti kaupunkia mietin mummoja (Kyllä, kuulit aivan oikein: MUMMOJA). Me mieheni kanssa kekseimme viime yönä valvoessamme uuden hauskan aiheen tänne minun blogiini, nimittäin "Eri mummotyypit". Aijon julkaista sen tänne, sitten kun se on valmistunut. Niitä mummoja tuli listaan aivan perkeleesti, kun oikein kunnolla aloimme miettimään mitä kaikkia mummotyyppejä on olemassa, joten aloin tästä innostuneena seuraamaan mummoja kaupungilla. Kaupungilla näkyi kassialma-mummoja, Ray-mummoja, iloisia sauvakävelijamummoja, glamour-mummoja, hujuhaju-mummoja ja teenagemummoja (Tarkemmat tiedot näihinkin mummotyyppeihin löytyy tulevasta mummo julkaisusta!). 

Olo valvotusta yöstä on nuutunut ja huomasi kyllä päättelykyvystäni ja ajatuksenjuoksustani tänä päivänä, etten ollut kovinkaan skarppina. Mutta löysin etsimäni farkut, selvisin kaupunkireissusta kunnialla läpi tuon enempää kompuroituani ja olen ihan tyytyväinen :)

Haloo? Hukkasin puhelimeni

Tuossa jokin aika sitten tuli mieleen yksi vanha hauska tapahtuma, kun yleensä kadotan tavaroitani päivittäin ja kysyn, että "Oletko nähnyt sitä minun.. löytyi!", niin en edes kerkeä sanoa mitä etsin, kun löydän sen jo. Yleensä tavara on aivan liian lähellä ja siksi niitä on vaikea havaita.Tämä tapahtuma mistä seuraavaana kerron on jo vanha, joka tapahtui yhtenä kesänä kun olin ystäväni kanssa ulkopaikkakunnalla shoppailureissulla kahdestaan.

Olimme shoppaileet koko päivän ja minulla oli paljon muovipusseja käsissä. Kaivan puhelimen täydestä laukustani ja alan soittamaan isälleni. Sanon, että olemme tulossa kohta bussilla takaisin kotipaikkakunnalle, että voisiko hän sitten tulla hakemaan meitä bussiasemalta kun olemme perillä. Hetken juteltuamme isäni kanssa havahdun äkillisesti, menen pieneen paniikkiin ja alan penkomaan vimmatusti laukkuani. Kaverini ihmettelee, että mikä on hukassa. Huomautan ettei puhelimeni ole laukussa, joten ilmoitan tästä isällenikin. Tutkin kaikki muovipussit ja laukun uudestaan, jopa syytän kaveriani siitä, että hän on ottanut puhelimeni ja pelleilee kustannuksellani. Puhelimen toisessa päässä isäni puolestaan raivoaa minulle, kiroilee kuin lohilappalainen ja syyttää minua siitä, että olen tiputtanut puhelimen jonnekkin kauppaan. Me kaverini kanssa jopa kävelemme yhteen vaatekauppaan tutkimaan paikkoja, jossa olimme käyneet viimeiseksi ajatellen että, jos puhelin löytyisi sieltä. Sitten minä vain nopeaa pysähdyn paikalleni ja päässäni kuuluu *ping!*. Tajuan, että soitan omalla puhelimella isälleni koko ajan. Ensin naamani alkaa helottamaan punaisena, sillä ympärillä olleet ihmiset olivat katsoneet meitä vähän kummaksuvasti, kun olin kovaan ääneen kironut sitä, etten löydä puhelinta. Muiden silmissä minä siis olin koko ajan puhunut puhelimessa. Kaverini tosin ei ollut huomannut tätä seikkaa.

Mietin miten aloitan selityksen isälleni, joka edelleen raivosi puhelimen toisessa päässä varmaankin naama punaisena. Repeän nauramaan ja sanon "Vittu mähän oon koko ajan puhelimessa sun kanssa.. Puhelin ei siis ole näyttävästi hukassa". Isäni kuulostaa nololta puhelimen toisessa päässä, hän mutisee jotain epämääräistä ja rykäisee kovaan ääneen, lopulta hän vähän naurahtaa ja sanoo "Noniin, ensi kerralla pidä vähän parempi huoli siitä puhelimesta". Lupasin tehdä niin.

Kiusattu mieli

Ihan vakavasti ottaen haluan jakaa mielipiteeni koulukiusaamisesta ja tuntemuksia koulukiusatun näkökulmasta. Näin ihan alkuun sanon, että minä olen kokenut koulukiusausta ala-asteesta ylä-asteelle ja se pilasi koulumenestykseni täydellisesti, mutta silti se ei pilannut minua. Olen enenmän kuin onnellinen, että minä jaksoin yksin tapella vastaan kaikkea tätä enkä luovuttanut, jos te kiusaajat tähtäsitte siihen, niin tiedättekö mitä? Ette te onnistuneet alkuunkaan. Tämä tyttö on sellainen joka ei annakkaan hevillä periksi, joten voin sanoa, että minä selvisin koulukiusaamisesta ja olen nyt vahvempi kuin koskaan. Minä tiedän, että minusta on vaikka mihin ja uskon itseeni. Nyt, jos entiset koulukiusaajani tulisivat vastaan, niin uskon etteivät he edes tunnistaisi minua, mutta jos tunnistaisivat ja alkaisi taas se sama halveksunta, haukkuminen ja mielen lyttääminen minua kohtaan, niin voin luvata, että täältä tulee takaisin ja kunnolla kaikkien niiden kouluvuosien edestä, mitä jouduin itse kestämään.  


Kuka joutuu kiusauksen kohteeksi? Yleensä luokan hiljaisin tyttö tai poika tai ulkonäöltään erinlainen kuin pitäisi olla (Kiusaajien mielestä), eli joko ylipainoinen, alipainoinen, lyhyt, pitkä tai muuten huomiota herättävännäköinen. Joskus vaan valitaan joku silmätikuksi, ilman että uhrissa itsessään olisi mitään ulkoista poikkeavuutta. Koulukiusaajalle käy kuka tahansa, kuka tahansa joka ei osaa pistää koulukiusaajalle jauhot suuhun. Mitä yhteneväisyyttä koulukiusaajilla on? Oletko koskaan tavannut koulukiusaajaa, joka suorittaa kiusaamisoperaatiot aina aivan yksin? Niitä on aika harvassa, sillä koulukiusaajalla pitää aina olla kannustusjoukko selkänsä takana kun uhria ollaan kiusaamassa. Pääkiusaaja murskaa uhria ja kannustusjoukko myötäilee pääkiusaajan sanomaa. Yksi vastaan monta. Mitä tämä kertoo kiusaajasta? Todennäköisesti itse kiusaajalla menee huonosti, että hänen pitää purkaa pahaa oloansa kiusaamalla jotain viatonta. Hän haluaa ottaa ylivallan ja tuntea olevansa kiusattujen yläpuolella, tämä puolestaan nostaa kiusaajan itsetuntoa. Joskus kyse on enenmänkin vain kiusaajan "pätemisen tarpeesta" tai joskus kiusaaja itse on voinut olla ennen kiusattu. Mitä kiusatun pitäisi kiusaamistilanteessa tehdä? Tämä onkin kinkkinen kysymys, sillä en itse osannut oikein tehdä kiusattuna ollessa mitään. Minua vastaan oli yleensä jopa 4-7 henkilöä, jotka kuorossa haukkuivat minua maan rakoon. Miten siinä hiljainen ja ahdistunut tyttö voi yksin puolustaa itseään? Minä itse yritin sanoa vastaan ja haukkua takaisin, mutta tästä kiusaajat vasta innostuivatkin. Minä myös yritin olla välittämättä ja aikansa he kiusasivatkin. Lopulta heitä alkoi kiinnostamaan muut asiat kuin minun kiusaaminen (Kai ne idiootit tajusivat, että elämässä voi tehdä muutakin), mutta ne traumat mitä niistä oli silloin jäänyt, vaikeuttivat koulunkäyntiäni niin, etten enää pystynyt käymään koulua. Minulle kehkeytyi paniikkihäiriö.


Uskon, että nykyään kouluissa edelleen koulukiusataan (Mihinpä se loppuisi?) ja mielestäni siihen puututaan aivan liian vähän. Omalla kohdallani opettajat ja rehtori sanoivat "Meillä ei ole resursseja puuttua moiseen", joten siinä oli heidän auttava kätensä. Miten nykyään koulukiusaus asiaa hoidetaan, vai hoidetaanko sitä mitenkään? Ne ihmiset, jotka selviävät koulukiusattuna olemisesta (Kuten minä) tulevat olemaan vahvoja persoonia. Eivät ne selviytyneet aikuisena anna enää helpolla kenenkään pyöritellä itseään sormensa ympärillä. Mutta ne, jotka eivät ole selviytyjiä.. Pahimmillaan koulukiusaus ajaa uhrin epätoivoisiin tekoihin, kuten elämänsä päättämiseen.

Millaista koulukiusaamista minä olen kokenut? Ala-asteella kiusaaminen oli sanallista, kivien potkimista päälle koulun pihalla, tavaroiden ja vaatteiden piilottamista ja heittämistä esim puuhun tai talon katolle, yksin jättämistä, selän takana pahan puhumista. Ala-aste kiusaaminen tuli vain tyttöjen osalta. Ylä-asteella kiusaajina olivat pojat. Kiusaaminen oli todella rajua sanallista haukkumista jatkuvasti, joka murskasi itsetunnon täydellisesti. Voin todeta vain, että kyllä ala-asteikäiset lapset osaavat olla todella julmia toisiaan kohtaan, jos vain haluavat. Joskus aikuiset eivät edes osaa tajuta miten julmaa kiusaaminen voi pahimmillaan olla. Mistä minua kiusattiin? Olin ala-asteella todella hiljainen tyttö ja en saanut yhtään kavereita, joten kiusaajat ottivat minut silmätikukseen. Ylä-asteella kärsin ylipainosta, joten siinäpä olikin mainio aihe kiusaamiseen. Koulukiusaamisen takia jouduin vaihtamaan 3 kertaa koulua.

Aikuinen, jos lastasi kiusataan koulussa niin kuuntele mitä lapsellasi on sanottavaa. Jo pelkästään kuunteleva aikuinen on iso turva koulukiusatulle lapselle, jos koulussa ei asialle voida tehdä mitään. Minulle itselle omat vanhemmat olivat enenmän kuin tuki ja turva kouluaikanani. En pystynyt menemään jatkuvan koulukiusaamisen takia lopulta kouluun, joten kertyi paljon poissaoloja. Sosiaalitoimisto oli sitä mieltä, että kotona oli jotain vikaa ja vanhemmat eivät olleet tarpeeksi hyviä kasvattajia minulle. Miksi ihmeessä lapsi jäisi kotiin, jos kotona on asiat huonosti? Mielummin lapsi varmasti menisi kouluun, jos kotona asiat olisivat huonosti. Minun perheessäni asiat olivat/ovat paremmin kuin hyvin. 

Tässä oli ajatuksiani koulukiusaamisesta ja omia kokemuksiani. Miten mielestänne asiat koulukiusaamisen suhteen kouluissa ovat nykyään? Puututaanko niihin?

20 wee, oujee

Tämä tunne on niin hyvä, että se on pakko jakaa tännekin. Minulle tämä viikonloppu on todella iso asia, sillä täytän 20-vuotta. En normaalisti ole edes juhlistanut syntymäpäiviäni, mutta nyt haluan juhlia, sillä olen ansainnut sen. Kaiken sen jälkeen mitä olen kokenut ja nyt elämän hymyillessä minulle haluan nauttia siitä ja juhlistan "uutta minää" syntymäpäiväjuhlien merkeissä. Paras ystäväni tulee minun luokseni viikonlopuksi ja se on iso asia minulle. Vaikken monesti ole hänelle suoraan sanonut, että hän on minulle todella tärkeä ja rakas ystävä, niin sisimmässäni aina ajattelen näin ja on todella ihanaa aina viettää hänen kanssaan aikaa. Näemme nykyään enää harvoin ja se on minulle haikea asia, sillä olisi ihanaa, jos hän asuisi lähempänä ja voisimme nähdä jopa muutaman kerran viikossakin. Viettää vaikka joka viikko tyttöjeniltaa ja katsoa hyvällä omatunnolla ainakin 5 hömppäelokuvaa peräkkäin ja laulaa yhdessä karaokea monta tuntia putkeen. 

Eilen siivosin meidän kämppää ja voin sanoa, että kyllä helvetti vieköön tuli puhdasta! Imuroin kaikkialta, pesin lattiat, puhdistin matot ja vuodevaatteet parvekkeella, pyyhin pölyt, järjestelin paikkoja, laitoin pari taulua seinälle, tuuletin kämpän, vein roskat, eli suursiivosin urakalla. Tämän jälkeen tein vielä ruokaa, katoin olohuoneen pöydän nätiksi, sytytin kynttilöitä ja pyysin miestäni kanssani illastamaan. Tunnen suurta onnistumisen tunnetta siitä, kun näkee kuinka paljon on saanut päivän aikana tehtyä. Siinä mieli kiittää. Vaikka nyt olenkin todella uupunut ja väsynyt 6 tunnin yhtäjaksoisesta uurastamisesta, niin hymyilen kun katson ympärilleni. Vaikka kämppämme ei olekaan mikään luksuslukaali, niin kyllä se kivalta näyttää siistittynä. Kodikkaalta ja rauhalliselta.

Huomenna leivon täytekakun ja koristelen sen hienosti, sillä porukat tulevat myös viikonloppuna käymään täällä meidän luonamme juhlistamassa minua. Kai se pitää kakkukahvit silloin tarjoilla. Suunnitelmia viikonlopuksi on vaikka ja kuinka paljon ja en usko, että edes kerkeämme tehdä niitä kaikkia mitä olin suunnitellut. Sen kuitenkin tiedän, että minun syntymäpäiväni tulevat olemaan mukavat hienojen ihmisten seurassa. Kuvassa on tänä aamuna tekemäni täytekakku ja tein siitä tarkoituksella oikein tyttömäisen, sillä vielä saan kerran tehdä itselleni tyttömäisen synttärikakun, jonka jälkeen pitää siirtyä vähän aikuismaisempaan tyyliin (Hah, aivan varmasti..!). Laitoin kakkun väliin banaanimurskaa, kermavaahtoa ja soya vaniljavanukasta. Päällä on jumalattomasti erinlaisia koristeita, kuten sen myös huomaa. En tiedä miltä kakku maistuu, sillä en halunut vielä ottaa siitä palasta, mutta uskon että se ei ole mikään äklönmakea tai mikään liian neurtaali maultaan. Söpöltä se ainakin näyttää, niin miksipä se ei maistuisikaan sellaiselta :3

Ja vieraille tiedoksi seuraavaa (Okei, tulen julkaisemaan tämänkin tekstin varmasti kuukauden sen jälkeen kun nämä synttärini on pidetty, mutta sanon silti..). Lahjoilla ei ole niin suuri merkitys minulle, vaan riittää että tulee mukava viikonloppu mukavien ihmisten seurassa ja niitä hetkiä voi muistella sitten myöhemminkin.

Viikonlopun suunnitelmissa olisi parhaan ystäväni kanssa shoppailureissu kaupungille, tyttöjenilta ja sauna- ja karaokeilta juomien ja hyvien kavereiden kera, eli rentoa yhdessä oloa. Edelleen on vain nähtävissä toteutuuko nämä kaikki, sillä päivä on vasta alussa. Odotan innolla iltaa ja alkavaa viikonloppua. 

************************************************************************************************
Eli tähän tulee nyt pientä infoa siitä, että miten minun siirtymiseni numeroon 20 onnistui. 

Kakku ensinnäkin meni vieraille hetkessä kaupaksi ja vähiten kakkua kerkesin syödä minä itse, joka vähän pisti harmittamaan, sillä siinä kakkutarjoilun lomassa en huomannut, että itselle ei jäänyt kuin kaksi pientä palaa kakkua. Voin kyllä pistää vaikka pääni pantiksi siitä, että tämä oli aivan uskomattoman herkullinen kakku ja se sai vierailtakin suuret kehut. Kakulle siis 10 papukaijamerkkiä ja 1 piste ;) Lahjan sain vain parhaalta ystävältäni ja eipä se haitannut, ettei muilta lahjuksia tippunut. Kaveriporukka, joka oli juhlistamassa meidän luona minua oli mitä parhain ja oli todella mukavaa rupatella niitä näitä ja nauttia hyvästä ruuasta ja juomasta siinä samalla. Karaokea tuli laulettua ja oli hienoa, että myös pojat innostuivat kokeilemaan laulamista (Vaikkakin vähän humoristisemmalla otteella). Ainut floppi sinä iltana oli se, että miesporukka oli hieman humaltuneena äänekäs ja me naiset emme oikein saaneet puheenvuoroa siinä, mutta annoimme tämän anteeksi heille.

Seuraavana päivänä parhaan ystäväni kanssa kävimme shoppailemassa ja samalla löytäen pientä kivaa ostettavaa, kuten kynsilakkoja ja sun muita naisten "kauneushömpöttimiä". Samana iltana menimme käymään vielä baarissa, vaikka itse olin vähän sitä vastaan, koska baarit eivät olleet antaneet minulle vähään aikaan oikein mitään. Eivät baarit tälläkään kertaa oikein ajaneet asiaa ja ilta baarissa meni itsellä kelloa katsellessa ja odotellessa seuraavaa bussia kotiin. Aivan liian teinimäistä menoa oli minulle siellä.. Tai no teinejähän se paikka kuhisikin täynnä. Kun synttärini vihdoin olivat virallisesti ohi, niin huokaisin helpotuksesta. Hyvin meni ja hyvä, ettei juhlat enää jatku, sillä tulihan sitä yhtenä iltana juhlittua oikein mukavasti kaveriporukalla ja siitä jäi hyvä fiilis. Peukku tähän kohti!

Tänään vielä sain postissa kirjeen, josta löytyi minulle söpö synttärikortti porukoilta, jonka he olivat lähettäneet minulle :) Porukat eivät tulleetkaan käymään juhlistamassa minua, koska minulla itsellä oli niin kiire aikataulu kaiken suhteen, mutta kortti piristi.

Onneksi on syytä juhlia omia synttäreitään vain kerran vuodessa.. Ensi vuonna siis taas, varautukaa!

Taidetta vaiko tahra?

Rakastan taidetta iholla ja mikä sen hienompi keksintö onkaan pysyvään taiteeseen, kuin tatuointi. Mutta mitä, jos se onkin enenmänkin tahra kuin taidetta? 

14-vuotiaana halusin ensinmäisen tatuoinnin ja muistan kun 16-vuotiaana suunnittelin innoissani ideaa siihen ja voi sitä nuoren mielen vaihtelevuutta. Kiitän onneani, ettei vanhempani luvanneet minulle 16-vuotiaana tatuointia. Ideat vaihtuivat monta kertaa ja aina mitä typerimpiä ja lapsellisempia ideoita oli mielessä, joissa pysyin aina kerrallaan muutaman viikon. Lopulta päätin, että kun löydän itselleni sopivan ja mieluisan kuvan, niin tulostan sen makuuhuoneen seinälleni ja, jos kyllästyn siihen 2-vuoden aikana, niin en ota kyseistä kuvaa iholleni, mutta jos 2-vuoden päästä kuva edelleen mielyttää, niin käyn hakkauttamassa sen pysyvästi ihooni, jolloin saan ihastella sitä jatkuvasti enkä enää vain makuuhuoneen seinältä. 

Kun täysi-ikä napsahti mittariin, niin kuva oli edelleen makuuhuoneen seinällä. 2-vuotta oli mennyt enkä ollut kyllästynyt, joten kävin varaamassa ajan tatuoijalle ja siinä se nyt liitää pääskynen käsivarressa ja ei, en ole katunut tippaakaan enkä usko, että tulen katumaankaan. Minulta on kysytty monesti, että mikä merkitys tuolla tatuoinnilla on minulle. Vastaan yleensä "Se on vain pääsky", vaikka on sillä minulle oma henkilökohtainen merkitys, jota en kerro muille. Minä tiedän mitä se minulle merkitsee, joten en näe tarpeelliseksi alkaa selittämään sitä muille. Yksinkertaisuudessaan kuva itsessään on kaunis ja tietenkin koristamismielessä hieno. Olen lukenut pääskytatuoinnin historiasta ja onhan sille monia merkityksiä. Jopa pääskyn värikin erikseen symboloi jotain ja, jos linnun nokassa on jokin, esim neliapila.

Mielipiteeni tatuoinneista on positiivinen. Pidän niitä kauniina, mutta liika on aina liikaa (Ja esim pieni Hello Kitty tatuointi karskin bodarimiehen olkapäässä menee vähän yli, vaikka se olisikin kuinka söpöä).

Se mitä en ymmärrä on se, että jotkut hetken mielijohteesta menevät hakkauttamaan ihoonsa jotakin pysyvää. Kuten vain parin kuukauden miettimisajan jälkeen. Asia on eri, jos sama idea on hautunut mielessä jo kauan ja tasan tarkkaan se miltä kuva tulisi näyttämään on muodostunut jo pään sisälle. Muistelen, siis aikaa jolloin olin 16-vuotias. Halusin hetken mielijohteesta tatuoinnin ja idea oli mielestäni aivan loistava. Nyt kun mietin, että, jos olisin ottanut kyseisen kuvan silloin, niin nyt katuisin sitä syvästi ja haluaisin poistattaa sen tai laittaa peitetatuoinnin päälle. Mielestäni on siis typerää lyhyen miettimisajan jälkeen käydä laittamassa tatuointi. Monet sanovat "Jos alkaa kaduttamaan, niin se tatuointi muistuttaa vain nuoruuden virheistä". Hienoa, siinä se sitten olisikin ruma tatuointi nuoruusajoilta koristamassa ihoa ryppyiseen ja kuselta haisevaan vanhuuteen saakka.

Myös nimitatuoinnit, kuuluisuuden henkilöt ja bändilogot tatuoituna keholla ovat mielestäni aikamoisia virheitä laittaa. Nuoruuden lempi artistisi olisi vaikka Antti Tuisku ja käyt tatuoimassa ihollesi kyseisestä artistista ihanan kuvan käteesi (Oi, toivon ettei kukaan olisi niin idiootti). Seuraavana vuonna mielestäsi Antti Tuisku onkin täysi hintti ja haluat kuvan pois iholtasi, mutta eipäs onnistukaan. Sama juttu muissa julkisuudenhenkilöissä. Fanitat kyseistä henkilöä, mutta mitä jos mielipiteesi henkilöstä muuttuukin aivan toisenlaiseksi ja kuva iholla alkaa kyrsiä sinua niin paljon, että haluat heittäytyä narun jatkoksi kattoon kasseistasi roikkumaan?

Ja ne niin suositut nimitatuoinnit. Luulet löytäneesi elämäsi rakkauden, muutatte yhteen, menette kihloihin ja kohta olettekin jo naimisissa. Ajattelet, että tämä taitaa olla minulle se oikea ja mikä sen ihanempaa kuin tatuoida rakkaansa nimi pysyvästi rintaan? Puolisosi mielestä tatuointi on aivan kamala ja samalla vahingossa ohimennen hän paljastaakin, että on pettänyt sinua selkäsi takana. Puolisosi häipyy elämästäsi ja nimi hänestä jää muistuttamaan "siitä oikeasta" vasempaan rintaasi. Eri juttu on sitten se, että tatuoi oman lapsensa nimen iholleen. Oma lapsi varmasti on elämässä vähän pysyvempi kuin sen hetkinen rakas.

Itsellä on ollut suunnitteella tausta tähän pääskytatuoinnilleni jo siitä asti kun kävin hakkauttamassa tämän pääskyn iholleni. Vielä en ole käynyt laittamassa jatkoa tälle, vaan haluan miettiä ja suunnitella kunnolla. En usko, että siihen menisi vielä toiset pari vuotta, mutta hyvin suunniteltu on puoleksi tehty.

Miettikää hyvät ihmiset mitä ihollenne laitatte (Mutta, jos totta puhutaan, niin oikeastaan minua ei kiinnosta pätkääkään mitä muiden iholla on, joten..). Tehkää mitä lystäätte.

Elämäni eläinpersoonat

Meidän perheessämme oli jo lemmikkejä talossa kun olin vasta 4-vuotias tytöntyllerö. Meillä oli silloin koira, kani, pari kissaa, hamstereita, gerbiilejä ja akvaariokaloja (Ei samaan aikaan, vaan ajalla kun olin alle 8-vuotias).
Nuiden lemmikkien persoonaa en pahemmin muista, juurikaan sen takia, kun olin vasta niin nuori. Muistan, vain sen kun neljävuotiaana koiramme Kurren kanssa leikimme sisätiloissa ja talutin Kurrea aina pitkästä tuuheasta karvapeitteestään keittiön pöydän ympäri kierroksen ja menimme aina takaisin olohuoneeseen. Tätä tein varmaan jopa 12 kertaa peräkkäin ja kuvittelin Kurren hevoseksi eikä se pistänyt yhtään hanttiin, vaan odotti oikein, että taas lähdemme tekemään tutun kierroksen keittiönpöydän ympäri.


Eläinpersoonat vuosina 2000-2012:

Vili (2000-2005)
Ensinmäinen lemmikkini oli Vili kani. Se oli loisti lempeällä persoonallaan ja vieläkin muistelen hymyssä suin sen ihanaa luonnetta. Vili oli kuin pieni koiranpentu, sillä kun sen päästi ulos jaloittelemaan vapaasti, se seurasi vain perässä eikä lähtenyt pihamaalta minnekkään. Sen tapoihin kuului tehdä aina samassa kohti pihalla meidän talon vierustalla äkkipyrähdyksiä, niin että pikkukivet vain sinkoilivat ikkunoita ja seiniä päin äänekkäästi. Aina tämän tehtyään Vili hyppeli ilonloikkia kuulessaan, kun kivet osuivat seinään kolinalla. Sain Vilin kun se oli alle luovutusikäinen (Ei sitä 2000 luvulla vielä oikein tajuttu näköjään kanien luovutusiästä mitään) ja luottamus minun ja kanini välille tuli todella vahvaksi. Vili aina hyppäsi syliini siliteltäväksi ja nuoli minun käsiä ja naamaa kiitokseksi rapsutushetkistä, joita se sai. Vili oli liian kiltti muita lemmikkieläimiä kohtaan ja antoi marsuni Nöpön hässiä itseään päähän päivät pitkät ja aina kun Nöpö lopetti, Vili nuoli Nöpöä kiitokseksi rapsutushetkestä. Kuitenkin Vili ja Nöpö olivat hyviä kaveruksia keskenään. Vili kuoli lopulta sairauteen nimeltä pasteurella. Vilille kehkeytyi mätäpaise, joka oli kasvanut kiinni leukaluuhun. Hoitona oli vain paiseen avaaminen ja huuhtelu, jolloin paise kuitenkin usein vain uusiutuu ja ennuste on huono.Vili menehtyi aika nopeaa tähän sairauteen, sen puhjettua sille. Vilillä oli kaniksi rauhallinen, ystävällinen ja luotettava luonne, jota ei voinut olla rakastamatta.

Nöpö (2003-2009)
Ensinmäinen marsuni oli Nöpö. Nöpö eli 6-vuotta. Pikkuiselle kehkeytyi vanhuusiällä mahaan iso kasvain, joten minun piti ajatella Nöpön parasta ja päästää se laiduntamaan marsujen vihreille niityille. Nöpö oli myös luonteeltaan ja käytökseltään kuin pikkuinen koiranpentu. Se seurasi pihamaalla ja sisätiloissa minua taukoamatta kun sen päästi jaloittelemaan. Nöpöllä oli myös tapana nuolla käsiä rapsutushetkien jälkeen kiitokseksi ja pomppia sen jälkeen iloisesti äänellen pois. Nöpö piti siitä kun sille lauloi, luki kirjaa tai laittoi radion päälle, jolloin se kurnutti ja äänteli iloisesti. Luonteeltaan Vili ja Nöpö olivat aika samanlaisia, kun alkaa miettimään. Nöpö voitti kani- ja jyrsijänäyttelyssä veteraanipalkinnon 4-vuotiaana. Minulla oli myös tuolloin hamsteri, joka voitti ykköspalkinnon kaikista hamstereista kyseisessä kani- ja jyrsijänäyttelyssä. Luottamus Nöpön kanssa toisiimme oli vahva, kuten myös Vilin kanssa, joten oli haikeaa luopua siitä kun sen aika tuli. 

Viivi (2002 - elää vieläkin) 
Viivi on ollut lemmikeistäni se pitkäikäisin ja tänä vuonna kanirouvalle tulee mittariin 10-vuotta. Harvinaisinta tässä on se seikka, että Viivi ei ole koskaan sairastellut. Ei edes nuhaa tai pahaa ripulia. Viivi on esimerkki oikeasta superpupusta. Tämän kanin luonnetta on verrattu omistajan luonteeseen, eli minuun. Viivi on luonteeltaan todella jääräpäinen, päättäväinen ja äkkipikainen, jos se jotakin haluaa ja sille päälle sattuu. Viivi ei ole mikään vihainen kani alkuunkaan, jos sille ei tehdä mitään sellaista mistä se ei tippaakaan pidä. Lempeällä ja oikealla käsittelyllä Viivi on aivan ihana kani ja näin vanhempana se on vähän rauhottunutkin luonteeltaan. Itse tiedän tasantarkkaan miten Viiviä pitää käsitellä ja miten se reagoi mihinkin enkä siksi annakaan vieraan ihmisen mennä koskemaan Viiviä, jos ei välttämättä halua kädestään purulelua. Vanhuuspäiviään Viivi viettää porukoideni luona sisätiloissa ja lämpimien säiden tullessa Viivi taas menee viettämään kesää ulkovarastoon, jossa sillä on koko varastohuoneisto vapaasti käytettävissään. Viivillä on kaverinaan pehmopupu, jota se hoitaa joka päivä ja nukkuu sen vieressä. Viivi myös päätti hieman parturoida kaveriaan ja puri siltä korvan irti. 

Purna (2004 - elää vieläkin)
Purna on söpön ison nallen näköinen 7-vuotias kollikissa, joka on taitava saalistaja. Mikään kissa mikä minulla on ollut ei ole koskaan ollut niin leppoisa ja miten vain riepoteltavissa, kuin Purna. Sitä voi rapsuttaa reilusti mahasta eikä se koskaan pure. Vaikka Purna ei pidä paljoakaan nykyään sylissä olosta, niin silti sitä pystyisi roikottamaan miten haluaisi, ilman että se pistäisi vastaan. Käsissä se on kuin velttoa taikinaa. Purna on nykyään myös porukoitteni luona, kuten Viivi ja siellä se saa loppuelämänsä viettääkin, sillä se viihtyy maalla. Aina kun menemme mieheni ja kissani Merrin kanssa porukoideni luona käymään, niin Merri on aina Purnassa kiinni. Purna ei aluksi halunnut tapella Merrin kanssa ja oli aika pitkälti välittämästä siitä, että pikkuinen pentu hyörii kimpussa. Nyt kun Merri on kasvanut ja edelleen haastaa riitaa Purnan kanssa, niin ei Purna jääkään persuuksilleen istumaan, vaan antaa samalla mitalla takaisin. Merrin pitäisi saada kunnon näpäytys kerran, että jättäisi Purnan rauhaan, mutta se taitaisi jäädä viimeiseksi näpäytykseksi, sillä Purnassa on voimaa enenmän kuin pienessä pitäjässä.  


Veeti (2010-2011) ja Vilma (2011-2011)
Veeti ja Vilma olivat rakkaita kissojani, joista jouduin luopumaan vasten omaa tahtoani. Nämä kaksi rakasta kissaani joutuivat psykopaatti narsistin käsiin, joka päästi kissani asunnostani vapaaksi yli 25 asteen pakkaseen ulos ilman minkäänlaista omatuntoa. Veeti ja Vilma olivat molemmat kokonaan sisäkissoja ja Vilma oli vasta puoli vuotias tuolloin. Jos sinä kyseinen narsistinen psykopaatti paska joskus löydät sattumalta tämän tekstin, niin mietippäs hetki. Tajuatko yhtään miten hullu sinä olet? Minä tiedän, et sinä tule tajuamaan sitä koskaan.

Veeti
Hankin Veetin kissatalolta, jonne tuotiin kodittomia kissoja. Veeti oli löydetty muutaman kuukauden ikäisenä hylättynä ulkoa huonossa kunnossa ja tuotu kissatalolle. Ottajia minun lisäksi olisi ollut yli 10 henkilöä, mutta minä olin ensinmäinen, joka sai varata Veetin. Tietenkin minä halusin Veetin itselleni, sellainen pikkuruinen siimahäntäinen musta pörröpallo oli enenmän kuin tervetullut elämääni. Veeti oli oikea rakkauspakkaus ja luottamuksemme minun ja kissani välillä oli aivan uskomattoman suuri ja vahva. Veeti oli luonteeltaan äänekäs poika. Veeti äänteli kun se hyppäsi sohvalle tai pöydälle, Veeti äänteli kun se kävi vessassa, Veeti äänteli kun se istui, Veeti äänteli kun se ei tehnyt mitään, Veeti äänteli kun se halusi tervehtiä, Veeti äänteli kun se halusi ruokaa. Se äänteli siis aina. Veeti myös oli yllättävän fiksu kissaksi. Se oppi aukaisemaan itse makuuhuoneen ja vessan oven hyppäämällä ovenkahvaan ja sai ovet auki helposti. Se myös oppi aukaisemaan ruokakaappien ovet, jossa kissan kuivamuonat sijaitsivat. Jopa yläkaapista tiskipöydän yläpuolelta. Se varasteli kaapeista ruokaa aina kun silmä vältti. Veeti tuli aina viereeni kun olin menossa nukkumaan tai katsoin tv:tä. Öisin Veeti aukaisi makuuhuoneen oven ja, jos se ei ollut itse tulossa nukkumaan se veti "pallirallia" koko yön, eli hyppi haarojen väliin, jos yritti nukkua ja pomppasi siitä heti pois juosten olohuoneeseen. Tämä toistui joka yö ja aina se osasi hienosti osua juuri haarojen väliin. Minua kohtaan Veeti oli lempeä ja tuli aina suojaan minun taakseni kun vaara uhkasi. Kävimme Veetin kanssa myös öisin kävelylenkillä ulkona. Veeti kulki valjaissa aina nätisti kuin koirat konsanaan. Minulla on edelleen hirveä ikävä Veetiä, sillä se oli minulle kuin vauva. Toivon, että missä se nyt ikinä onkaan, niin se ei joudu kärsimään. 

Vilma
En kerenny kauaa olla Vilman omistajana, kun sille kävi miten kävi. Vain puolivuotta. Aluksi Veeti ja Vilma eivät tulleet alkuunkaan toimeen keskenään, mutta lopulta ne kuitenkin ystävystyivät todella hyvin. Veeti hoiti Vilmaa aina kuin omaa pentuaan. Nuoli sitä ja huolehti siitä. Kerran kun Vilma oli pitänyt pestä ja jätin sen vessaan kuivattelemaan, niin Veeti meni pelastamaan Vilman kun se alkoi huutamaan vessassa. Veeti hyppäsi vessan ovenkahvaan, aukaisi oven ja kun Vilma asteli märkänä vessasta ulos, niin Veeti alkoi kuivata Vilmaa nuolemalla. Vilma tuli aina rintani päälle makoilemaan ja "leipomaan" kun olin nukkumassa tai katsomassa tv:tä makuuasennossa sohvalla. Hetken leivottuaan kynsillään minua se aina nukahti kaulaani vasten tyytyväisenä. Vilma oli kiltti kissanpentu eikä pelännyt paljoa mitään. Se tuli aina kutsusta luokse puskien ja hurisi kuin pieni pesukone. Sain Vilmasta sellaisen kuvat, että se olisi isonakin ollut yhtä lempeä ja ystävällinen kissa kuin se pentuna oli. Olisin halunnut tutustua Vilmaan paremmin, mutta luulin, että Vilma ja Veeti olisivat tulleet olemaan elämässäni niiden koko elämänkaaren loppuun saakka.

Merri (2011 - elää vieläkin)
Viimeisempänä, mutta ei vähäisempänä on minun kissani Merri, joka on kohta vuoden vanha. Otin Merrin aikalailla vähän aikaa sen jälkeen kun Veeti ja Vilma olivat poistuneet elämästäni ja tietäen, ettei niitä enää koskaan löydy. Merri otettiin vähän alle luovutusiän meille ja sen takia sille on jäänyt vähän käytösongelmia, mutta uskon, että ne ajan kanssa häviävät. Merri on luonteeltaan vähän uhmaikäinen, leikkisä (Mutta leikkisyys muuttuu jossain vaiheessa joskus vähän agressiivisemmaksi, kun kynnet tulevat leikkiin mukaan), sosiaalinen eikä pelkää matkustamista ollenkaan auton kyydissä, eli Merri on oikea matkustuskissa. Merri matkustaa kiltisti, vain silloin kun se on minun sylissäni, mutta jos se joutuu kantokoppaan niin helvetti on irti. En ole ihan varma, että ymmärtääkö Merri sen, että kynnet satuttaa, joten se ottaa luonnostaan monesti leikin tiimellyksessä ne esiille. Välillä tuntuu, että se on ristiriitainen kissa. Joskus se yhtäaikaa kehrää ja puree kun sitä silittää ja hellii.

Merrissä on myös koiramaisia piirteitä, sillä se osaa noutaa palloa. Tätä taitoa emme erikseen edes opettaneet Merille, vaan se oppi sen itse. Merri opetti meidät heittämään sille sitä palloa. Merri on taitava kadottamaan aina kaikki pallonsa eikä niitä löydy oikeasti enää mistään, vaikka tutkisi koko kämpän läpi. Yhdestä pallosta se teki hakkelusta, joten uskon että muut pallot ovat kärsineet saman kohtalon. Merrin tapoihin kuuluu myös olla aika tottelematon. Merri tietää, ettei makuuhuoneeseen saa tulla ja tietää missä menee rajat, minkä ulkopuolelle pitää jäädä. Noh, Merri pistää makuulle aina siihen juuri rajalle, että etupää on makuuhuoneen puolella ja takapää olohuoneen puolella. Olemme laittaneet tähän kohtaan teippiä (Oikeastaan johtoja suojaamaan, ettei tämä pieni piru pure niitä). Merri rakastaa laservalon jahtaamista ja se tietää millainen ääni lähtee siitä, kun otan laserpyssyn hyllystä (Se on aseen muotoinen!) ja alkaa silmät kiiluen katsella ympärilleen vaanimisasennossa, että milloin laservalo näkyy jossain. Merrin makuuasento on myös kissoista jotenkin poikkeava. Se makoilee niin kuin olisi joku talja, eli kuin x asennossa aivan lytyssä. Teimme Merrille myös pahvista oman ison linnan, jonka se juuri taas kaatoi nurin tuossa, joten tuli mieleen mainita se *nauraa*. Joka ilta Merri saa hyperkohtauksia, jolloin se ravaa karvat pystössä pitkin kämppää ja uhittelee leikkimielisesti meille. Vaikka Merri onkin välillä rasittava penikka, niin silti rakastan sitä mahottomasti.






Muita lemmikkejä mitä minulla/minun porukoillani on ollut näiden edellä mainittujen eläinpersoonien lisäksi:
Koira,
4 gerbiiliä, 
3 hamsteria,
2 pupua, 
3 kissaa,
2 undulaattia
 & akvaariokaloja.



Lopputekstit
Eli, olen siis todella eläinrakas ihminen ja, jos omistaisin ison kartanon, niin varmasti perustaisin sinne oman yrityksen, eli pieneläinhoitolan ja sitten mulla olis varmaan talli, jossa olis ainaki yks heppa ja maatila, jossa olis kaikkee söpöjä lampaita ja kanoja ja.. Okei, nyt menee haaveiluksi. En voisi elää ilman, että elämässäni olisi jokin lemmikki, sillä siihen on tottunut, että aina joku karvaturri löytyy asunnosta ja muutenkin on kiva, kun kaverina on jokin eläin, kuin vain ihmisrotuun kuuluvia. Suurin ammatillinen haaveeni on vielä tulla pieneläinhoitajaksi ja voin sanoa, että sellainen minusta vielä tuleekin. 

Lapsuuteni aarteet

Jokaisella on varmasti lapsuudestaan vielä tallella niitä tavaroita, joiden kanssa vietti paljon aikaa lapsena. Lapsena saamasi lempi lelu löytyy nykyään omasta kodistasi sohvan päältä istumasta, lapsena saamasi legot ovat nyt kovassa käytössä omilla lapsillasi, lapsena kokosit aina saman palapelin ja nykyään se on koottuna ja siitä on tehty taulu olohuoneesi seinälle. Jotkut vain heittävät lapsuudensa tavarat pois tai vievät ne kirpputorille myyntiin, toiset taas eivät edes muistele lapsuutensa leluja ja pelejä ollenkaan. 

Minä itse pienenä, jo 2-vuotiaana aloitin pelaamaan Sega mega driveä. En toki osannut vielä sen ikäisenä oikeasti pelata, vaan liikutin omaa hahmoani Sonic 2 pelissä ja katoin isoveljestäni mallia. 6-vuotiaana pelasin samaa peliä jo itse ja minusta tuntuu, että olin silloin pienempänä parempi pelaamaan sitä peliä kuin nykyään 20-vuotiaana. Edelleen tuo Sonic 2 peli on minun lempi pelini, niin kuin silloin jo 2-vuotiaanakin ja lempi hahmoni pelissä on vieläkin se yksi ja sama, eli Tails (Kettu). Tuo peli on monipuolinen tasohyppelypeli ja eri tasoja on paljon (Ja peli näyttää aivan älyttömän söpöltä!). Vaikeustaso tietenkin nousee aina ylemmäksi pelin edetessä. Voin sanoa, että Sonic 2 peli on paljon helpompi kuin Sonic the hedgehog ja sen takia sen pääseekin niin helposti läpi jo 6-vuotiaskin penska. Pelikonsoli on minun ikäiseni, eli se on tullut myyntiin vuonna 1992 ja ostimme sen myös silloin. Pelikonsoli toimii edelleen moitteettomasti, kuten myös molemmat ohjaimet ja pelit. Lapsena tuota pelikonetta tuli pelattua joka päivä ja yleensä yksi peli aina illassa läpi. Jos pelikone sattui menemään tilttiin, niin siinäpä sitä sitten raivottiin itku kurkussa (Siinä kun ei ole mitään tallennus tilaa). Aika vasta olen poikaystäväni kanssa pelannut melkein läpi Bare Knuckle 2:sen. Se on katutappelu peli ja vaikka pelin laittaisi helpoksi, niin kyllä se ihan lopussa alkaa olemaan niin vaikea, että alkaa hermot kiristymään itse kullakin. 

It was just a nightmare

Pahimmillaan olen nähnyt kaksi vuotta putkeen joka ikinen yö painajaisia, mutta nyt puolen vuoden aikana ne ovat hellittäneet vähän. Viime yönä näin taas painajaisia ja aloin miettimään, miksi näen vain tällaisia unia. Olen liikaakin nähnyt unissani eri katastrofeja, auto-onnettomuuksia ja muita onnettomuuksia, läheisten tai itseni kuoleman, petoksia ja pettämistä, unia hullusta narsistista, joka ampuu minut, läheiseni ja lemmikkini aseella, unia väkivaltaisista riidoista ym. Unet ovat aina jollain tapaa ahdistavia ja herään jopa keskellä yötä painajaiseen ja jään sitten miettimään sitä niin paljon, että on hankalaa enää saada unenpäästä kiinni. Mietin vain, mitä jos painajaisuni jatkuu, jos laitan silmät kiinni?

En ole tutkinut paljoa unia ja, siksi tiedän niistä varmaan niin vähän. Sen tiedän, että valveilla olo ajastani minulla on paljon pelkoja , joita mietin ja murehdin paljon. Varmaan sen takia ne pelonaiheet tulevan alitajuntaani ja käyn ne unien kautta läpi. 

"Stressi, traumaattiset kokemukset tai onnettomuudet, pelottavat elokuvat tai kirjat, kuumeinen sairaus voivat aiheuttaa painajaisia".

 Viime yönä tosin näin unen, joka tuntui unessa ollessa pelottavalta ja ahdistavalta, mutta kun heräsin ja aloin miettimään unta, niin se vain huvitti eikä tuntunut mitenkään häiritsevältä. Herättyäni tähän "painajaisuneen" tökin sormella miestäni kylkeen ja kerroin hänellekin unen typerän kulun ja juonenkäänteet. Tämän kerrottua nukahdimme molemmat samantien.. Tai uskon, että mieheni oli koko ajan puoliunessa eikä varmaan tajunnut mistään mitään. 

Uni meni näin:


Olimme poikaystäväni kanssa minun vanhempieni luona. Katsoimme koko porukalla illalla olohuoneessa jotain elokuvaa, vain tv:stä tuli valoa ja muuten koko talo oli pimeänä. Havahdumme kaikki kuultuamme kun joku ampuu aseella ulkona. Menen katsomaan keittiön ikkunasta ulos ja näen neljä huppupäistä miestä etupihalla ja kaikilla oli käsissään käsiase. Sama mies, joka oli ampunut aseella jo kerran, ampuu taas ilmaan ja karjaisee meille voimasanojen kera "Kyllä me teidän nähdään, perkele. Te olette meille velkaa ja, jos ette maksa niin kaikki kuolee!". Isäni sanoi, että antaa niiden riehua rauhassa, jatketaan elokuvaa.
Muut ovat paniikissa, kuten myös minä ja päätän soittaa poliisit paikalle.


Menen makuuhuoneeseeni ja painelen poliisin numeron kännykkääni, soitan. Ensin puhelimesta kuuluu vain epämääräistä rapinaa ja sitten joku vastaa "...Mitä mun pitääkään tähän vastata..? Niin joo, tämä on poliisin puhelinvastaaja. Jos haluatte saada apua, niin kirjoittakaa kirje ja lähettäkää se meidän postiosoitteeseemme, vastaamme teille viikonlopun jälkeen, mutta jos haluatte apua nopeammin, niin jättäkää viesti äänimerkin kuultuanne. Palvelemme teitä silti viikonlopun jälkeen". Sitten kuului äänimerkki ja selitin, että jotkut hullut haluaa ampua meidät eivätkä anna meidän katsoa elokuvaa rauhassa loppuun. Selitin, että elokuva näkyy vielä tv:stä koko ajan eikä sitä ole nauhoitettu mihinkään. Tämän jälkeen puhelimen toisesta päästä kuuluu taas rapinaa ja "Kiitos soitostanne, hyvää viikonloppua". Puhelu katkeaa.

Menen taas keittiön ikkunaan katsomaan, vieläkö miehet ovat pihalla. Siellä ne olivat. Kaksi heistä potki kiviä pihamaalla katsellen maahan, kolmas heistä harjoitteli tähtäämistä aseellaan ja yritti ampua pimeyteen osuen johonkin ja neljäs mies vain seisoi päättäväisenä katsoen ikkunaamme päin. Ei mene kuin muutama sekunti tästä, kun auton valot näkyvät tiellä ja tumma auto kaartaa meidän pihaan. Sanoin porukoille, että vihdoinkin poliisi tuli apuun. Pihamme automaattisella liikkeentunnistimella varustettu valo syttyy päälle ja näen, että auto ei olekaan poliisiauto, vaan taxi. Tämä mies, joka oli päättäväisesti katsonut ikkunaamme päin reagoi ja huudahtaa rikoskumppaneilleen "Mun pitää nyt lähteä, tv:stä alkaa kohta jalkopallo-ottelu!". Mies nousee taxiin ja auto lähtee heti liikkeelle ja kaartaa kovalla vauhdilla tielle pois meidän pihasta. Unessa pelon ja kauhun tilalle tuli hämmennys ja sitten heräsin. 


Muutama muukin uni mitä olen nähnyt ja kirjoittanut ylös on aika.. Miten sen nyt sanoisi.. Aika ihmeellisiä. Niistä kerron joskus toiste. Mietin näkemiäni unia aika paljon herättyäni ja uskon, että se ruokkii vielä enenmän sitä, että seuraavanakin yönä näen aivan sekalaista unta. Hassuinta on se, että näen joka yö todella paljon eri unia ja muistan yleensä kaikki. En muista nyt oikeastana yhtään kertaa, milloin en olisi nähnyt jotain unta. Välillä tämä on mieltä rassaavaa, mutta unien tulkitseminen on myös mielenkiintoistakin. Btw, viime yönä nukuin 13 tuntia putkeen.. Vetää sanattomaksi. Pistän ensi yönä paremmaksi! 

Palelen, olen siis olemassa

Inhoan talvea ja kieltäisin sen laissa, jos se olisi mahdollista. Ennen minulla ei ole ollut tällaista ongelmaa tai ainakaan se ei ole ollut näin hyvin havaittavissa, olen siis aina jäässä. Heti aluksi syytän siitä talvea, koska en kesäisin palele ja toiseksi syytän siitä itseäni, kun en osaa pukeutua koskaan talvea vastaan oikein. Minulla ei olisi siis mitään syytä valittaa talvesta, koska syy on se, että en osaa vain pukeutua lämpimästi? Ei ei, kyllä minä silti inhoan talvea ja kieltäisin sen laissa, vaikka en osaakaan pukeutua oikein. Minä nimittäin palelen aivan julmetusti myös sisätiloissa ja nytkin dataan hanskat kädessä. Nämä hankat ovat aivan liian ohuet, koska edelleen käteni ovat jäässä, mutta jos laittaisin nuo minun pörröiset karvalapaset käteeni, niin en näkisi näppäimistöä ja kirjoittaisin melkein yhtä surkeaa tekstiä kuin nytkin, joten mielummin näen kun kirjoitan surkeaa tekstiä, kun se etten näkisi ja tekisin sitä silti. Saan tästä nimittäin suunnatonta iloa elämääni.. Hienoa, nyt kaikki luulevat, että saan suunnatonta iloa näinkin mitättömistä asioista, mutta sehän voisi olla jopa hienokin asia, olla nyt iloinen näinkin pienestä ja olemattomasta asiasta.. Niin!

Me ihmiset kyllä valitamme aina kaikesta, varsinkin juuri säätiloista. Joko on liian kylmä, liian kuuma, sataa lunta, sataa räntää, tuulee liikaa, ukkostaa, sataa vettä, aurinko paistaa liian kirkkaasti, taivaalta sataa pieniä palavia kiviä ym. Koskaan ei ole hyvä ja aina löytyy jotain valittamista sen hetkisestä säätilasta. Itse siedän paremmin kuumaa kuin kylmää. En tunne niin hyvin kuumuutta ihollani ja sen takia palan esimerkiksi suihkussa ollessa, kun pidän lämpimistä suihkuista ja aina laitan hanaa aina vähän kuumemmalle, lopulta havahdun siihen, että ihoni on tulipunainen ja arka. Saunassa ollessa tosin viimeksi valitin, että täällä on vitun kuuma, kun mieheni heitti ensinmäisen kauhallisen vettä kiukaalle. Mieheni tokaisi tähän "Eikö saunassa pidä olla kuuma?" tuhahdin ja lähdin saunasta pois. Nii, kyllä sielä pitää olla kuuma, mutta se sauna oli kuumempi kuin olisin sillä saunakerralla osannut odottaa, joten säikähdin ja lähdin sieltä pois :< Mutta, jos minun kanssa otettaisiin kaveripiirissä saunomiskilpailu, että kuka kestää parhaiten kuumuutta, niin kyl minä oisin varmaan aika ylivoimainen nainen. 

(Kuva on otettu oheisesta linkistä)

Kylmyydestä vielä sen verran.. Minulle saa pistää postissa lahjoituksia tulemaan ympäri vuoden aina talven varalle, että kestä tätä kylmyyttä (Ja opin pukeutumaan oikein talvella). Näin kerran sellasen uutisen, missä iso pesue oravanpoikasia kaipasi pipoja ja niitä pipoja sai lahjoittaa niille poikasille, joten mä oon vähän niinku sellanen oravanpoikanen (Yhtä söpö ainaki), niin lahjoituksia saa pistää tulemaan. Pipot on ok ja villasukat kelpaa.. Ja sitten sellaset kelkkahaalarit ja kaikki lämpöpatterit ym.

Kyseinen uutinen oravanpoikasista

Facebook ja ärsyttävät tilapäivitykset

Minua on nyt muutaman kuukauden ajan pistänyt ärsyttämään eri ihmisten tilapäivitykset Facebookissa, joten ajattelin kirjoittaa yleisesti mielipiteeni näistä ärsyttävistä Facebook-tilapäivityksistä. Vihaan niitä ihmisiä, jotka kirjoittavat joka ikiseen tilapäivitykseen samasta aiheesta päivittäin, kuten vaikka omasta vauvastaan tai koirastaan. Myös suurinosa kuvista, jotka ovat näillä Facebookissa esiillä koostuvat vain joko siitä vauvasta tai koirasta. 

Tilapäivitykset ovat tämän suuntaisia: 
"Tänään Vauvelilta tippui viimeinen maitohammas! Voi että ku ihanaa, nyt vain tekarit käyttöön muutamaksi viikoksi ja niitä uusia hampaita oottelemaan!"
"Tänään ostin vauvelille uudet potkuhousut, ne on siniset", 
"Huomenna menemme vauvelin kanssa neuvolaan", 
"Tänään vauveli oppi konttaamaan, niin että polvet vain tirskuvat verta!"

Kuvissa, joissa vauva on, lukee yleensä:
"Tässä kuvassa vauva makaa",
"Tässä kuvassa vauva oppi kävelemään", 
"Tässä kuvassa vauva imee äitin tissiä", 
"Tässä kuvassa vauva on humalaisen enoni sylissä", 
"Tässä kuvassa vauva oppi nipin napin uimaan", 
"Tässä kuvassa vauva onkin jo altaan pohjassa liikkumattomana", 
"Tässä kuvassa ambulanssimiehet elvyttävät koiraani..", 
"Tässä kuvassa koira luuli, että vauvani oli hukkumassa ja meni pelastamaan vauvaa. Hukkui kuitenkin itse". 
"Tässä kuvassa vauva on jo 20 vuotias".
"Tässä kuvassa humalainen enoni on sammuneena 20 vuotiaan vauvani sylissä, joka on myös sammunut".

Ja näin pois päin. Oikeastaan suurinosa nuista oli vaan itse keksittyjä ja vedetty aivan perseelleen (Kuten varmaan arvata saatoitte), koska vauva aiheiset tilapäivitykset joka välissä vilahtavat silmissäni kun Facebookissa olen, niin alkaa jo pikku hiljaa ärsyttämään. En vihaa lapsia enkä pieniä vauvoja (Enkä myöskään koiria) ja se on ok, jos vauvasta on muutama (Huom muutama) kuva vaikka nyt Facebookissa, mutta kun niitä on yleensä nuorilla äideillä reippaasti yli 90 kuvaa ja kaikki tilapäivitykset kertovat vauvasta siihen asti, kunnes tämä vauva itse osaa käyttää Facebookkia ja kertoo itse omasta elämästään.

Sitten mennään näihin lemmikki-tilapäivityksiin. Otin siksi alussa lemmikeistä juuri sen koiran puheeksi, koska itsellä juurikin vain koira-tilapäivityksiä on tullut vastaan päivittäin monta ja aina samoilta henkilöiltä. Oikeasti, ketä kiinnostaa niin helvetisti jonkun rakin tai katin elämä, että jaksaisi lukea niitä enää sen jälkeen kun kyseinen henkilö on parin kuukauden aikana laittanut lähes 200 tilapäivitystä vain lemmikistään. Uskoisin, että suurin osa skippaa ne nopeaa yli ja miettii mielessään, että onko tuolla ihmisille elämässä enää mitään muuta kuin tuo uusi koiranpentu ja sen paskojen kerääminen lattialta. Itse olen kissastani laittanut nyt lähiaikoina enenmän juttua Facebookkiin, jos oikeasti on tapahtunut jotain mielenkiintoista. Kirjoitan yleensä nekin humoristiseen sävyyn, että edes joitakin jaksaa kiinnostaa lukea koko tilapäivitys alusta loppuun. Kuten eilen kirjoitin kissastani siitä, että se oli mikrossa. En siis yrittänyt tehdä mitään kissakohokasta Merristä, vaan ihan itse se halusi mennä sinne mikroon. Mikron ovi oli auki, kuulin keittiöstä epäilyttäviä ääniä (Juuri sellaisia, jolloin Merri yleensä tekee jotain pahaa) ja näin Merrin murto-osa sekunnin mikron sisällä. Repesin samantien ja se säikähtäteenä juoksi pöydän alle piiloon.

Myös sellaiset tilapäivitykset, kuten..
"Syön leipää, otan kohta lisää"
"Sauna lämmin, menen siis saunaan"
"Dataan"
"Kävin lenkillä"
"Menen nukkumaan"

..Ovat ihan vitun perseestä. Ketä kiinnostaa, jos joku puolituttu facebook-kaveri syö jotain kälyistä känttyä ja ottaa kohta lisää? (Ja käntty on leipä, jos joku stadilainen pelle ei sitä tajua). Mitkä Facebook tilapäivitykset sitten ovat mielestäni ok? Humoristiseen sävyyn kirjoitetut ovat aina kivoja lukea, myös kaikki positiiviset tilapäivitykset ja myös ne, joissa ihmiset oikeasti heittävät johonkin asiaan mielipiteensä ja saavat aikaan keskustelua aiheesta muiden kanssa. Myös joskus joiltain tulee ihan mukavia vinkkejäkin, joita he muille ehdottelevat, jos itse ovat kokeneet ne hyväksi.

Tässä oli siis alussa muutama esimerkki sellaisista tilapäivityksistä, jotka pistävät minut lyömään päätä pöydänkulmaan. Ei tähän pahemmin ole muuta lisättävää. Vinkki niille, jotka kirjoittelevat vauvastaan tai koirastaan joka päivä Facebookkiin helvetisti uusia ja toinen toistaan tylsempiä tilapäivityksiä, tehkää vaikka blogi, jossa kerrotte vain siitä teidän kapisesta rakista tai teidän tuhkarokon saaneesta rääpäleestä (vauvasta). Sitä kautta varmasti saatte sellaisia lukijoita teidän jutuillenne, joita myös kiinnostaa pelkästään vauva- ja koira-aiheiset jutut. Miksikö olen näin suorasanainen mielipiteissäni? Koska en jaksa enää elämässä turhia korupuheita, vaan asiat on parempi ilmaista suoraan, niin ei jää mitään epäselväksi. Tässä mielipiteeni ja, jos vauva- ja koiraihmiset otti tästä nokkiinsa, niin ottakaa mielummin opiksenne (..Ja tehkää se blogi).

Tuhannen tupakeissa

Selvinpäin baarissa olo näytti sen todellisuuden kertaheitolla jälleen kerran taas minulle, mitä nämä humalaiset ihmiset ovat. Voin virallisesti ilmoittaa, ettei alkoholi anna minulle enää minkäänlaista nautintoa, joten itsensä humalaan juominen tuntuu olevan minulle nykyään todella kaukainen asia (Eli ei siis vain kiinnosta, joka on mielestäni pelkästään hyvä asia). Minua on enää turha pyytää baariseuraksi, sillä "viihteellä" sana pikemminkin tarkoittaisi minulle jotain, mikä on oikeasti viihdyttävää. Eilinen baari-ilta oli kaikkea muuta kuin viihdyttävää..

Menin tuttuun karaokebaariin, missä ennenkin olin käynyt. Se on yleensä täynnä vahvasti humalaisia yli viidenkympin ylittäneitä miehiä ja naisia. Sinä iltana oli tosin pari hyvääkin laulajaa mukana. Ja mitä nyt muutama humalainen kävi laulamassa jonkun kappaleet aina välissä lasittunut ilme kasvoilaan, mumisten mikrofoniin jotain epämääräistä, muistaen kuin muutaman sanan kertosäkeestä. Itse olin siellä vain kuuntelemassa pelkästään kun muut lauloivat, sillä olin päättänyt sen jo ennen kuin menin karaokebaariin. Ajattelin mennä sinne tutkiskelumielessä ja seurata muita ja, jos jotain mielenkiintoista ilmenee, niin raportoin siitä tänne. Kun valomerkit tulivat ja oli aika lähteä, niin minulla oli vielä puoli tuntia aikaa, ennen kuin bussi olisi lähtenyt kotia päin. Minulle tuli juttelemaan humaltunut mies, joka alkoi kysellä, että miksi en laulanut kertaakaan. Siihen tuli sitten vielä tämän miehen pari ystävää, mies ja nainen, aviopari. Nämä saivat minut houkuteltua mukaansa vielä toiseen karaokebaariin jatkoille heidän kanssaan. Epäröiden suostuin, sillä nämä ihmiset vaikuttivat mielenkiintoisilta seurattavilta ja valitettavan oikeassa olinkin..

Aluksi oli hauskaa seurata, kun nämä miehet riehuivat kaupungilla. Hakkasivat vaalijulisteita, huutelivat randomeille hyvällä mielellä kaikenlaista ja he juoksivat kuin viimeistä päivää ja silti pysyivät pystössä. Näillä kolmella oli aluksi mukanaan vielä yksi heidän kaveri, joka jäi jo alkumatkassa pois näiden kolmen kirmatessa seuraavaan karaokebaariin. Kuitenkin tämä heidän kaatokännissä oleva kaveri yritti juosta perässä parhaansa mukaan. Itse kävelin noin 6 metrin välimatkassa heihin. Tämä kaatokännissä oleva mies kuitenkin heitti komeassa kaaressa itsensä kumoon ja minne muuallekaan, kuin teräksistä aitaa vasten naama edellä. Nämä kolme muuta kaverusta eivät edes huomanneet tapahtunutta ja juoksivat jo tien yli melkein jääden auton alle. Siinä vaiheessa jo mietin pääni sisällä, että mihin tämä ilta on vielä menossa. Tämä vahvasti humalassa oleva mies nousee ylös ja huomaan, että hänellä oli toinen puoli naamasta ihan punainen, äijä vaan jatkaa matkaansa heti juosten kavereidensa perään kun pääsi nousemaan ylös. Ei mene kuin ehkä minuutti kun tämä taas lentää naamalleen lumihankeen grillin kohdalla. Itse mietin jäänkö auttamaan tätä örveltäjää, vai juoksenko kiinni nämä kolme muuta. Päätän lähteä sanomaan näille kolmelle, että he jättivät kaverinsa yksin ja nyt se makoilee tuolla lumihangessa ketarat ojollaan.

Aluksi he sanovat minulle, että ei siitä kannata välittää kun se on juoppo. Pienen saarnan jälkeen, jonka heille annoin, he lähtevät taas juoksuun ja huutavat "Lähdetään (Tyypin nimi) pelastutoperaatioon!). Taas jään katsomaan kun nämä kolme juoksevat tien yli punaisia päin melkein auton alle taas jääden etsimään kaveriaan. He kuitenkin juoksevat reippaasti yli sen kohdan mihin heidän humalainen kaverinsa kaatui. Itse huokaisen tässä vaiheessa syvään ja huudahdan heille, että älkää ny perkele sinne juosko. Eivät he kuulleet taaskaan, joten kävelen jälleen heidän perässään. Heidän kaveriaan ei näy missään ja he soittvat numeropalveluun kysyäkseen kaverinsa puhelinnumeroa. Toinen miehistä soitti ja sanoi numeropalveluun: "Vain Jumala yksinään tietää missä kaverimme on.. Kai te ny saatana tiedätte mikä meidän kaveri numero on, hä?!". Saatuaan tietoonsa, että numero on salainen, niin he lähtivät taas juoksuun ja kohti sitä alkuperäistä suunnitelmaansa, eli karaokebaaria. Siinä vaiheessa naama norsun vitulla lähden edelleen seuraamaan heitä, sillä tiesin, että viimeinen bussi oli jo lähtenyt sinne missä kotini on. 

Vihdoinkin kun saavuimme perille ja varattuamme naisen kanssa yhdet karaokekappaleet istuudumme alas pöytään ja nämä kaverukset alkavat kittaamaan kaljaa naamaansa. Itse tyydyn olemaan kuivin suin. Ilta matelee hitaasti, mutta meno alkaa menemään sitäkin menevämmäksi (Muilla). Ympärillä alkaa olemaan pelkästään vahvasti humalaisia ihmisiä, jotka örisevät, kaatuilevat, huutavat, sönköttävät, tulevat flirttailemaan suoraan, paiskovat laseja lattialle, haastavat riitaa pöydissä muiden kanssa ja haisevat aivan vitun pahalta. Perus suomalais baari meininkiä siis. Itsellä alkaa hälytyskellot siinä vaiheessa soida pahemman kerran kun tässä minun tapaamassani porukassa toisessa miehessä alkaa näkymään väkivaltaisia puolia. Hän alkaa haastamaan riitaa kaikkien kanssa, tönii vaimoaan koko ajan , sanoen hänelle, että älä puutu tähän ja kaataa kaikki pöydällä olevat juomat, niin että mukavasti kastuin itsekin. Tässä vaiheessa minulla menee hermot, otan pöydällä olevan lasin, jossa oli vielä juomaa, kaadoin juomat pöydälle, niin että se juoma varmasti tuli myös kyseisen miehen syliin ja lähdin pois tilanteesta. Muut ympärillä olevat humalaiset luulivat, että minä aloitin tilanteen ja aloin riehumaan, heidän epäilystään vahvisti vielä se, että nämä kaksi miestä tästä porukasta, johon eksyin piti alkaa vielä huutamaan minulle. Porukassa oleva nainen tuli mukaani ja sanoi, että häntä hävettää suunnattomasti hänen miehensä. 

Tässäkin karaokebaarissa lopulta valomerkit tulivat ja se tarkoitti, sitä ettei enää kukaan saa laulaa yhtäkään kappaletta. Mietin, että miksi kaikki muut saivat laulaa, muttei minun valitsemaani kappalettani tullut ollenkaan. Käyn kysymässä baaritiskiltä karaokevastaajalta, että miksei minun nimeäni huudettu koko iltana. Tämä nainen baaritiskin takana sanoi, että huusin kolme kertaa aikoja sitten, mutta en tullut hakemaan mikrofonia. Kysyin, että miten hän lausui nimeni. Kuultuani sen miten hän lausui nimeni, niin sanoin hänelle, "Lausuit tuon kuin jonkun venäläisen huoran nimen". Karokebaarissa biisin varaajana oli ollut myös yksi minun nimiseni nainen ja minun oli pitänyt itse sanoa lempinimeni. Näköjään se ämmä ei ollut osanut lausua edes koko nimeä oikein. Turhautuneena lähden samantien baarista pois ja vältellen sitä kaverusporukkaa johon olin eksynyt. Ajattelin, että parempi lähteä yksin pois, sillä ei tiedä mitä vielä olisi sattunut, jos olisin jäänyt heidän seuraansa vielä baarireissun jälkeenkin. 

Sellainen oli minun baari-iltani, eli hyvä että selvisin hengissä ;) Mitä nyt yleisesti nuihin humalaisiin tulee, niin siitä kerron mielipiteeni seuraavaksi.

Suomalainen juomakulttuuri on vähän kuin yritetään etsiä tekosyitä olla idiootti. Känni vedetään sen vuoksi kun halutaan tehdä tyhmyyksiä. Vääristyneellä tavalla hankitaan lupa olla idiootti ja käyttäytyä sen mukaan. Kun selvinpäin tekee jonkun hölmöyden, siitä ei kehtaa kertoa kellekään, saa vain hävetä silmät päästään. Kun humalassa tekee hölmöyksiä, sitä ehkä häpeää tekojaan, mutta on helpompi puhua, koska kaikki painetaan villaisella kun kyseessähän on vain känni. Kaikkihan kännäävät ja kaikki tekevät virheitä viimeistään silloin. Miksi ihminen haluaa saavuttaa tilan, jossa tietää olevansa melkein täysin harkintakyvytön? Ajatusten nollaaminen, eli juuri sitä että poistetaan se järki. Onko alhaisen villieläimen tasolle alentuminen ainoa tapa nollata pää?   

Ja kyllä, olen itsekin ollut joskus humalassa, joten tiedän suunnilleen mistä puhun (Ettette luule, että olen vain pelkkä jeesustelija). 18-vuotiaana join paljon alkoholia. En siksi, että se oli niin coolia, vaan ahdistukseeni ja suruuni omassa yksinäisyydessäni. Seurustelin tuolloin hullun narsistin kanssa ja seinät tuntuivat kaatuvan joka päivä päälleni, joten yritin tätä perussuomalaista tapaa, eli hukuttaa murheet alkoholiin. Nykyään alkoholi ei maistu eikä edes haluta juoda. En kuitenkaan kiellä alkoholia itseltäni täysin, vaan saunaolut rennokkeeksi joskus on ihan ok. Olen todella tyytyväinen siihen, ettei alkoholi kuulu enää elämääni. 

Humalainen on mielestäni alemmalla tasolla kuin 4-vuotias lapsi. 4-vuotiaalle lapselle laitetaan eteen palikoita ja laatikko, jossa on erikokoisia reikiä palikoita varten. 4-vuotias alkaa laittamaan palikoita reikiin ja löytää melkein heti oikeat reiät oikeille palikoille pienen etsiskelyn jälkeen. Humalaiselle annetaan palikoita ja samanlainen laatikko. Humalainen ottaa palikan käteensä ja alkaa tunkemaan sitä reikään voimalla ja saa sen sinne rikottuaan reiän isommaksi voimankäytöllään. Kyseessä oli sitäpaitsi palikalle aivan väärä reikä. 

Joten tähän lopuksi mielipiteitä humalaisista LASTEN SUUSTA:

Humalaiset liittyy Turtleseihin jotenkin.
Poika 5 v

En halua olla aikuisena humalainen. Juon yhden kupin kaljaa saunan jälkeen ja yhden kupin toisen saunan jälkeen.
Joel 4 v

Humalainen voi vaikka antaa vieraalle ihmiselle pusun vaikka ei edes tiedä miksi.
Tyttö 11 v

Olis kiva kun olis taas synttärit — lapsille aarteen etsintää ja aikuisille alkoholia!
Poika 7 v

Humalainen on ehkä vähän niinku sairas.
Poika 9 v

Kun ihmistä alkaa huimata hän on humalassa.
Rasmus 5 v

Aikuiset leikkii juhlissa aikuisten leluilla. Isillä on sellainen stressitissi autossa.
Tyttö 8 v

Aikuisten juhlissa ne syö lihaa ja siellä leikitään junarataa.
Poika 4 v

Päiväkodin hoitajat on puliukkoja, kun ne pulisee kaiket päivät.
Poika 5 v

Humala on hunajaa!
Tyttö 4 v

Humalainen on kovaääninen ja pelottava, kun aina tulee poliisiauto.
Poika 5 v

Aikuisten juhlissa voi hyvinkin joskus olla karaokea, JOSKUS alkoholijuomia, ja hieno kattaus.
Tyttö 10 v 

Humalainen on punainen ja haisee pahalle ja sillä on pää kipee.
Poika 11 v

Humalainen kävelee muualle kuin päämääräänsä.
Poika 13 v

Ihminen joka on humalassa on ainakin pelottava!
Tyttö 11 v

Jumala on hyvä ja humala on paha.
Joel 4 v

Humalassa on aivan outo. isäni joskus jopa pissaa housuun.
Tyttö 12 v

Olut on kakkaa.
Tyttö 3 v

Humalaiset pissaa hissiin.
Poika 5 v

Alkoholi on sitä tappavaa paskaa.
Poika 11 v

Humalainen on puukon tai jonkun muun aseen kanssa.
Tyttö 12 v

Aikuisten juhlat ei oo kivat, koska silloin tulee aina joku hoitaja.
Antti 7 v

Ihminen on humalassa janoinen.
Lasse 5 v

Humalassa uskaltaa tehdä kaikkea hölmöä kuten kiivetä talon katolle.
Eero 11 v

En ole kauheasti aikuisten juhlissa ollut.
Salla 7 v

Isä: olen ollut joskus humalassa. ”AI JAA! Milloin sä sitten muutuit takas ihmiseksi?”
Joel 4 v

Lapset eivät tienneet mitä alkoholi tarkoittaa. Johtopäätös ilmeinen: dokaan aivan liian vähän.
Isä 36 v

Totuudet lasten suusta

Linkki kuvaan