(En ole) Ihmeidentekijä

Kesällä sitä sanoi itselleen syyksi, ettei kerkeä kirjoittaa blogia, kun on niin paljon tekemistä. Nyt puolestaan olen sanonut tekosyyksi syksylle sen, että koulu vie kaiken aikani.. Oikea syy on se, etten ole oikein antanut aikaa itselleni ja ajatuksilleni vähään aikaan, vaan olen suoraan sanottuna elänyt muiden elämää ja ongelmia. 

Olen taas havahtunut siihen, että mietin päivisin muiden ongelmia ja niihin ratkaisuja, enkä muista ollenkaan miettiä, että mitä minulle itselleni kuuluu. Osasyynä tässä on se, että olen ollut kaveripiirissäni lähiaikoina kuuntelijan roolissa, mutta nyt kun en enää jaksaisi, niin huomaan, että jotkut kavereistani heti kättelyssä alkavat kertomaan, mitä heille kuuluu lauseella "On tää mun elämä taas niin.." ja tämän jälkeen se jatkuu yleensä valitusvirrellä.

Seuraavaksi he odottavat, että mitä minä sanon, eli ratkaisun heidän ongelmaansa. Yleensä olen alkanut miettimään heille tätä ratkaisua, mutta nyt tuntuu, ettei enää huvittaisi. Päätin, että heillä saa nyt jatkossa olla omaa kykyä käsitellä omia ongelmiaan pään sisällä, ilman minun hienoa päättely- ja ratkaisukykyä. Joskus voin olla neuvoja antava ääni, mutten halua siitä minulle pääpiirteistä luonnekuvaa, että olisin aina auttamassa ja sanelemassa lohduttavia neuvojani muille ihmisille. Perusluonteeseeni kyllä kuuluu huolehtiminen, mutta kun huolehdin liikaa muista, niin unohdan aina lopulta huolehtia itsestäni. En siis tule enää olemaan kaveripiirissäni pikku psykologi, joka kuluttaa liikaa itseään auttamalla muita.

Aloin eilen miettimään laajemmalta kaavalta elämääni ja siihen kuuluvia ihmisiä. Huomasin sen tärkeän pointin, että ennen minä en osanut olla yksin ja yksinolo ahdisti. Nykyään minä osaan olla yksin ahdistelematta sitä järin suuresti, mutta tajusin myös sen, että minä olen nykyään aika paljon yksin. Näen kyllä ihmisiä viikon aikana, mutta tuntuu siltä, että olisin paikalla, mutten aivan 100% läsnä. Tuntuu, etten osaa enää antaa itsestäni sitä parasta puolta nähdessäni kavereitani tai poikaystävääni. Syynä siihen on se, etten tiedä mitä minulle kuuluu, vaan elän koko ajan vain virran mukana ajattelematta mihin suuntaan olen matkaamassa. En osaa vieläkään sanoa ihmisille suoraan asioita, mitä minä ajattelen.. Onhan se tosin aika itsestään selvää, kun en osaa edes sisäistää niitä ajatuksia itsellenikään, mitä todellisuudessa ajattelen/haluan. Olen myös liian nöyrä nykyään. Minä annan aina kaikille läheisille ihmisille ympärilläni kaiken, mihin pystyn ja kykenen (Tai ainakin siltä minusta tuntuu). Suoraan sanottuna minä en tunne olevani vapaa, sillä elän elämääni muille, enkä itselleni. Tätä on jatkunut liian kauan, enkä oikein osaa lähteä tästä oravanpyörästä pois.

Kun annan toisille mielestäni suurimman panoksen, mitä voin antaa ja huomaan, etten saa sitä paljoa takaisin muilta, niin minä petyn ja tulen surulliseksi. Tunne olevani silloin muille ihmisille riittämätön. Minä olen tottunut siihen rooliin, että sanon aina myöntävästi ihmisille, jopa silloinkin, vaikka sisimmässäni tuntisin, etten välttämättä jaksaisi tehdä jotain asiaa, johon olisin vastannut myöntävästi. En uskalla sanoa ei, koska minulle se sana kolahtaa aina niin lujaa vasten kasvoja, jos joku sanoo sen minulle. En tarkoita, että olisin niin itsekäs ihminen, että kaiken pitäisi mennä minun mieleni mukaan ja, kun joku sanoo minulle kieltävästi, niin suuttuisin hänelle. Se vain tuntuu pahalta siksi, kun välillä kulutan itseni loppuun muiden ihmisten auttamiseen ja harvoin vastaan kieltävästi siihen, mitä he pyytävät/ehdottavat. Monet ihmiset osaavat sanoa minulle ei (Joskus tuntuu, että liiankin usein) ja minusta se on arvostettavaa. Sillä sana ei on yksi tärkeimmistä sanoista, mitä ihminen voi sanoa elämässään. Tietenkin kyllä sanan käyttäminen on myös tärkeää, mutta sanalla ei on yleensä suurempi painoarvo. Minä en vielä täydellisesti osaa sanoa tätä pientä sanaa, vaikka joskus haluaisinkin sen sanoa ääneen. Yksinkertaisesti tiivistettynä sana ei on minulle kirosana muiden suusta, kun itse en uskalla sitä paljoa käytää muihin.

Nyt voi kuulostaa siltä, että olen heikko ihminen ja muiden pompoteltavissa, kun sanoin olevani nöyrä ihminen, joka ei osaa sanoa aina ei. Osaan kyllä pistää vastaan sanallisesti ja joskus liiankin kovasti. Joskus oikein kunnon agression kanssa, niin, että muutkin nousevat varpailleen keskustelun aikana. Minä huomaan selvästi olevani tunneihminen, joka reagoi vahvasti erilaisiin tunnetiloihin, eikä osaa aina ymmärtää niitä. En osaa oikein pitää tunnetilojani tasapainossa, vaan ne tulevat vahvasti esiin erillaisissa tilanteissa, jolloin toisinaan hämmennyn, enkä osaa rakentavasti käsitellä tuntemuksiani. Joskus niistä voi olla hyötyäkin, mutta yleensä ne ovat minua vastaan. Tällä hetkellä olen kuitenkin taas vähän hukassa itseni kanssa, sillä en osaa oikein hahmottaa, mikä on minua ja mikä ei. Eräs ihminen sanoi minulle, että minun pitäisi olla itsenäisempi. Minun pitäisi siis osata elää elämääni enemmän niin, etten laskisi sitä muiden ihmisten varaan. Vähentäisin siis sitä, että en eläisi enää niin paljon elämääni muille, vaan keskittyisin etsimään itseäni ja elämään elämääni itselleni parhaaksi. Tiedän, että se vie aikaa, kunnes alan itsenäistymään.. En edes tiedä, miten minä aloittaisin moisen uuden suunnan, sillä se kuulostaa vähän vieraalta aluevaltaukselta. Ehkä sekin tie löytyy pikkuhiljaa kuunnellessani itseäni enemmän.

Tähän loppuun voisinkin nyt kertoa, että mitä minulle oikeasti kuuluu. Jos ei lasketa sitä, että olen koko viime viikon ja tämän viikonlopun ollut pahassa flunssassa.. Ja, jos ei myöskään lasketa edellä mainittuja jarruttajia omassa elämässäni. Pääpiirteisesti kuuluu siis hyvää, eli olen ihan tyytyväinen elämääni sen suhteen, että minulla on nykyään rutiineja. Pakollisia tehtäviä, joiden ansiosta pääsen myös eteenpäin elämässäni ja ne tuovat elämääni sisältöä. 

Toki toivoisi jonkinlaista muutosta minun ja lähimmäisten ihmisten välille, mutta en ole edelleenkään ihmeiden tekijä ja voisi ainoastaan yksinäni korjata tilanteita minun ja ihmisten välillä. Toivoisin siis sitä, että lähimmäiset ihmiset voisivat tulla minua puolitiehen vastaan, jos he haluavat myös positiivisia muutoksia. Minulle kuitenkin suhteet rakkaimpiin ja läheisiin ihmisiin ovat tärkeitä asioita elämässäni, joten siksi minä käytänkin suurimman osan voimavaroistani yleensä ylläpitääkseni niitä kunnossa. Joskus vain käy niin, ettei sitä samaa ylläpitoa aina tule toisesta suunnasta, niin tuntuu, että olen usein yksin yrittämässä. Toisinaan olisi hyvä myös pitää asiat tasapainossa, eikä yrittää liikoja. En selvästikään ole enää niin pessimistinen ihminen, mitä olen luullut olevani. Olen sitä mieltä, että kyllä asiat korjaantuvat ajan kanssa. Aina sitä ei tarvitse pistää koko elämäänsä likoon, että asioita saataisiin positiivisempaan suuntaan. Pitää myös muistaa, että joskus asioita ei vain saada aina korjattua, vaikka kuinka yrittäisi. 

Minä en vain luovuta helpolla, vaan yritän elämässäni, vaikka joskus se tuntuisikin mahdottomalta.

Nala vs hämähäkki

Salainen hymy palvelu

Muistan, kun pienenä tyttönä harrastin kauppalappuihin piirtelyä ja piilotin ne sitten kaupassa jonnekkin hyllyjen väliin, kun kaikki kauppalistassa lukeneet ostokset oli ostettu.

Tänään aamusta lähtien olen ollut pieni hyväntekijä, ja laittanut hymyn kiertämään täällä minun kaupungissani, kylläkin melko salaisesti. Olen silti seurannut ihmisten reagointia päivän mittaan heidän löytäessään pienen lapun ja ainahan se hymy on sieltä lapun lukijoilta ilmestynyt kasvoille. Toisin sanoen, minä onnistuin tehtävässäni. Kirjoittelin pienen kasan lappuja, joita jätin kaupungilla ollessani penkeille, kauppojen hyllyille, naisten vessoihin, bussien penkeille, yhden pyörän koriin, omaperäisiin paikkoihin ja raha-automaatteihin. Laitoin jokaiseen paikkaan aina yhden lapun ja jäin kauemmaksi seuraamaan ihmisten ilmeitä, kun he lukivat sen. Yksi nainen raha-automaatilla käydessään osasi yhdistää minut lappujen tekijäksi ja tuli viereeni penkille istumaan. Hän ei sanonut mitään, mutta hymyili minulle vain todella veikeästi. Hymyilin naiselle takaisin ja lähdin nopsaa jatkamaan matkaani hymyn kierrättämisessä. 

Kuljeskelin koulun jälkeen kaupungilla hihitellen salaperäinen hymy kasvoillani ja housuntaskut täynnä positiivisia lappusia. Olen tämän tempaukseni johdosta ollut itse yhtä hymyä koko päivän ja olen saanut paljon iloa siitä, kun olen nähnyt lappujen lukijoiden hymyilevät kasvot. Päätin siis,että aion jatkossakin joskus olla salainen pelvelu, joka saa ihmisille kaupungilla hymyn kasvoille. Joskus siihen ei tarvitse paljoakaan.