Synkkä metsä

Ruskeat nappisilmät, tuuhea turkki, kurkistelee uteliaasti sisälle. Märkä kuono piirtää ikkunaan koiran ajatuksia, meidän oma tonttumme talvisäässä valmiina seikkailulle. Se tulee aina takaisin, vihellät vain.

Kahvikuppien ääressä manaillen, "Nyt ne kaatavat sen kokonaan pois". Maantasalle siirtyi pienen tytön toinen ulottuvuus. Jos vihellän, niin ehkä metsä kasvaa takaisin? Ajatusleikkejä aikuisena, palaan kaiken sen keskelle, kuvitellen itseni taas peikkotytöksi..

Punaisissa kumisaappaissa, puolukka litistyi taas kenkäni sisällä villasukkaan. Pitkää polkua astellen, kohti käpylehmiä. Eivät ne koskaan muuttuneet kävyiksi, vaikka välillä yritimmekin syöttää niitä nille. Märkä heinä tuoksui pellolta asti, "Saako ketunleipiä syödä?" kysyin aina pistäen sen ensin suuhuni.

Jos löydät lähdevettä syvällä metsästä, voit juoda sitä janoosi. Muistatko sen salaperäisesti vanhan puun latvaan joutuneen vihreän verkon? Siinä oli jotain kiehtovaa. Mietimme monesti, että astelemme joukkohaudan päällä, urbaania legendaa kai vain. Jos työnnämme pikkusormen ruostuneeseen ketunloukkuun, viekö se koko käden?

Oli päivä, taikka ilta, silti siellä oli aina hämärää. Synkkä metsä on vain saduissa, mutta meidän metsämme ei ollut pelkkää taikauskoa. "Katso, taikasieniä!", emme koskaan uskaltaneet maistaa, kuulemma muuttuisimme maahisiksi. Halailin puita, kuiskien niille pienen tytön suuria haaveita. Onko puillakin korvat, jos niillä sanotaan olevan sielu? 

Auringonsäteitä puiden välistä, hämähäkin seiteissä sadepisaroita. Löysin kerran salaisuuden, sinä pikku kaverini tiesit siitä. Päätimme, että menemme asumaan sammalmättäiden keskelle. Haaveet kaatuivat suohon, peitto muuttuisi siellä vesisängyksi. 

Pistetään silmät kiinni, annetaan muistikuvien viedä meidät syvälle metsään. Tartumme pienillä käsillä toisistamme kiinni, emme selviä kuivilla sukilla tästä. Kukaan ei tiennyt, että metsässä voisi olla laiva. Ehkä se oli vain harhaa, mutta mielikuvituksemme ei. "Uskallatko hypätä ojan yli?", pitihän pikku kaverilleni näyttää nuoren naisen rohkeus.

Katselin härkärodeota, juoksitte lehmiä karkuun puuhun. Tyydyin heittelemään käpyjä hämäykseksi, oikeasti pieni sydämmeni oli kurkussa asti. Leijonia keskellä lehmilaidunta, suuret kivet olivat meidän omia jylhäkallioita. "Entä, jos lehmät syövät meidät?". Pieni sielu voi upota lumeen, muistan kuinka pelastit minut syvästä kylmyydestä pörröiset hiukset silmilläsi. 

Kaksi kaverusta, tyttö ja poika. Molemmilla yhteinen lapsuus synkässä metsässä, joka oli meille pienille ihmisille suuri seikkailu jokaiselle päivälle.

(kiitos "pikku Jaakolle" ihanista lapsuusmuistoista)

Muistoja ja tajunnanvirtaa

On se jännä, kun yhden tutun ja lyhyen kävelyreitin suorittaminen omalla kotikunnalla tuo niin paljon muistoja mieleen monien vuosienkin takaa. Kävin läpi tajunnanvirtaa, välillä käyden ikävien muistojen kimpussa ja sieltä taas ponnahdellen pois hyvien muistojen pariin. Kaikki lähti liikkeelle mustasta kissasta, jonka näin lenkin aikana. Ajattelin työstää saman ajatusten virtauksen tännekin.


En tarvitse taskulamppua, sillä tunnen nämä tiet, kuin omat taskuni. Miksei se soita? Miksei se vastaa? Muistan, kuinka toissa kesänä lämmin tuuli otti kasvoihini juostessani määränpäähän, jota en ollut suunnitellut. Nyt kylmä viima saa minut tajuamaan asioita, toppahousut jalassani saavat minut tuntemaan itseni kömpelöksi.


Katson taivaalle, ei ainuttakaan tähteä, jatkan matkaani katsellen maahan. Seuraakohan meidän vanha kissamme minun jalanjälkiäni? En käänny katsomaan. Näen kotitalomme valaistun etupihan silmäkulmassani. Muistan sen joulun, kun en uskonut enää joulupukkiin. Sytytän tupakan, vilkaisen taas puhelinta.. Ei mitään uutta. Kävelen, mietin syitä. Sytytän toisen tupakan. Muistelen sitä talvea, kun naapurin koiran kanssa kävimme joka ilta yhdessä lenkillä. Sen pienen olennon suunnaton ilo on tarttunut muistoihini jäädäkseen.


Hidastan askeliani, tunnen rinnassani jännityneen tunteen.. Näen sen. Musta kissa. Kutsun sitä luokseni tutulla nimellä, toivoen, että se vastaisi. Tumppaan röökini, otan lapaset pois käsistäni ja lasken ne maahan. Musta kissa kävelee kohti, ei pysähdy. Niin samannäköinen, mutta ei tottele nimeä Veeti. Kissa on kohdallani, se väistää, kävelee ohi ja jatkaa matkaansa katsomatta taakseen, minuun. Nousen seisomaan, pyyhin lumet pois toppahousistani ja tunnen, kuinka mieleeni kaatuu kasa muistoja. Miksi näen aina mustan kissan?


Voisin huutaa tyhjyyteen kysymyksen "miksi?", mutta en enää koe siihen syytä. Jatkan matkaani. Luulen pyyhkiväni kyyneleen silmäkulmastani, ehkä vain kuvittelin. Tästä olen monesti mennyt ohi, aina pysähtyen muistoihini. Se oli joskus kauppa, oikea kauppa. Leikimme siellä paljon ja ihastelimme vanhoja tavaroita, samalla kysyen, "Ovatko nämä kaikki myynnissä?". Nyt siellä ei ole enää kauppaa, eikä hänen mummoaan. Onko siitä jo niin kauan aikaa, kun oltiin lapsia? Kävelen aina ohi, samalla katsoen, että olenko oikeasti kasvanut. Heijastus kaupan isoista ikkunoista, en ole enää lapsi.


Käännyn tielle, tiedän että ne haukkuvat, jos niitä pidetään ulkona. Astelen varovasti liukasta tietä, jossa mikään ei valaise suuntaani. Pysähdyn talon jälkeen kuuntelemaan, mutta en kuule. Koiria. Suljen silmäni hetkeksi. Kuulen, kuinka tuuli varisuttaa voimakkaasti lunta puista, tuntuu kuin tuuli leikkisi kanssani. On niin hiljaista, mutta tiedän, etten ole yksin.


Kohta olen perillä. Lapsuuden pelottavin, mutta nuoruuden toiveikkain. Minulla ei ole kiveä, eikä kolikkoa, mutta toiveita löytyy. Tuuli ei ole koskaan tuntunut kasvoilleni näin voimakkaalta, jatkan silti matkaani.


Olen nyt tässä, mutta meidän piti olla yhtä. En näe sinua, en tavoita sinua, mutta toivon sinua. Kelpaahan jääpalanenkin tähän? Sinä et ole minulle jäätä, heitän, toivon ja soitan. Laitan puhelimen toppahousujen taskuun, tämä oli pienin toive ikinä. Muistan, kun toivoin joskus hevosta, kuitenkin omistin sen vain mielikuvituksissani.


Silta, joki, vanha mylly, raketit, pakkuva pakkanen. Siitä on monta vuotta, halusin kai olla silloin sankari zombeja vastaan. Innostukseni ei aina tuntunut tarttuvan sinuun, silti pidin rooliani yllä. Jouluvalo valaisi huoneeni punaiseksi, singstar heitti meidät takaisin elävien kirjoihin. 


En pelkää pimeää, en täällä. Silti en saa aina yksin unta. Lapsena en uskaltanut mennä pimeällä kotiin. Se mitä ei näe, sitä ei voi pelätä? Minä en näe, en siis pelkää. Tutun polun päässä on koti, maailman turvallisin paikka. Lapsena varastimme kesäisin naapurin pellolta mansikoita. Muistan hänen sanansa entiselle naiselleen "Yritätkö syöttää minut hengiltä?". Nyt hän on, kuin luuta ja nahkaa, toinen ääni kellossa, uusi nainen talossa. 


Tämä polku on kaiken alku ja loppu, tulo- ja menopysäkki minun maailmaani. Nyt kuljen sen silmät kiinni, muistanko jokaisen kiven ja kannon? En pysty, hengitän syvään kylmää ilmaa keuhkoihini ja avaan silmäni. Olen viellä se sama pieni tyttö, metsänpeikoksi sanottiin. Nämä metsän rippeet tulevat vaikuttamaan minuun viellä pitkään, vaikka suurin osa onkin vain enää muistoissa. Muistot värittävät nykyhetkeen kauniin maiseman.


Astun kotipihaamme, huokaisen syvään, vilkaisen puhelimen näyttöä viellä kerran.. Ei mitään uutta. Olen hämilläni. Astelen puiset rappusen ylös, lumikiteet narisevat kenkieni alla. Aukaisen oven, lämpimältä tuoksuva koti syleilee minut sisäänsä. Minua vastassa on kaksi maailman suloisinta kissaani, kehräyskerho on koolla.

Totuus käteen jää

Luulen, että olen pikku hiljaa tässä löytämässä avaimen onneen.. Pikemminkin itseni kautta. Ne ovat pieniä asioita ehkä jonkun mielestä, mutta minuun ihmisenä ne ovat vaikuttaneet suuresti ja olen voinut tuntea olevani onnellisempi niiden ansiosta. Ensinmäinen askel tähän onnelisempaan elämään on ollut se, etten ole vaatinut itseltäni liikoja, kuten ehkä ennen. Olen muuttanut ajattelumalliani niin, että minun ei tarvitse olla aina paras kaikessa, yrittää yli rajojeni ja vaatia itseltäni täydellistä suoriutumista. 

En ole enää ollut itselleni "kiusaaja", joka on sanellut ikävän sävyisiä lauseita pääni sisällä. En ole enää käskyttänyt itseäni asioihin, mitä minun pitäisi omasta mielestäni tehdä (Tehdä, vaikka en oikeasti jaksaisi). Olen kuunnellut itseäni, voimavarojani ja halujani, ennen kuin olen ryhtynyt tekemään joitain asioita, mihin olen joutunut laittamaan itseni likoon ja yrittämään parhaani. Olen pyrkinyt nyt käyttäytymään itseäni kohtaan lempeämmin ja hyväksyvästi, enkä ole antanut mieleni riepotella minua niihin suuntiin, mihin minun ei välttämättä niillä hetkillä olisi hyvä mennä. Olen siis yksinkertaisesti sanottuna antanut itselleni armoa, luvan toisinaan vain olla ja rauhoittua hetkeen, sekä tehdä pääni sisällä ajatusharjoituksia omassa rauhassa, "Minä olen tässä, eikä minulla ole mihinkään kiire". 

Yksi suurin asia, mikä minua on stressannut jo pidemmän aikaa on kiire. En ole osanut rauhoittua, kuin vasta illalla nukkumaan mentäessä. Yleensä kuitenkin nukkumaan mentäessä kehoni käy ylikierroksilla ja näen yön aikana paljon levottomia unia ja heräilen helposti. Päivän aikana koko ajan liikkeessä olut keho havahduttaa minut vasta illalla todellisuuteen, eli kertoo olemassaolostaan kovilla kivuilla ja jomotuksilla. Yleensä vasta illalla tajuan sen, etten ole rentoutunut koko päivän aikana kertaakaan. Minun pitäisi osata päivän aikana tehdä pieniä ajatusharjoituksia. Mennä vaikka vain istumaan puiston penkille itsekseni, vetää syvää henkeä ja havainnoillistaa ympäristöni, kiirehtimättä minnekään.

Toinen asia, joka on tuonut onnellisuutta on ollut se, että olen nykyään helposti tyytyväinen itseeni pienistäkin asioista. Muistan vielä sen, millainen olin ennen. Vanha minä, joka vielä seurusteli narsistin kanssa. En voi enää kuvitellakaan, että olen joskus ollut alistuva, pelokas ja itseään vihaava ihminen. Olin aivan hukassa itseni ja elämäni kanssa, en tiennyt, että mitä varten ja ketä varten minä täällä olen ja, mitä minun pitäisi tehdä, jotta asiat korjaantuisivat. Minä tiedän sen, etten aina voi korjata asioita, vaikka kuinka yrittäisin. Tämän takia en enää yritäkään niin paljon, että lopulta huomaan kuluneeni loppuun. Joskus minun pitää vain sanoa itselleni, että minä yritin parhaani, muttei se tällä kertaa riittänyt, kuitenkin minä yritin ja laitoin oman panokseni asian parhaaksi. 

Olen nyt jonkin aikaa tuntenut itselleni oudon tunteen, joka oikeasti on jokaiselle ihmisille itsestäänselvä asia tunnettavaksi. Itsensä arvostus. Minä olen miettinyt monesti mielessäni, että "Eikö tuo ihminen näe, että minä olen arvokas tällaisena, mitä olen. Minä en ole mikään itsestäänselvyys edes itselleni, niin miksi minun pitäisi olla sitä toiselle?". Ennen minä pidin itseäni turhankin itsestäänselvänä asiana, en tuntenut omanarvontunnetta sisimmässäni, en osannut arvostaa itseäni sellaisena ihmisenä, mitä minä olin. Nykyään päässäni on aivan erillainen käsitys itsestäni ja osaan jopa rakastaa itseäni, kaikkineen virheineen ja hyvineen puolineen. Arvostan omia mielipiteitäni ja periaatteitani elämässäni. En ole vielä täysin oppinut kaikkea, sillä yleensä olen joutunut opettelemaan kaiken kantapään kautta. Nyt olen yrittänyt opetella elämään niin, ettei minun tarvitse aina kokea kaikkea elämässäni ääripäissä, että oppisin.

Minulla on järkeä päässä ja olen yrittänyt kuunnella sitä nyt enemmän, kuin tunnetta. Tunnetta, joka on aina elämässäni vetänyt minua perässään, kuin iso koira lyhyessä hihnassa. Ei tunteita pidä unohtaa, mutta ei niiden kannata antaa ohjata elämää eteenpäin aina. Tunteet tekevät meistä ihmisiä, siksi osaamme asettua myös muiden ihmisten rooleihin, emmekä ole perusluonteiltamme pessimistisiä kyynikkoja. Rehellinen "maalaisjärki" olisi hyvä löytyä kaikilta ihmisiltä pääkopasta. Itse olen yrittänyt löytää eri asioista esiin ensin ne realiteetit, sitten vasta vähän kuunellut tunteita ja lopulta ottanut järjen käteen ja alkanut työstämään ajatuksia oikeaan suuntaan. Ainahan se ei ole onnistunut, mutta minun on pakko nyt ottaa taas todellisuus vastaan sellaisena mitä se on ja tehdä päätöksiä elämäni suhteen.

(En ole) Ihmeidentekijä

Kesällä sitä sanoi itselleen syyksi, ettei kerkeä kirjoittaa blogia, kun on niin paljon tekemistä. Nyt puolestaan olen sanonut tekosyyksi syksylle sen, että koulu vie kaiken aikani.. Oikea syy on se, etten ole oikein antanut aikaa itselleni ja ajatuksilleni vähään aikaan, vaan olen suoraan sanottuna elänyt muiden elämää ja ongelmia. 

Olen taas havahtunut siihen, että mietin päivisin muiden ongelmia ja niihin ratkaisuja, enkä muista ollenkaan miettiä, että mitä minulle itselleni kuuluu. Osasyynä tässä on se, että olen ollut kaveripiirissäni lähiaikoina kuuntelijan roolissa, mutta nyt kun en enää jaksaisi, niin huomaan, että jotkut kavereistani heti kättelyssä alkavat kertomaan, mitä heille kuuluu lauseella "On tää mun elämä taas niin.." ja tämän jälkeen se jatkuu yleensä valitusvirrellä.

Seuraavaksi he odottavat, että mitä minä sanon, eli ratkaisun heidän ongelmaansa. Yleensä olen alkanut miettimään heille tätä ratkaisua, mutta nyt tuntuu, ettei enää huvittaisi. Päätin, että heillä saa nyt jatkossa olla omaa kykyä käsitellä omia ongelmiaan pään sisällä, ilman minun hienoa päättely- ja ratkaisukykyä. Joskus voin olla neuvoja antava ääni, mutten halua siitä minulle pääpiirteistä luonnekuvaa, että olisin aina auttamassa ja sanelemassa lohduttavia neuvojani muille ihmisille. Perusluonteeseeni kyllä kuuluu huolehtiminen, mutta kun huolehdin liikaa muista, niin unohdan aina lopulta huolehtia itsestäni. En siis tule enää olemaan kaveripiirissäni pikku psykologi, joka kuluttaa liikaa itseään auttamalla muita.

Aloin eilen miettimään laajemmalta kaavalta elämääni ja siihen kuuluvia ihmisiä. Huomasin sen tärkeän pointin, että ennen minä en osanut olla yksin ja yksinolo ahdisti. Nykyään minä osaan olla yksin ahdistelematta sitä järin suuresti, mutta tajusin myös sen, että minä olen nykyään aika paljon yksin. Näen kyllä ihmisiä viikon aikana, mutta tuntuu siltä, että olisin paikalla, mutten aivan 100% läsnä. Tuntuu, etten osaa enää antaa itsestäni sitä parasta puolta nähdessäni kavereitani tai poikaystävääni. Syynä siihen on se, etten tiedä mitä minulle kuuluu, vaan elän koko ajan vain virran mukana ajattelematta mihin suuntaan olen matkaamassa. En osaa vieläkään sanoa ihmisille suoraan asioita, mitä minä ajattelen.. Onhan se tosin aika itsestään selvää, kun en osaa edes sisäistää niitä ajatuksia itsellenikään, mitä todellisuudessa ajattelen/haluan. Olen myös liian nöyrä nykyään. Minä annan aina kaikille läheisille ihmisille ympärilläni kaiken, mihin pystyn ja kykenen (Tai ainakin siltä minusta tuntuu). Suoraan sanottuna minä en tunne olevani vapaa, sillä elän elämääni muille, enkä itselleni. Tätä on jatkunut liian kauan, enkä oikein osaa lähteä tästä oravanpyörästä pois.

Kun annan toisille mielestäni suurimman panoksen, mitä voin antaa ja huomaan, etten saa sitä paljoa takaisin muilta, niin minä petyn ja tulen surulliseksi. Tunne olevani silloin muille ihmisille riittämätön. Minä olen tottunut siihen rooliin, että sanon aina myöntävästi ihmisille, jopa silloinkin, vaikka sisimmässäni tuntisin, etten välttämättä jaksaisi tehdä jotain asiaa, johon olisin vastannut myöntävästi. En uskalla sanoa ei, koska minulle se sana kolahtaa aina niin lujaa vasten kasvoja, jos joku sanoo sen minulle. En tarkoita, että olisin niin itsekäs ihminen, että kaiken pitäisi mennä minun mieleni mukaan ja, kun joku sanoo minulle kieltävästi, niin suuttuisin hänelle. Se vain tuntuu pahalta siksi, kun välillä kulutan itseni loppuun muiden ihmisten auttamiseen ja harvoin vastaan kieltävästi siihen, mitä he pyytävät/ehdottavat. Monet ihmiset osaavat sanoa minulle ei (Joskus tuntuu, että liiankin usein) ja minusta se on arvostettavaa. Sillä sana ei on yksi tärkeimmistä sanoista, mitä ihminen voi sanoa elämässään. Tietenkin kyllä sanan käyttäminen on myös tärkeää, mutta sanalla ei on yleensä suurempi painoarvo. Minä en vielä täydellisesti osaa sanoa tätä pientä sanaa, vaikka joskus haluaisinkin sen sanoa ääneen. Yksinkertaisesti tiivistettynä sana ei on minulle kirosana muiden suusta, kun itse en uskalla sitä paljoa käytää muihin.

Nyt voi kuulostaa siltä, että olen heikko ihminen ja muiden pompoteltavissa, kun sanoin olevani nöyrä ihminen, joka ei osaa sanoa aina ei. Osaan kyllä pistää vastaan sanallisesti ja joskus liiankin kovasti. Joskus oikein kunnon agression kanssa, niin, että muutkin nousevat varpailleen keskustelun aikana. Minä huomaan selvästi olevani tunneihminen, joka reagoi vahvasti erilaisiin tunnetiloihin, eikä osaa aina ymmärtää niitä. En osaa oikein pitää tunnetilojani tasapainossa, vaan ne tulevat vahvasti esiin erillaisissa tilanteissa, jolloin toisinaan hämmennyn, enkä osaa rakentavasti käsitellä tuntemuksiani. Joskus niistä voi olla hyötyäkin, mutta yleensä ne ovat minua vastaan. Tällä hetkellä olen kuitenkin taas vähän hukassa itseni kanssa, sillä en osaa oikein hahmottaa, mikä on minua ja mikä ei. Eräs ihminen sanoi minulle, että minun pitäisi olla itsenäisempi. Minun pitäisi siis osata elää elämääni enemmän niin, etten laskisi sitä muiden ihmisten varaan. Vähentäisin siis sitä, että en eläisi enää niin paljon elämääni muille, vaan keskittyisin etsimään itseäni ja elämään elämääni itselleni parhaaksi. Tiedän, että se vie aikaa, kunnes alan itsenäistymään.. En edes tiedä, miten minä aloittaisin moisen uuden suunnan, sillä se kuulostaa vähän vieraalta aluevaltaukselta. Ehkä sekin tie löytyy pikkuhiljaa kuunnellessani itseäni enemmän.

Tähän loppuun voisinkin nyt kertoa, että mitä minulle oikeasti kuuluu. Jos ei lasketa sitä, että olen koko viime viikon ja tämän viikonlopun ollut pahassa flunssassa.. Ja, jos ei myöskään lasketa edellä mainittuja jarruttajia omassa elämässäni. Pääpiirteisesti kuuluu siis hyvää, eli olen ihan tyytyväinen elämääni sen suhteen, että minulla on nykyään rutiineja. Pakollisia tehtäviä, joiden ansiosta pääsen myös eteenpäin elämässäni ja ne tuovat elämääni sisältöä. 

Toki toivoisi jonkinlaista muutosta minun ja lähimmäisten ihmisten välille, mutta en ole edelleenkään ihmeiden tekijä ja voisi ainoastaan yksinäni korjata tilanteita minun ja ihmisten välillä. Toivoisin siis sitä, että lähimmäiset ihmiset voisivat tulla minua puolitiehen vastaan, jos he haluavat myös positiivisia muutoksia. Minulle kuitenkin suhteet rakkaimpiin ja läheisiin ihmisiin ovat tärkeitä asioita elämässäni, joten siksi minä käytänkin suurimman osan voimavaroistani yleensä ylläpitääkseni niitä kunnossa. Joskus vain käy niin, ettei sitä samaa ylläpitoa aina tule toisesta suunnasta, niin tuntuu, että olen usein yksin yrittämässä. Toisinaan olisi hyvä myös pitää asiat tasapainossa, eikä yrittää liikoja. En selvästikään ole enää niin pessimistinen ihminen, mitä olen luullut olevani. Olen sitä mieltä, että kyllä asiat korjaantuvat ajan kanssa. Aina sitä ei tarvitse pistää koko elämäänsä likoon, että asioita saataisiin positiivisempaan suuntaan. Pitää myös muistaa, että joskus asioita ei vain saada aina korjattua, vaikka kuinka yrittäisi. 

Minä en vain luovuta helpolla, vaan yritän elämässäni, vaikka joskus se tuntuisikin mahdottomalta.

Nala vs hämähäkki