Synkkä metsä

Ruskeat nappisilmät, tuuhea turkki, kurkistelee uteliaasti sisälle. Märkä kuono piirtää ikkunaan koiran ajatuksia, meidän oma tonttumme talvisäässä valmiina seikkailulle. Se tulee aina takaisin, vihellät vain.

Kahvikuppien ääressä manaillen, "Nyt ne kaatavat sen kokonaan pois". Maantasalle siirtyi pienen tytön toinen ulottuvuus. Jos vihellän, niin ehkä metsä kasvaa takaisin? Ajatusleikkejä aikuisena, palaan kaiken sen keskelle, kuvitellen itseni taas peikkotytöksi..

Punaisissa kumisaappaissa, puolukka litistyi taas kenkäni sisällä villasukkaan. Pitkää polkua astellen, kohti käpylehmiä. Eivät ne koskaan muuttuneet kävyiksi, vaikka välillä yritimmekin syöttää niitä nille. Märkä heinä tuoksui pellolta asti, "Saako ketunleipiä syödä?" kysyin aina pistäen sen ensin suuhuni.

Jos löydät lähdevettä syvällä metsästä, voit juoda sitä janoosi. Muistatko sen salaperäisesti vanhan puun latvaan joutuneen vihreän verkon? Siinä oli jotain kiehtovaa. Mietimme monesti, että astelemme joukkohaudan päällä, urbaania legendaa kai vain. Jos työnnämme pikkusormen ruostuneeseen ketunloukkuun, viekö se koko käden?

Oli päivä, taikka ilta, silti siellä oli aina hämärää. Synkkä metsä on vain saduissa, mutta meidän metsämme ei ollut pelkkää taikauskoa. "Katso, taikasieniä!", emme koskaan uskaltaneet maistaa, kuulemma muuttuisimme maahisiksi. Halailin puita, kuiskien niille pienen tytön suuria haaveita. Onko puillakin korvat, jos niillä sanotaan olevan sielu? 

Auringonsäteitä puiden välistä, hämähäkin seiteissä sadepisaroita. Löysin kerran salaisuuden, sinä pikku kaverini tiesit siitä. Päätimme, että menemme asumaan sammalmättäiden keskelle. Haaveet kaatuivat suohon, peitto muuttuisi siellä vesisängyksi. 

Pistetään silmät kiinni, annetaan muistikuvien viedä meidät syvälle metsään. Tartumme pienillä käsillä toisistamme kiinni, emme selviä kuivilla sukilla tästä. Kukaan ei tiennyt, että metsässä voisi olla laiva. Ehkä se oli vain harhaa, mutta mielikuvituksemme ei. "Uskallatko hypätä ojan yli?", pitihän pikku kaverilleni näyttää nuoren naisen rohkeus.

Katselin härkärodeota, juoksitte lehmiä karkuun puuhun. Tyydyin heittelemään käpyjä hämäykseksi, oikeasti pieni sydämmeni oli kurkussa asti. Leijonia keskellä lehmilaidunta, suuret kivet olivat meidän omia jylhäkallioita. "Entä, jos lehmät syövät meidät?". Pieni sielu voi upota lumeen, muistan kuinka pelastit minut syvästä kylmyydestä pörröiset hiukset silmilläsi. 

Kaksi kaverusta, tyttö ja poika. Molemmilla yhteinen lapsuus synkässä metsässä, joka oli meille pienille ihmisille suuri seikkailu jokaiselle päivälle.

(kiitos "pikku Jaakolle" ihanista lapsuusmuistoista)

Muistoja ja tajunnanvirtaa

On se jännä, kun yhden tutun ja lyhyen kävelyreitin suorittaminen omalla kotikunnalla tuo niin paljon muistoja mieleen monien vuosienkin takaa. Kävin läpi tajunnanvirtaa, välillä käyden ikävien muistojen kimpussa ja sieltä taas ponnahdellen pois hyvien muistojen pariin. Kaikki lähti liikkeelle mustasta kissasta, jonka näin lenkin aikana. Ajattelin työstää saman ajatusten virtauksen tännekin.


En tarvitse taskulamppua, sillä tunnen nämä tiet, kuin omat taskuni. Miksei se soita? Miksei se vastaa? Muistan, kuinka toissa kesänä lämmin tuuli otti kasvoihini juostessani määränpäähän, jota en ollut suunnitellut. Nyt kylmä viima saa minut tajuamaan asioita, toppahousut jalassani saavat minut tuntemaan itseni kömpelöksi.


Katson taivaalle, ei ainuttakaan tähteä, jatkan matkaani katsellen maahan. Seuraakohan meidän vanha kissamme minun jalanjälkiäni? En käänny katsomaan. Näen kotitalomme valaistun etupihan silmäkulmassani. Muistan sen joulun, kun en uskonut enää joulupukkiin. Sytytän tupakan, vilkaisen taas puhelinta.. Ei mitään uutta. Kävelen, mietin syitä. Sytytän toisen tupakan. Muistelen sitä talvea, kun naapurin koiran kanssa kävimme joka ilta yhdessä lenkillä. Sen pienen olennon suunnaton ilo on tarttunut muistoihini jäädäkseen.


Hidastan askeliani, tunnen rinnassani jännityneen tunteen.. Näen sen. Musta kissa. Kutsun sitä luokseni tutulla nimellä, toivoen, että se vastaisi. Tumppaan röökini, otan lapaset pois käsistäni ja lasken ne maahan. Musta kissa kävelee kohti, ei pysähdy. Niin samannäköinen, mutta ei tottele nimeä Veeti. Kissa on kohdallani, se väistää, kävelee ohi ja jatkaa matkaansa katsomatta taakseen, minuun. Nousen seisomaan, pyyhin lumet pois toppahousistani ja tunnen, kuinka mieleeni kaatuu kasa muistoja. Miksi näen aina mustan kissan?


Voisin huutaa tyhjyyteen kysymyksen "miksi?", mutta en enää koe siihen syytä. Jatkan matkaani. Luulen pyyhkiväni kyyneleen silmäkulmastani, ehkä vain kuvittelin. Tästä olen monesti mennyt ohi, aina pysähtyen muistoihini. Se oli joskus kauppa, oikea kauppa. Leikimme siellä paljon ja ihastelimme vanhoja tavaroita, samalla kysyen, "Ovatko nämä kaikki myynnissä?". Nyt siellä ei ole enää kauppaa, eikä hänen mummoaan. Onko siitä jo niin kauan aikaa, kun oltiin lapsia? Kävelen aina ohi, samalla katsoen, että olenko oikeasti kasvanut. Heijastus kaupan isoista ikkunoista, en ole enää lapsi.


Käännyn tielle, tiedän että ne haukkuvat, jos niitä pidetään ulkona. Astelen varovasti liukasta tietä, jossa mikään ei valaise suuntaani. Pysähdyn talon jälkeen kuuntelemaan, mutta en kuule. Koiria. Suljen silmäni hetkeksi. Kuulen, kuinka tuuli varisuttaa voimakkaasti lunta puista, tuntuu kuin tuuli leikkisi kanssani. On niin hiljaista, mutta tiedän, etten ole yksin.


Kohta olen perillä. Lapsuuden pelottavin, mutta nuoruuden toiveikkain. Minulla ei ole kiveä, eikä kolikkoa, mutta toiveita löytyy. Tuuli ei ole koskaan tuntunut kasvoilleni näin voimakkaalta, jatkan silti matkaani.


Olen nyt tässä, mutta meidän piti olla yhtä. En näe sinua, en tavoita sinua, mutta toivon sinua. Kelpaahan jääpalanenkin tähän? Sinä et ole minulle jäätä, heitän, toivon ja soitan. Laitan puhelimen toppahousujen taskuun, tämä oli pienin toive ikinä. Muistan, kun toivoin joskus hevosta, kuitenkin omistin sen vain mielikuvituksissani.


Silta, joki, vanha mylly, raketit, pakkuva pakkanen. Siitä on monta vuotta, halusin kai olla silloin sankari zombeja vastaan. Innostukseni ei aina tuntunut tarttuvan sinuun, silti pidin rooliani yllä. Jouluvalo valaisi huoneeni punaiseksi, singstar heitti meidät takaisin elävien kirjoihin. 


En pelkää pimeää, en täällä. Silti en saa aina yksin unta. Lapsena en uskaltanut mennä pimeällä kotiin. Se mitä ei näe, sitä ei voi pelätä? Minä en näe, en siis pelkää. Tutun polun päässä on koti, maailman turvallisin paikka. Lapsena varastimme kesäisin naapurin pellolta mansikoita. Muistan hänen sanansa entiselle naiselleen "Yritätkö syöttää minut hengiltä?". Nyt hän on, kuin luuta ja nahkaa, toinen ääni kellossa, uusi nainen talossa. 


Tämä polku on kaiken alku ja loppu, tulo- ja menopysäkki minun maailmaani. Nyt kuljen sen silmät kiinni, muistanko jokaisen kiven ja kannon? En pysty, hengitän syvään kylmää ilmaa keuhkoihini ja avaan silmäni. Olen viellä se sama pieni tyttö, metsänpeikoksi sanottiin. Nämä metsän rippeet tulevat vaikuttamaan minuun viellä pitkään, vaikka suurin osa onkin vain enää muistoissa. Muistot värittävät nykyhetkeen kauniin maiseman.


Astun kotipihaamme, huokaisen syvään, vilkaisen puhelimen näyttöä viellä kerran.. Ei mitään uutta. Olen hämilläni. Astelen puiset rappusen ylös, lumikiteet narisevat kenkieni alla. Aukaisen oven, lämpimältä tuoksuva koti syleilee minut sisäänsä. Minua vastassa on kaksi maailman suloisinta kissaani, kehräyskerho on koolla.

Totuus käteen jää

Luulen, että olen pikku hiljaa tässä löytämässä avaimen onneen.. Pikemminkin itseni kautta. Ne ovat pieniä asioita ehkä jonkun mielestä, mutta minuun ihmisenä ne ovat vaikuttaneet suuresti ja olen voinut tuntea olevani onnellisempi niiden ansiosta. Ensinmäinen askel tähän onnelisempaan elämään on ollut se, etten ole vaatinut itseltäni liikoja, kuten ehkä ennen. Olen muuttanut ajattelumalliani niin, että minun ei tarvitse olla aina paras kaikessa, yrittää yli rajojeni ja vaatia itseltäni täydellistä suoriutumista. 

En ole enää ollut itselleni "kiusaaja", joka on sanellut ikävän sävyisiä lauseita pääni sisällä. En ole enää käskyttänyt itseäni asioihin, mitä minun pitäisi omasta mielestäni tehdä (Tehdä, vaikka en oikeasti jaksaisi). Olen kuunnellut itseäni, voimavarojani ja halujani, ennen kuin olen ryhtynyt tekemään joitain asioita, mihin olen joutunut laittamaan itseni likoon ja yrittämään parhaani. Olen pyrkinyt nyt käyttäytymään itseäni kohtaan lempeämmin ja hyväksyvästi, enkä ole antanut mieleni riepotella minua niihin suuntiin, mihin minun ei välttämättä niillä hetkillä olisi hyvä mennä. Olen siis yksinkertaisesti sanottuna antanut itselleni armoa, luvan toisinaan vain olla ja rauhoittua hetkeen, sekä tehdä pääni sisällä ajatusharjoituksia omassa rauhassa, "Minä olen tässä, eikä minulla ole mihinkään kiire". 

Yksi suurin asia, mikä minua on stressannut jo pidemmän aikaa on kiire. En ole osanut rauhoittua, kuin vasta illalla nukkumaan mentäessä. Yleensä kuitenkin nukkumaan mentäessä kehoni käy ylikierroksilla ja näen yön aikana paljon levottomia unia ja heräilen helposti. Päivän aikana koko ajan liikkeessä olut keho havahduttaa minut vasta illalla todellisuuteen, eli kertoo olemassaolostaan kovilla kivuilla ja jomotuksilla. Yleensä vasta illalla tajuan sen, etten ole rentoutunut koko päivän aikana kertaakaan. Minun pitäisi osata päivän aikana tehdä pieniä ajatusharjoituksia. Mennä vaikka vain istumaan puiston penkille itsekseni, vetää syvää henkeä ja havainnoillistaa ympäristöni, kiirehtimättä minnekään.

Toinen asia, joka on tuonut onnellisuutta on ollut se, että olen nykyään helposti tyytyväinen itseeni pienistäkin asioista. Muistan vielä sen, millainen olin ennen. Vanha minä, joka vielä seurusteli narsistin kanssa. En voi enää kuvitellakaan, että olen joskus ollut alistuva, pelokas ja itseään vihaava ihminen. Olin aivan hukassa itseni ja elämäni kanssa, en tiennyt, että mitä varten ja ketä varten minä täällä olen ja, mitä minun pitäisi tehdä, jotta asiat korjaantuisivat. Minä tiedän sen, etten aina voi korjata asioita, vaikka kuinka yrittäisin. Tämän takia en enää yritäkään niin paljon, että lopulta huomaan kuluneeni loppuun. Joskus minun pitää vain sanoa itselleni, että minä yritin parhaani, muttei se tällä kertaa riittänyt, kuitenkin minä yritin ja laitoin oman panokseni asian parhaaksi. 

Olen nyt jonkin aikaa tuntenut itselleni oudon tunteen, joka oikeasti on jokaiselle ihmisille itsestäänselvä asia tunnettavaksi. Itsensä arvostus. Minä olen miettinyt monesti mielessäni, että "Eikö tuo ihminen näe, että minä olen arvokas tällaisena, mitä olen. Minä en ole mikään itsestäänselvyys edes itselleni, niin miksi minun pitäisi olla sitä toiselle?". Ennen minä pidin itseäni turhankin itsestäänselvänä asiana, en tuntenut omanarvontunnetta sisimmässäni, en osannut arvostaa itseäni sellaisena ihmisenä, mitä minä olin. Nykyään päässäni on aivan erillainen käsitys itsestäni ja osaan jopa rakastaa itseäni, kaikkineen virheineen ja hyvineen puolineen. Arvostan omia mielipiteitäni ja periaatteitani elämässäni. En ole vielä täysin oppinut kaikkea, sillä yleensä olen joutunut opettelemaan kaiken kantapään kautta. Nyt olen yrittänyt opetella elämään niin, ettei minun tarvitse aina kokea kaikkea elämässäni ääripäissä, että oppisin.

Minulla on järkeä päässä ja olen yrittänyt kuunnella sitä nyt enemmän, kuin tunnetta. Tunnetta, joka on aina elämässäni vetänyt minua perässään, kuin iso koira lyhyessä hihnassa. Ei tunteita pidä unohtaa, mutta ei niiden kannata antaa ohjata elämää eteenpäin aina. Tunteet tekevät meistä ihmisiä, siksi osaamme asettua myös muiden ihmisten rooleihin, emmekä ole perusluonteiltamme pessimistisiä kyynikkoja. Rehellinen "maalaisjärki" olisi hyvä löytyä kaikilta ihmisiltä pääkopasta. Itse olen yrittänyt löytää eri asioista esiin ensin ne realiteetit, sitten vasta vähän kuunellut tunteita ja lopulta ottanut järjen käteen ja alkanut työstämään ajatuksia oikeaan suuntaan. Ainahan se ei ole onnistunut, mutta minun on pakko nyt ottaa taas todellisuus vastaan sellaisena mitä se on ja tehdä päätöksiä elämäni suhteen.

(En ole) Ihmeidentekijä

Kesällä sitä sanoi itselleen syyksi, ettei kerkeä kirjoittaa blogia, kun on niin paljon tekemistä. Nyt puolestaan olen sanonut tekosyyksi syksylle sen, että koulu vie kaiken aikani.. Oikea syy on se, etten ole oikein antanut aikaa itselleni ja ajatuksilleni vähään aikaan, vaan olen suoraan sanottuna elänyt muiden elämää ja ongelmia. 

Olen taas havahtunut siihen, että mietin päivisin muiden ongelmia ja niihin ratkaisuja, enkä muista ollenkaan miettiä, että mitä minulle itselleni kuuluu. Osasyynä tässä on se, että olen ollut kaveripiirissäni lähiaikoina kuuntelijan roolissa, mutta nyt kun en enää jaksaisi, niin huomaan, että jotkut kavereistani heti kättelyssä alkavat kertomaan, mitä heille kuuluu lauseella "On tää mun elämä taas niin.." ja tämän jälkeen se jatkuu yleensä valitusvirrellä.

Seuraavaksi he odottavat, että mitä minä sanon, eli ratkaisun heidän ongelmaansa. Yleensä olen alkanut miettimään heille tätä ratkaisua, mutta nyt tuntuu, ettei enää huvittaisi. Päätin, että heillä saa nyt jatkossa olla omaa kykyä käsitellä omia ongelmiaan pään sisällä, ilman minun hienoa päättely- ja ratkaisukykyä. Joskus voin olla neuvoja antava ääni, mutten halua siitä minulle pääpiirteistä luonnekuvaa, että olisin aina auttamassa ja sanelemassa lohduttavia neuvojani muille ihmisille. Perusluonteeseeni kyllä kuuluu huolehtiminen, mutta kun huolehdin liikaa muista, niin unohdan aina lopulta huolehtia itsestäni. En siis tule enää olemaan kaveripiirissäni pikku psykologi, joka kuluttaa liikaa itseään auttamalla muita.

Aloin eilen miettimään laajemmalta kaavalta elämääni ja siihen kuuluvia ihmisiä. Huomasin sen tärkeän pointin, että ennen minä en osanut olla yksin ja yksinolo ahdisti. Nykyään minä osaan olla yksin ahdistelematta sitä järin suuresti, mutta tajusin myös sen, että minä olen nykyään aika paljon yksin. Näen kyllä ihmisiä viikon aikana, mutta tuntuu siltä, että olisin paikalla, mutten aivan 100% läsnä. Tuntuu, etten osaa enää antaa itsestäni sitä parasta puolta nähdessäni kavereitani tai poikaystävääni. Syynä siihen on se, etten tiedä mitä minulle kuuluu, vaan elän koko ajan vain virran mukana ajattelematta mihin suuntaan olen matkaamassa. En osaa vieläkään sanoa ihmisille suoraan asioita, mitä minä ajattelen.. Onhan se tosin aika itsestään selvää, kun en osaa edes sisäistää niitä ajatuksia itsellenikään, mitä todellisuudessa ajattelen/haluan. Olen myös liian nöyrä nykyään. Minä annan aina kaikille läheisille ihmisille ympärilläni kaiken, mihin pystyn ja kykenen (Tai ainakin siltä minusta tuntuu). Suoraan sanottuna minä en tunne olevani vapaa, sillä elän elämääni muille, enkä itselleni. Tätä on jatkunut liian kauan, enkä oikein osaa lähteä tästä oravanpyörästä pois.

Kun annan toisille mielestäni suurimman panoksen, mitä voin antaa ja huomaan, etten saa sitä paljoa takaisin muilta, niin minä petyn ja tulen surulliseksi. Tunne olevani silloin muille ihmisille riittämätön. Minä olen tottunut siihen rooliin, että sanon aina myöntävästi ihmisille, jopa silloinkin, vaikka sisimmässäni tuntisin, etten välttämättä jaksaisi tehdä jotain asiaa, johon olisin vastannut myöntävästi. En uskalla sanoa ei, koska minulle se sana kolahtaa aina niin lujaa vasten kasvoja, jos joku sanoo sen minulle. En tarkoita, että olisin niin itsekäs ihminen, että kaiken pitäisi mennä minun mieleni mukaan ja, kun joku sanoo minulle kieltävästi, niin suuttuisin hänelle. Se vain tuntuu pahalta siksi, kun välillä kulutan itseni loppuun muiden ihmisten auttamiseen ja harvoin vastaan kieltävästi siihen, mitä he pyytävät/ehdottavat. Monet ihmiset osaavat sanoa minulle ei (Joskus tuntuu, että liiankin usein) ja minusta se on arvostettavaa. Sillä sana ei on yksi tärkeimmistä sanoista, mitä ihminen voi sanoa elämässään. Tietenkin kyllä sanan käyttäminen on myös tärkeää, mutta sanalla ei on yleensä suurempi painoarvo. Minä en vielä täydellisesti osaa sanoa tätä pientä sanaa, vaikka joskus haluaisinkin sen sanoa ääneen. Yksinkertaisesti tiivistettynä sana ei on minulle kirosana muiden suusta, kun itse en uskalla sitä paljoa käytää muihin.

Nyt voi kuulostaa siltä, että olen heikko ihminen ja muiden pompoteltavissa, kun sanoin olevani nöyrä ihminen, joka ei osaa sanoa aina ei. Osaan kyllä pistää vastaan sanallisesti ja joskus liiankin kovasti. Joskus oikein kunnon agression kanssa, niin, että muutkin nousevat varpailleen keskustelun aikana. Minä huomaan selvästi olevani tunneihminen, joka reagoi vahvasti erilaisiin tunnetiloihin, eikä osaa aina ymmärtää niitä. En osaa oikein pitää tunnetilojani tasapainossa, vaan ne tulevat vahvasti esiin erillaisissa tilanteissa, jolloin toisinaan hämmennyn, enkä osaa rakentavasti käsitellä tuntemuksiani. Joskus niistä voi olla hyötyäkin, mutta yleensä ne ovat minua vastaan. Tällä hetkellä olen kuitenkin taas vähän hukassa itseni kanssa, sillä en osaa oikein hahmottaa, mikä on minua ja mikä ei. Eräs ihminen sanoi minulle, että minun pitäisi olla itsenäisempi. Minun pitäisi siis osata elää elämääni enemmän niin, etten laskisi sitä muiden ihmisten varaan. Vähentäisin siis sitä, että en eläisi enää niin paljon elämääni muille, vaan keskittyisin etsimään itseäni ja elämään elämääni itselleni parhaaksi. Tiedän, että se vie aikaa, kunnes alan itsenäistymään.. En edes tiedä, miten minä aloittaisin moisen uuden suunnan, sillä se kuulostaa vähän vieraalta aluevaltaukselta. Ehkä sekin tie löytyy pikkuhiljaa kuunnellessani itseäni enemmän.

Tähän loppuun voisinkin nyt kertoa, että mitä minulle oikeasti kuuluu. Jos ei lasketa sitä, että olen koko viime viikon ja tämän viikonlopun ollut pahassa flunssassa.. Ja, jos ei myöskään lasketa edellä mainittuja jarruttajia omassa elämässäni. Pääpiirteisesti kuuluu siis hyvää, eli olen ihan tyytyväinen elämääni sen suhteen, että minulla on nykyään rutiineja. Pakollisia tehtäviä, joiden ansiosta pääsen myös eteenpäin elämässäni ja ne tuovat elämääni sisältöä. 

Toki toivoisi jonkinlaista muutosta minun ja lähimmäisten ihmisten välille, mutta en ole edelleenkään ihmeiden tekijä ja voisi ainoastaan yksinäni korjata tilanteita minun ja ihmisten välillä. Toivoisin siis sitä, että lähimmäiset ihmiset voisivat tulla minua puolitiehen vastaan, jos he haluavat myös positiivisia muutoksia. Minulle kuitenkin suhteet rakkaimpiin ja läheisiin ihmisiin ovat tärkeitä asioita elämässäni, joten siksi minä käytänkin suurimman osan voimavaroistani yleensä ylläpitääkseni niitä kunnossa. Joskus vain käy niin, ettei sitä samaa ylläpitoa aina tule toisesta suunnasta, niin tuntuu, että olen usein yksin yrittämässä. Toisinaan olisi hyvä myös pitää asiat tasapainossa, eikä yrittää liikoja. En selvästikään ole enää niin pessimistinen ihminen, mitä olen luullut olevani. Olen sitä mieltä, että kyllä asiat korjaantuvat ajan kanssa. Aina sitä ei tarvitse pistää koko elämäänsä likoon, että asioita saataisiin positiivisempaan suuntaan. Pitää myös muistaa, että joskus asioita ei vain saada aina korjattua, vaikka kuinka yrittäisi. 

Minä en vain luovuta helpolla, vaan yritän elämässäni, vaikka joskus se tuntuisikin mahdottomalta.

Nala vs hämähäkki

Salainen hymy palvelu

Muistan, kun pienenä tyttönä harrastin kauppalappuihin piirtelyä ja piilotin ne sitten kaupassa jonnekkin hyllyjen väliin, kun kaikki kauppalistassa lukeneet ostokset oli ostettu.

Tänään aamusta lähtien olen ollut pieni hyväntekijä, ja laittanut hymyn kiertämään täällä minun kaupungissani, kylläkin melko salaisesti. Olen silti seurannut ihmisten reagointia päivän mittaan heidän löytäessään pienen lapun ja ainahan se hymy on sieltä lapun lukijoilta ilmestynyt kasvoille. Toisin sanoen, minä onnistuin tehtävässäni. Kirjoittelin pienen kasan lappuja, joita jätin kaupungilla ollessani penkeille, kauppojen hyllyille, naisten vessoihin, bussien penkeille, yhden pyörän koriin, omaperäisiin paikkoihin ja raha-automaatteihin. Laitoin jokaiseen paikkaan aina yhden lapun ja jäin kauemmaksi seuraamaan ihmisten ilmeitä, kun he lukivat sen. Yksi nainen raha-automaatilla käydessään osasi yhdistää minut lappujen tekijäksi ja tuli viereeni penkille istumaan. Hän ei sanonut mitään, mutta hymyili minulle vain todella veikeästi. Hymyilin naiselle takaisin ja lähdin nopsaa jatkamaan matkaani hymyn kierrättämisessä. 

Kuljeskelin koulun jälkeen kaupungilla hihitellen salaperäinen hymy kasvoillani ja housuntaskut täynnä positiivisia lappusia. Olen tämän tempaukseni johdosta ollut itse yhtä hymyä koko päivän ja olen saanut paljon iloa siitä, kun olen nähnyt lappujen lukijoiden hymyilevät kasvot. Päätin siis,että aion jatkossakin joskus olla salainen pelvelu, joka saa ihmisille kaupungilla hymyn kasvoille. Joskus siihen ei tarvitse paljoakaan. 

Valittuja paloja

Kävin eilen pitkästä aikaa valokuvaamassa ajan kanssa luonnossa, vaikka en olekaan koskaan varsinaisesti pitänyt tätä nykyistä asuinpaikkakuntaani kovinkaan luontorikkaana paikkana, niin kyllähän täältäkin näköjään jotain kuvattavaa löytyi. Onneksi täällä on näitä luontopuistoja, joissa saa toisinaan kulumaan vaikkapa tunnin yhtäjaksoisesti kamera kourassa. En tiedä ovatko saamani kuvat kovin kummoisia, mutta voin sanoa sen, että kyllä valokuvaaminen luonnossa piristi mieltäni taas koko päivän ajaksi. Asiaan siis, eli tällaista tuotosta tuli tunnin sisällä (Vain muutamia valittuja paloja):

Pohdiskelua maahanmuuttajista

Ja tulen tähän alkuun heti mainitsemaan, että tämä tulee olemaan kevyttä pohdiskelua, liittyen maahanmuuttajiin, ja rasismiin Suomessa. Voin siis sanoa suoraan, etten ole paljoa ottanut selvää asioista liittyen aiheeseen. En ole siis ottanut selvää siitä kunnolla, että mitä suurinosa Suomalaisista on mieltä maahanmuuttajista, tai että onko Suomessa havaittavissa enää niin paljoa rasismia, mitä ennen on ollut. Uskon, että nykyään Suomessa rasismi on taantumassa, sillä kyllähän Suomen katukuvassa näkee paljon enenmän nykyään ulkomaalaisia, kuin ennen. Uskon kuitenkin, että tulen tämän vuoden aikana saamaan paljon tietoa, sekä maahanmuuttajista, että meistä Suomalaisista, kohdistuen suhtautumiseen ulkomaalaisia kohtaan. Olenhan kuitenkin nyt opiskelemassa koulussa, jossa olen itse ainut Suomalainen opiskelija keskellä maahanmuuttajia. 

Voin sanoa sen, että en ole omasta mielestäni rasisti. Minulla on toki ollut mielipiteitä liittyen maahanmuuttajiin, ja jotkut niistä voivat kuulostaa jyrkiltä ja jopa rasistisilta. Voin sanoa, että nekin jyrkät mielipiteet vain liittyvät ennakkoluuloihin. Itse en ennen ole koskaan ollut henkilökohtaisesti tekemisissä maahanmuuttajien kanssa, mutta nyt kun olen heidän seurassaan joka arkipäivä ja näen heidän Suomenkielen opiskelua, niin opin jo siinä paljon heistä. Peukku nousee itselläni jo heti siinä vaiheessa pystyyn maahanmuuttajia kohtaan, jos he tulevat tänne Suomeen, alkavat opiskella Suomen kieltä, yrittävät hankkia sen jälkeen pääsyä johonkin opiskelupaikkaan ja lopulta yrittävät saada Suomesta töitä. Nämä edelle mainitsevat maahanmuuttajat, jotka menevät tämän kaavan mukaan, eivät siis tule tänne vain norkoilemaan, ja ottamaan kaiken avun ja hyödyn valmiiksi vastaan, mitä he saavat. Toki voin sanoa sen, että kun tänne Suomeen maahanmuuttajia tulee, niin kyllä heille järjestetään asiat tänne Suomen puolelle niin hyvin, että heillä on helppo aloittaa oleminen ja asuminen Suomessa. 

Suomalaiset monesti sanovat, että maahanmuuttajat tulevat tänne Suomeen vain elämään korkeilla sossutuilla, tulevat sotkimaan meidän maatamme, raiskaamaan meidän naisemme ja ryöstelemään lähikaupan kassoja. Ja, jos maahanmuuttajat yrittävät hakea Suomesta itselleen töitä, niin puolestaan jotkut Suomalaiset ovat sitäkin ajatusta vastaan, sillä heidän mielestäänhän maahanmuuttajat tulevat ottamaan heidän työnsä. Nämä ihmiset, joiden mielestä maahanmuuttajat tulevat vain tekemään nuita ikäviä asioita tänne Suomen puolelle, joita manitsin, niin he ovat vain ennakkoluuloisia, tietämättömiä ja pelkäävät. He eivät välttämättä olisi niin rasistisia ja syrjiviä maahanmuuttajia kohtaan, jos he edes vähänkään tuntisivat heitä, ja varsinkin näitä "poikkeustapauksia", jotka haluavat oppia nämä Suomen "pelisäännöt", eivätkä tule tänne elämään, kuten ehkä heidän maassaan on eletty. Jotkut maahanmuuttajat kun tulevat aivan erinlaisesta maasta, mitä meidän hyvinvointivaltiomme Suomi on. Kyllä se mielestäni vain niin menee, että kaikkien meidän pitäisi osata kohdella toisiamme tasa-arvoisesti. Niin Suomalaisten, kuin ulkomaalaistenkin. Itselläni tosin ei  myöskään tipu rispektiä niitä maahanmuuttajia kohtaan, jotka tulevat tänne Suomeen ja eivätkä tee yhtikäs mitään, vaan nostavat vain tukea sossusta (Monet Suomalaisetkin ovat tosin tällaisia). Näitäkin tapauksia siis löytyy, mutta en ole todellakaan pääpiirteisesti tätä mieltä maahanmuuttajista, sillä löytyyhän heistäkin niitä poikkeustapauksia, kuten meistä Suomalaisistakin, tai ihan kenestä vain ihmisestä. Ei ketään ihmistä voi tuomita ainakaan ihon värin perusteella, sillä eihän se tee automaattisesti ihmisestä pahaa, tai vähempiarvoisempaa.

Uskon sen, että Suomalaisten suhtautuminen tummaihoisiin ihmisiin on siksi niin ennakkoluuloista, kun he pelkäävät. Varsinkin Suomalaiset naiset ovat sisäistäneet sen pienen pelottavan ajatuksen takaraivoonsa, että ulkomaalaiset tummaihoiset miehet ovat, kuin jostain pahimmanluokan gangsta-kauhu leffasta, jossa tummaihoiset raiskaavat naisia ja silppovat ne pimeän tien laidalla palasiksi ja sen jälkeen menevät hymyssä suin soittamaan rap-musiikkia pimeään autohalliin ja polttamaan vähän spliffiä. Ei se ehkä kuitenkaan aina mene ihan, kuin elokuvissa. Toki on ikävää myöntää, että Suomessa on tapahtunut paljon raiskaustapauksia, joissa takana on ollut ulkomaalaistaustainen mies, mutta yhtä hyvinhän näillä Suomalaisilla miehilläkin se vehje seisoo ja voi tehdä ikävää tuhoa pimeydessä kulkevalle naiselle, että eipäs nyt kuitenkaan pidetä tiettyyn kastiin kuuluvia ihmisiä sellaisina, että he olisivat aina kaiken pahan takana. 

Opiskelijoina maahanmuuttajat poikkeavat Suomalaisista täysin ja positiivisella tavalla. Eivät he ole Suomalaisia kohtaan ennakkoluuloisia, vaan he haluavat oppia Suomesta, Suomalaisista, ja oppia puhumaan Suomenkieltä. Suomenkielen opiskelijoina he ovat innokkaita ja halukkaita oppimaan kaikkea uutta. Oppitunneilla he keskittyvät kunnolla opiskeluun ja kirjaavat asioita ylös, vaikkea aina olisi tarvekkaan. He ovat aina täsmällisesti koulussa, kun koulu alkaa, ja joka oppitunnin alussa he menevät hymyssä suin istumaan ja odottamaan opetuksen alkua. En ole nähnyt vielä yhtäkään ulkomaalaista opiskelijaa, jolla olisi ollut suupielet kääntyneinä alaspäin, vaan meidän koulussa hymy ja iloinen asenne opiskeluun on se, joka on arkipäivää. Tällaisessa ympäristössä on siis hyvät mahdollisuudet opiskella ja olla, kun kukaan ei tuomitse toista ihonvärin, tai taustan takia, sillä jokainen siellä on tullut ihan eri lähtökodista ja jokaisella on erilainen elämäntilanne. Mikä heitä nyt yhdistää on se, että he kaikki opiskelevat maamme kieltä. Itsehän en opiskele Suomenkieltä, vaan jotain ihan muuta, mutta se jääköön nyt vaikka salaisuudeksi.  

Siinä määrin, miksi voin vaikuttaa raisistiselta muutamien mielipiteideni takia, liittyvät näihin nuoriin miespuolisiin maahanmuuttajiin. Olen monesti kokenut näiden kaksilahkeisten ulkomaalaistaustaisien miesten lähentymisyritykset varsin ahdistaviksi. He eivät tunnu tajuavan millään sanaa "Ei kiinosta", vaan jatkavat sitä omaa kissa hiiri leikkiään, eivätkä jätä rauhaan Suomalaista nuorta naista. Puhun nyt vaikka itsestäni, sillä heti ensinmäisen koulupäivän aikana minua alkoi lähestymään yksi nuori ulkomaalainen mies, joka on nyt joka koulupäivänä tullut luokseni puhumaan ja kyselee joka kerta "Saanko puhelinnumerosi?, Lähdetkö kahville?, Näemmekö tällä viikolla?, Ollaanko facebook-kavereita?, Mitä teet viikonloppuna, oletko minun kanssani?" ym mahdollista ja mahdotonta kysymystä. Tänään minä vastasin, että minua ei kiinosta hänen seuransa. Hänen ulkomaalaistaustaiset kaverinsa vain naureskelivat kovaan ääneen ja yksi heistä sanoi Englanninkielellä, että vielä tämä yli-innokkaasti kimpussani pyörivä mies pääsee pukille. Varsinkaan tämän jälkeen käsitykseni ei ole yhtään muuttunut ulkomaalaisia nuoria miehiä kohtaan. Tai oikeastaan heidän käytöstään kohtaan. Tosin ainahan on niitä poikkeustapauksia, niin ulkomaalaisissa, kuin Suomalaisissakin. En voi yleistää, mutta ikävän yleistähän tuo on. 

Välillä tuntuu, että olisin kuin erottuva musta lammas, valkeiden lampaiden joukossa, mutta nyt se taitaa mennä toisin päin tuon värin suhteen.. Edelleenkään en siis ole rasistinen, sillä jos olisin, niin en voisi opiskella maahanmuuttajien seassa ilman ongelmia. Hiljaa hyvä tulee, ja onneksi tuo on kuitenkin koulu, ja kaikilla on mahdollisuus opiskella rauhassa ja omalla tahdilla. Toivon vain, että jotkut myös tajuaisivat, että koulu on opiskelua varten, ei seuranhakupaikka. 

Back to school

Nyt vasta olen alkanut sisäistämään sen asian, että ensi viikon maanantaina minä jo istun taas koulunpenkillä. Sanotttaisiinko tähän vielä se, että pitkästä aikaa. Monet ympärilläni olevista ihmisistä ovat varmasti monesti miettineet, että miksi en ole pitkään aikaan ollut koulumaailmassa mukana, mutta siihen ovat osana minun omat henkilökohtaiset syyni. Se ei johdu laiskuudesta, tai siitä, ettei minua olisi kiinostanut opiskella, se on monien sattumuksien yhteen laskettu summa, miksi en ole ollut vähään aikaan missään opiskelemassa. Eikä sen tarvitsekaan kenellekään kuulua, sillä riittää, että itse tiedän syyt. Joka tapauksessa asia on nyt muuttumassa ja olen menossa uusia tuulia kohti hymyssä suin, ja tietenkin vähän jännittyneellä mielellä.

Näen liudan positiivisia asioita tämän uuden suuren muutoksen myötä, joka kohta on osana elämääni. Heti ensinmäiseksi minulla on haaste edessäni saada sekava unirytmini kuntoon, koska koulu alkaa joka arkiaamu jo yhdeksältä. Minun pitää herätä jo seitsemältä aamulla, koska joudun kulkemaan melkein tunnin matkan aina bussilla kouluun (Ja takaisin koulusta kotiin). Se ei haittaa minua ollenkaan, sillä ainakin kerkeän aamuisen bussimatkan aikana heräillä ja rentoutua lukemalla kirjaa ja kuuntelemalla musiikkia mp3-soittimestani. En paljasta minne kouluun olen menossa, mutta sanotaan nyt näin, että minä tulen olemaan siellä koulussa (Tai luokassa) ainut, joka erottuu muiden joukosta selvästi, sillä olen siellä ainut Suomalainen opiskelija. Tämäkään asia ei haittaa minua alkuunkaan, vaan oikeastaan näen sen vain hyvänä. Uskon sen avartavan näkemystäni ulkomaalaisia ihmisiä kohtaan paljon, kun opiskelen ja vietän aikaa heidän kanssaan yhden kokonaisen koululukuvuoden. Luulen siis oppivani paljon uutta, siellä olevista ihmisistä. Kouluympäristö tulee olemaan minulle varsin erilainen, mutta sanottakoon nyt, että varmasti siinä positiivisessa valossa. En osaa odottaa koulusta ja tulevista luokkalaisistani vielä yhtään mitään, mutta luulen, että minulla on siellä varsin mukavat ja hyvät mahdollisuudet opiskella ihan rauhassa ja hyvillä mielin. Odotan siis tulevaa erittäin paljon.

Palataan vielä siihen, että minua on siis monesti kummasteltu siltä osin, etten ole koulutukseltani niin korkella, mitä vaikka monet minun ikäiseni ovat, tai heidän pitäisi kaiken järjen mukaan olla. En pidä alkuunkaan siitä, että ihminen luokitellaan jo heti alkukättelyssä tiettyyn kastiin, jos kuullaankin, ettei kyseinen henkilö ehkä olekaan pärjännyt elämässään yhtä hyvin, kuin joku toinen. Ihmisen arvoa ei mielestäni voi mitata menestyksellä, vaikka monellakin ihmisellä on pääkopassaan iskostunut ensisijaiseksi se ajatus, että elämässä pitää menestyä ja tehdä kaikkensa, että sitä näyttää ja tuntee pärjäävänsä.

Kukapa täällä nyt on toista tuomitsemaan, olemme jokainen omanlaisemme ja meillä jokaisella on oma tarinamme kerrottavana, miksi meistä ihmisinä on muokkautunut juuri sellainen, mitä sillä hetkellä olemme, tai miksi olemme elämässämme vaikka vähän enenmän jäljessä toista, kuin vaikka joku toinen. Eikä meidän kaikkien tarvitsekaan olla menestyjiä, oikeastaanhan se olisi aika mahdotontakin. Tietenkin jokainen ihminen tähtää korkealle omassa elämässään, mutta kaikki on suhteellista. Joillekin menestyminen on sitä, että käydään koulut loppuun, saadaan hyviä arvosanoja, edetään opinnoissa ja tähdätään aina vain korkeammalle koulutuksien, ammattien, työn ja maallisen mammonan eteen. Joillakin elämä ei vain mene tämän kaavan mukaan, jolloin he eivät ehkä loistakaan esille sillä tapaa, että heillä olisi nämä kaikki edellämainitsemat. Joidenkin mielestä nämä ihmiset ovat epäonnistuneita elämässään, kun heillä ei ole koulutusta, ammattia tai töitä. Tätä mieltä ovat yleensä ne ihmiset, jotka ovat tehneet töitä sen eteen, että ovat saavuttaneet itselleen melkein kaikki edellämainitsemat menestyksen avaimet, he eivät ymmärrä niitä ihmisiä, joilla ei ole sama hieno tilenne, kuin heillä itsellään. Hyvähän se minusta on, että pärjää elämässään näillä osa-alueilla, en siis nyt kannata omaa tilannettani kellekään. Minä vain kerron, että joskus asiat eivät ole niin mustavalkoisia, miltä ne silmillä näyttävät.

Omasta puolestani voisin sanoa sen, että minä olen joltain osin rikkaampi, kuin nämä menestyneet, hyvin kouluttautuneet ihmiset. Mielestäni edellä mainitsemaan asiaan vaikuttaa todella pitkälti se, että elämä on näillä ihmisillä ollut kaikilta osa-alueilta hyvä, näiden menestystä ja yrittämistä vaativien asioiden rinnalla, että he ovat onnistuneet. Itse en ole menestynyt elämässäni koulutuksien ja työn suhteen yhtä lahjakkaasti, kuin jotkut muut, mutta voin sanoa sen, että olen rikkaampi oman elämänkatsomukseni kanssa. Joillekkin ihmisille ei vain tule elämän aikana, niin paljoa vastaan ikäviä asioita, asioita, jotka olisivat jarruttaneet heidän unelmiaan liikaa. Minulla tämä on ikävä kyllä ollut suurin syy siihen, miksen ole menestynyt niin nopeaa ja näkyvästi koulutuksissa, mutta en pidä itseäni yhtään alempiarvoisena tai huonompana tämän takia. Jos joku pitää minunkaltaisiani ihmisiä huonompina, niin sillon saa ihan itse kurkata sinne peiliin ja miettiä oman päänsä välissä olevaa aivomöhkälettä, että mikähän ajatus ja käsitys oikeaoppisesta elämän tavoittelusta sinne on muodostunut. Minä olen menestynyt ihmisenä, itselleni. Olen kasvanut ja kehittynyt henkisesti ja tunnen olevani vahva ihminen, enkä epäile alkuunkaan, etteikö minun päättäväisyydellä tähdättäisi korkealle tulevaisuuteen. 

Ja nyt loppuun vielä positiivinen kappale:

Kesän muistoja

Kiitos ja kunnioitus

En tiedä, miten minun pitäisi kiittää vanhempiani, sillä he ovat auttaneet minua, minun koko elämäni aikana niin paljon. Paljon enenmän, mitä vanhemmat ehkä normaalisti laittaisivat likoon lapsensa hyväksi. Se on iso asia, mutten koskaan ole osannut sanoa sitä ääneen, joten siksi haluankin osoittaa tämän koko blogimerkinnän minun vanhemmilleni kiitoksen muodossa. Tiedän, että olen ollut nuorempana oikea ärripurri ja purkanut pahaa oloani lähellä oleviin ihmisiin, tässä tapauksessa siis vanhempiini, kun asuin vielä kotona. Tiedän myös sen, että olen aiheuttanut paljon huolta vanhemmilleni näinäkin päivinä, mutta silti he ovat pysyneet minun vanhempinani vaikeimpinakin aikoina, eivätkä ole jättäneet minua oman onneni nojaan. En osaa edes sanoin kuvailla sitä, miten paljon vanhempieni tuki, ymmärrys ja apu ovat auttaneet minua jaksamaan aina eteenpäin. Olen monesti miettinyt, että miten voisin näyttää heille puolestaan takaisin, että kuinka kiitollinen olen ollut ja tulen olemaan tulevaisuudessakin, kaikesta pienestä, että suuresta avusta, mitä heiltä olen saanut. Ajattelin, että joskus maksan heille takaisin omasta pussistani kaiken sen, mitä he ovat minulle avustukseksi antaneet, mutta tajusin, ettei se ole mahdollista pitkään aikaan. Onko se edes välttämätöntä, sillä ehkä rahallinen merkitys tässä minun kunnioituksessani vanhempiani kohtaan ei ole se tärkein. Haluaisin pelkästään, että he tietävät minun olevan onnellinen, että minulla on juuri sellainen perhe, mitä minulla on. 

Muistan, kun olin pieni lapsi (Alle kouluikäinen- ja ala-asteelainen), niin en puhunut paljoa vanhemmilleni, että miltä minusta tuntui ja mitä minä ajattelin pohjimmiltani. Minä toin itseäni vain ilmi vain sillä, miten lapsi osaa parhaiten, eli elehtimällä. Olin aika hiljainen lapsi, mutta kyllä minä kotona osasin näyttää tunteeni hyvin voimakkaasti. Yleensä se oli huutoa, itkua, kiukuttelua jne, en siis osanut puhumisen taitoa selvästikään lapsena, en siis osannut puhua tunteistani. Silti minä tunsin ja toin sitä esille tavalla, minkä olin oppinut. Näin iskustin itseeni sen ajatuksen, ettei meidän perheessä puhuta tunteista, vaan ne näytetään. Kuitenkin kävi niin, että kun teini-ikä tuli vastaan ja monet nuoren ihmisen ongelmat ilmestyivät, niin en voinut enää vain olla hiljaa. Tokihan se kaikki ikävä, joka sisällä mylläsi näkyi edelleen ulospäin vihana, raivona ja itkuisuuteni, mutta aukaisin myös sen sanallisen arkkuni, että miltä minusta oikeasti sisimmässäni tuntuu, ja miksi käyttäydyn, niin kuin käyttäydyin. 

Mielestäni kaikki vaikeat asiat elämässäni, joita olen kokenut, on syventänyt suhdettani vanhempiini, ja puolestaan toisinpäin. En tiedä, että jos kaikkea niitä ikäviä asioita ei olisi elämässäni tapahtunut, niin olisiko meidän perheen välinen side tällainen mitä se nyt on? En uskoisi, joten sinänsä olen ihan onnellinen siitä, että minun ja vanhempiani välit ovat nykyään tällaiset, vahvat. Pystyn siis puhumaan (Ja näköjään) kirjoittamaan omista tunteistani selvästi, joten se ei myöskään ole vaikeaa kertoa vanhemmillekaan nykyään, että mistä toisinaan se kenkä puristaa. Tiedän myös sen, että äitini lukee blogiani. Minua vähän mietityttää nyt, että miten äitini suhtautuu tällaiseen tekstiin, mitä kirjoitan, sillä onhan tämä kuitenkin asioista, jotka koskettavat meidän perhettä. Itselläni on ainakin pariin otteeseen tullut pala kurkkuun kirjoittaessani tässä, sillä minulle tulee mieleen monia vahvoja muistoja niistä ajoista, kun vanhempani joutuivat kerran taistelemaan puolestani. En ala siitä sen enempää kertomaan, mutta kyllä he itse tietävät, minkä tähden he taistelivat ja he myös voittivat. Äitini on monesti kysynyt minulta, että tekivätkö he oikein minun suhteeni siinä yhdessä asiassa, jonka vuoksi he taistelivat. Vastasin kyllä, ja voin vastata edelleenkin vahvasti, että kyllä. Kyllä te teitte oikean päätöksen minun suhteeni, ja olen aina kiitollinen siitä. Se oli lapsena pahin pelkoni aina, ja kun minun ei tarvinut lopulta enää pelätä, niin iso taakka tämän pienen tytön harteilta putosi siinä vaiheessa pois.

Tänään postilaatikosta tipahti kirje vanhemmiltani ja oloni tuli sellaiseksi, että he antavat minulle paljon, ja minä en osaa antaa mitään takaisin. Ajattelin ensin, että lähetän kiitoskirjeen tai kortin kotiin, mutta siihen ei olisi mahtunut selvätikään näin paljon tekstiä, mitä nyt tähän sain aikaiseksi, joten näin parhaammaksi vaihtoehdoksi sen, että kirjoitan kaiken sanottavani tänne ylös luettavaksi. Uskon, että tämä viestini vanhemmilleni antaa paljon enenmän, kuin tuhat postikorttia, jossa lukee vain "Kiitos!". Ainakin he saavat tietää lopulta sen, että mitä ajattelen heidän avustaan ja tuestaan. Olen onnellinen siitä, että vanhempani ovat yhdessä edelleen ja toivottavasti he tulevatkin olemaan yhdessä aina. Tokihan minun on myös mainittava siitä, että on mahtavaa, että muutama minun karvaturrini saa asustaa vanhempieni luona turvallisesti ja nauttia vanhuudenpäiviään, vaikka välillä vanhempani sanovatkin, että eivät jaksaisi hoitaa niitä elukoita enää. Minulle se kuitenkin on tärkeää, että minun pikkuisista lemmikeistäni pidetään hyvää huolta, ja tiedän, että vanhempani osaavat hoitaa niitä parhaansa mukaan. Välillä olen pahoittanut mieleni siitä, kun isäni on sanonut, että "Pääsisipä nuistakin elukoista vaan eroon", mutta uskon, että hän ei kuitenkaan tarkoittanut sitä niin jyrkästi. Ne, kun ovat minulle edelleen tärkeitä lemmikkejä, ovathan ne kuitenkin olleet osana elämääni, ja parhaimpia eläinkavereitani ala-aste ikäisestä tytöstä lähtien.

Ehkä parhain tapa vanhemmilleni kiitokseksi on kuitenkin seuraava tieto, jonka tulen kertomaan. Voin sanoa sen, että olen joskus ollut todella pohjalla ja rikki, mutta nykyään olen kaukana siitä. Minä voin kyllä ihan hyvin, vaikka unirytmini onkin tällä hetkellä päin mäntyjä, syön todella huonosti, rahallinen tilanteeni on heikompi jne, mutta minä olen silti onnellinen siitä, mitä minulla on elämässäni. Vaikka se joidenkin mielestä on tyhmää tyytyä "vähään" ja siihen mitä jo on, niin minä kyllä tyydyn tähänkin vähään, mitä minun elämäni sisältää. Olen onnellinen, että minulla on oma koti, jossa minulla on seurana kaksi ylivilkasta kissaa, ja siitä, että minulla on myös toinen koti, jossa perheeni asustaa. Voin mennä aina vanhempieni luokse maaseudulle ns. hermolomalle, kun täällä alkaa tuntua, että seinät kaatuvat päälle. On siis rikkaus, että minulla on olemassa kaksi paikkaa, jossa saan olla. Tokihan elämässäni on nyt myös mukana iso liuta hienoja kavereita/ystäviä ja poikaystävä, joka välittää minusta. En siis voisi toivoakaan enempää, sillä tunnen olevani rikas jo näidenkin asioiden myötä. Haluan siis, että vanhempani tietävät, että minulla on näin ollen päällisin puolin ihan hyvä olla ja elää. Toisinaan, kuten kaikilla ihmisillä, niin onhan minullakin huonompia hetkiä, mutta fakta on se, että ei minulle ole mitään hätää.

Loppuun sanon vielä, että kiitos ja kunnioitus, sekä terveiset porukoille sinne landelle!

Gallup tylsyyden hetkellä

Toisinaan minulla on tylsiä hetkiä, jolloin täyttelen galluppeja (Tällaisia gallup-hetkiä tulee harvemmin eteeni nykyään). Nyt minulla ei vain ole mitään muuta tekemistä, eikä sen kummemmin järkevää ideaa blogiteksteihin, niin ajattelin täytellä pienen gallupin ajankuluksi ja mistäs muustakaan aiheesta, kuin itsestäni ja omasta elämästäni. Minä, kun taidan tietää siitä itse kaikista parhaiten..

Nukutko alasti?
- En, enkä ole koskaan nukkunut ilman paitaa, yöhousuja, alusvaatteita ja villasukkia. Miksikö? Koska en tunne itseäni mitenkään "vapaaksi" (Kuten, jotkut perustelevat alasti nukkumiselle syyksi), jos nukkuisin alasti. Tunnen oloni rauhallisemmaksi ja turvallisemmaksi, jos minulla on kunnon vaatekerrasto päälläni nukkuessa. Ja ei, ei minulle tule liian kuuma, kun olen melkoisen kylmäverinen ihminen.
 
Oletko koskaan kaatanut joulukuusta?
- En tiedä onko tämä kysymys tyyliin "Oletko käynyt kaatamassa joulukuusen metsästä?", vai se, että olenko kaatanut joulukuusen sisätiloissa lattiatasolle.. Mutta joka tapauksessa, pienenä ehkä vahingossa on tultu kaadettua pariin otteeseen koristeltu joulukuusi sisällä, muttei siitä kyllä ole selvää muistikuvaa. Vähän vanhempana olisi ihan piruuttaakin mieli tehnyt kaataa vasta koristeltu joulukuusi matalaksi, mutten selvästikään koskaan nähnyt siihen miteen järin hienoa syytä. Metsästä olen käynyt monesti hakkaamassa jouluksi kuusen irti.. Ja melkein oman tontin puolelta.
 
Onko sinua koskaan leikattu?
- On pariin otteeseen. Minulle on tehty kaksi kertaa elämässäni hammasleikkaus, ja ensinmäisellä kerralla nukutus kesti peräti 7 tuntia, eli voihan sitä silloin jo oikeaksi leikkausoperaatioksi nimittää.
 
Luetko sanomalehdestä kuolinilmoitukset?
- En. Joskus pienenä tyttönä kyllä selailin kotonamme sanomalehtiä ja katselin kuolinilmoituksia lehdistä. Mietiskelin aina, että millähän tapaa ihmiset ovat kuolleet ja surevatko oikeasti kaikki menehtyneen ihmisen läheiset, vai tappelevatkohan he perinnöstä parhaikaa.
 
Pitäisikö parisuhteessa mielestäsi tietää toisistaan kaikki?
- Ei välttämättä. Ainakaan menneisyyden haamuja ei tarvitse kaikkia laittaa kummittelemaan uuden parisuhteen ympärille, vaan jotkut asiat on toisinaan ihan hyväkin pitää omana tietonaan. Eli menneisyyden asiat saavat joskus jäädä menneisyyteen, jos ne eivät ole mitenkään enää kosketuksissa nykyhetkeen. Toki olen sitä mieltä, että asiat, joita tapahtuu parisuhteen aikana, niin kyllähän niistä olisi hyvä aina puhua ja olla perillä.
 
Oletko soittanut pilapuheluja?
- Olen, mutta olen sortunut pilapuheluiden harrastamiseen vain nuorena, eli noin ala-asteikäisenä. Yleensä en saanut siitä mielelleni ikinä mitään tyydytystä, joten soittelin pilapuheluita erittäin harvoin (Yleensä silloinkin kaverin kanssa). Toinen syy siihen, miksi en harrastanut moista, oli varmaankin se, että olin puhelinkammoinen lapsena. En uskaltanut soittaa kellekkän, tai vastata puhelimeen.
 
Oletko hypännyt benji-hypyn?
- En ole, enkä koskaan haluaisikaan. En suoraan sanottuna pidä liian korkeista paikoista, puhumattakaan, että hyppäisin sellaisesta vielä pää edellä maata kohti narun varassa.. En siis ole niin hurjapää aina, mitä kaverit uskovat.
 
Pitäisikö kannabis mielestäsi laillistaa?
- En kannata sitä. Tokihan nykyään näitä ns. mietoja huumeita saa melkoisen helposti kuka tahansa käsiinsä, joten käyttöä on, vaikka se ei olisikaan laillista Suomessa. Mielestäni alkoholi on pahempi asia, kuin miedot huumeet (Ajatellaan nyt vaikka kannabista pelkästään). Alkoholin käyttö on Suomessa todella suurta, sitä saa laillisesti ostaa ja sen käytöllähän suorastaan Suomessa rehvastellaan. Suomessa alkoholinjuomista ei hävetä alkuunkaan, vaan perseiden vetäminen on mainitsemisen arvoinen juttu.. Mutta siis, en kannata mietojen huumeiden laillistamista. Miten kävisi, jos kannabiksesta tulisi laillista ja sitä saisi poltella ilman huolen häivää? Mielestäni nuoriso alkaisi käyttämään enenmän kannabista alkoholin sijaan ja lopulta kävisi niin, että nuoriso vain passivoituisi ja jäisi neljän seinän sisälle polttelemaan savuja kavereidensa kanssa, tai jopa ihan yksin.
 
Laulatko suihkussa?
- Aina. Suihkussa oma lauluääni kuulostaa omaan korvaan aina paremmalta, koska kaiku.
 
Haluaisitko olla mies vai nainen?
- Minussa on mielestäni sekä feministinen, sekä maskuliinen "puoli", ja olen sinut kummankin puolen kanssa (Tosin, niinhän meissä kaikissa ihmisissä on. Toisissa vähemmän ja toisissa enenmän). Olen siis ihan tyytyväinen siihen, että olen nainen, enkä haluaisi olla mies.
 
Uskotko ihmeisiin?
- Kyllä sinänsä, sillä onhan sitä omankin elämän aikana pieniä, että suuria ihmeitä tapahtunut. En kuitenkaan usko mihinkään ihmeellisen ihmeellisiin tapahtumiin, kuten Jeesuksen ylösnousemukseen, tai siihen, että Michael Jackson nousee vielä elävien kirjoihin. Mielestäni se, että ihmeitä tapahtuu, on enenmänkin kiinni ajoituksesta ja tuurista. Kohtalo olisi parempi sana ihmeelle, mutta oman kohtalosi määräät periaatteessa aluksi sinä itse, sen jälkeen alkaa se tapahtumien kiertokulku. Lopulta voi tapahtua vaikkapa ihme.. Menipä taas ihmeelliseksi höpötykseksi.
 
Kannatatko kuolemanrangaistusta?
- Se vähän riippuu, mistä sitä roikkuu. Olenko sadisti, jos olen sitä mieltä, että kuolemanrangaistuksen saaville ihmisille (Eli varmasti, jotka sen saisivat, olisivat tehneet aivan hirveitä asioita) pitäisi aluksi pitää sellainen "kidutuskuukausi", jolloin kuolemanrangaistuksen saanutta ihmistä kidutetaan niin kauan, kunnes hän itse vaatii kuolemanrangaistusta..? Okei, vähän sairasta, mutta kannatan kuolemanrangaistusta, riippuen tietenkin ihan siitä asian ytimestä, miksi jollekin suodaan tällainen lopullinen kohtalo.
 
Suostuisitko olla peseytymättä 3 kuukautta, jos saisit 16000 euroa?
- Kyllä, jos minun ei tarvitsisi poistua asunnostani sinä aikana paljoa mihinkään.. Ainakaan sen kolmen kuukauden melkein ollessa täynnä, sillä varmaan haisisin jo siinä vaiheessa armottomasti täydeltä paskalta.
 
Tykkäätkö juhlista?
- Riippuu ihan juhlista. Ainakin olen aina tykännyt itse järjestää kerran vuodessa juhlat, kun täytän vuosia. SIlloin kutsun paikalle kaikki hyvät ystävät, sekä kaverit ja pidämme hauskaa kaveriporukalla, nauttien hyvästä seurasta, ruuasta, juomasta, musiikista ja menosta.
 
Jos voisit, haluaisitko aina pysyä tietyn ikäisenä?
- En haluaisi. Minua ei kylläkään pelota vanheta, vaikka tuntuuhan se välillä hassulta katsellessa vanhoja valokuvia, että miten nopeaa sitä ikää kertyykään mittariin ja, miten sitä ulkonäöllisesti koko ajan muuttuu vanhemmaksi.
 
Uskotko horoskooppeihin?
- En usko, vaikka oman horoskooppini kohdalla yleensä luonnekuvaukset ovat pitäneet aika hyvin paikkansa.
 
Kutiatko helposti?
- Kyllä ja en. En kutia, jos päätän, etten kutia. Se on aika paljon päänsisällä kiinni siitä, että haluaako saada keinotekoisesti itsensä nauramaan ääneen, vai ei. Uskokaa pois.
 
Oletko koskaan pelastanut kenenkään henkeä?
- En ihmishenkiä tietääkseni, mutta eläinten henkiä kyllä. Olen kuluneen vuoden aikana ainaki kerran auttanut yhden jalkavammaisen pulun turvaan keskeltä autotietä, kun se ei päässyt köpöttelemään omia voimin siitä pois.
 
Koska ärsyynnyit viimeksi?
- Noin tunti sitten. Ärsyttää vain joskus ihmiset, jotka eivät tiedä mistään mitään ja vielä sanovat sen ääneen.. Olen kyllä itsekin monesti sortunut moiseen, mutta silti. Onhan se omallakin kohdalla ärsyttävää.
 
Koska viimeksi löit jotakuta?
- Tällä viikolla, mutta se oli vain opetus liian kiinostuneelle ihmiselle, joka ei ymmärtänyt, mitä tarkoittaa ei. Anteeksi vain hänelle, ja toivotaan, että isyys on vielä tallessa.
 
Oletko koskaan sytyttänyt tulipaloa?
- En ole.
 
Uskotko, että muilla planeetoilla on älyllistä elämää?
- No, mikseipä se olisi mahdollista, kun kerran meidän ihmisten kansoittama maapallokin löytyy täältä äärettömästä avaruudesta leijailemasta. Uskon todellakin siihen, että useammalla, kuin yhdellä planeetalla on mikroskooppisessa muodossa elämää. Se, että löytyykö maapallon kaltaista planeettaa mistään, jossa myös asuisi myös ihmisiä ja eläimiä, niin se taitaa jäädä meille kaikille mysteeriksi.
 
Oletko tehnyt testamentin?
-  En ole, mutta olen monesti miettinyt asiaa.. Se vain, että mitähän minä testamenttaisin..?
 
Missä maissa haluaisit käydä?
- Hmm.. En ainakaan haluaisi käydä missään turistikohteissa. Ehkäpä niissä maissa, joissa olisi minulle annettavaa luonollisien nähtävyyksien kanssa. Sademetsät olisivat mielenkiintoinen nähtävä, tai jotkin isot maanalaiset luolat tms.
 
Antaisitko kumppanillesi anteeksi jos hän pettäisi sinua?
- En antaisi. Jos parisuhteessa kokee suurta halua pettää omaa kumppaniaan, niin sillon on parempi ensin jättää. Se satuttaa mielestäni paljon vähemmän toista, kun ensin pistää koko pelin poikki. Ja mielestäni on myös todella ikävä ja satuttava teko sekin, että jos pettää kumppaniaan ja jättää asiasta kertomatta, eli jatkaa elämäänsä oman kumppanin kanssa normaaliin tapaan syrjähypyn jälkeen.
 
Kuka on tärkein ihminen elämässäsi?
- En voi sanoa tähän yksittäistä ihmistä. Perhe on minulle aina todella tärkeä ja rakas elämässäni, eikä mikään mene sen edelle. Myös ihminen, johon kiintyy ja rakastuu, kuten oma kumppani, niin totta kai tästäkin ihmisestä tulee todella tärkeä osa omaa elämää. Myös minulle pitkään olleet hyvät ystävät, ovat todella tärkeitä ihmisiä elämässäni. En siis voi alkaa ruveta sanomaan vain yhtä ihmistä, jonka luokittelin tärkeimmäksi.
 
Onko Titanic hyvä?
- Onhan se leffa kyllä ihan katsomisen arvoinen teos. Tunteita herättävää settiä.
 
Ovatko naiset heikompia kuin miehet?
- Eivät. Ihmiset ovat yksilöitä, eikä voi alkaa yleistämään tässä asiassa sitä, että miehet olisivat aina fyysisesti, että henkisesti naisia vahvempia olentoja. Kyllä meissä naisissakin on poweria.
 
Pelkäätkö karhuja?
- En osaa sanoa, koska en ole koskaan joutunut vastakkain karhun kanssa. Kyllähän sitä voisi ainakin sellaisessa tilanteessa säikähtää. En taida siis pelätä karhuja, mutta hämähäkit ja hirvikärpäset vievät karhulta voiton, minun tässä eläimiä kohtaan olevien pelkojeni tapauksessa.
 
Oletko koskaan mennyt väärään bussiin? Minne päädyit?
- Olen. Silloin, kun muutin tänne vähän isompaan kaupunkiin, niin tulihan sitä eksyttyä monet kerrat alussa bussilla matkustaessa. Yleensä en kuitenkaan joutunut liian kauaksi siitä kohteesta, jonne olin oikeasti matkustamassa.
 
Kuinka usein matkustat bussilla, takseilla tai junilla?
- Junalla matkustan 4-9 kertaa vuodessa, taksilla todella harvoin ja bussilla tulee kulettua, aina kun on huono sää. Muuten hoidan kulkemiseni pyörällä polkien paikasta A paikkaan B.
 
Katsotko telkkaria joka päivä? Edes vähän?
- En katso läheskään joka päivä, vaikka puoli vuotta sitten tv:ni alkoi näkyä oikeasti kämpässäni. Asuin täällä kaksi vuotta, niin ettei tv:tä näkynyt. Aluksi tuli katsottua siis töllöä, sen alkaessa taas pelittämään, mutta en nykyään harrasta tv:n katselua, kuin vain todella harvoin.
 
Kenelle annoit viimeksi numerosi?
- Uudelle tuttavuudelle, joka nykyään on minulle todella hyvä kaveri ja näemme usein.
 
Mikä oli parasta kesässä -08?
- Wtf? Kesässä 2008.. En muista enää edes, että mitä viime kuussa tapahtui, niin jopa nyt sitten viisi vuotta taaksepäin.
 
Löisitkö henkilöä, jonka takia viimeksi itkit?
- En muista, että kenen ihmisen takia olisin viimeksi itkenyt, mutta voi olla, etten löisi. Kyseessä, kun taisi ehkä olla minulle viimeksi todella tärkeä ihminen, jonka takia olen sortunut itkemään.
 
Suutelisitko henkilöä, jota viimeisimpänä ajattelit?
- Suutelisin. 
Kenelle haluaisit antaa pusun poskelle?
- No tällä hetkellä ei kyllä ole mikään pussailufiilis, saatika ollenkaan pussailun miettiminen. Kyllähän poskipusun voisi antaa periaatteessa kelle vain, mutta ehkä antaisin sen kuitenkin ihmiselle, jonka tunnen hyvin ja josta pidän.
 
Voisitko osallistua idolsiin?
- En ikinä. Osaan kyllä laulaa ja minulla on ihan hyvä lauluääni, mutten lähtisi koskaan mukaan mihinkään kaupalliseen idols paskaan. Laulan omaksi ilokseni ihan harrastepohjalta, enkä koe koskaan mitään syytä tuoda itseäni esille mihinkään tv-ohjelmaan. Mielestäni idols on muutenkin sitä varten, että sinne mennään nolaamaan itsensä koko Suomen kansan nähden.
 
Pidätkö hiuksistasi?
- Kyllä pidän. Mielestäni minulla on juuri nyt sellaiset hiukset, jotka tuntuvat täydellisesti omilta. En koskaan koe, että minulla on huono hiuspäivä, kun pidän hiuksiani aina samanlailla. Eikä niitä muutenkaan tarvitse laittaa mitenkään, kun ne vain pysyvät aina samanlailla, eli kuohkeina ja kiharalla. Aamuisin kyllä toisinaan hiukseni pistävät vituttamaan, kun hiukseni tuppaavat yön aikana mennä rastamaisille takuille.
 
Olisitko valmis äidiksi/isäksi?
- Ai nyt vai? En todellakaan. Jos joskus haluaisin äidiksi, niin varmistaisin, että elämäni olisi tarpeeksi tasaista ja rahallisesti turvattua lasten hankintaan.
 
Kuka sanoi sinulle viimeksi jotain kaunista?
- Minä sanoin itselleni vähän aikaa sitten, että "Ole tyytyväinen elämääsi, sillä se on omalla tavallaan ainutlaatuinen ja sinä teet siitä sellaisen, mitä sinä itse haluat". Tällaista perus itsensä tsemppausta harrastan siis toisinaan.
 
Kamalin tunne?
- Pelko.
 
Paras tunne?
- Rakkaus.
 
8 V I I M E I S I N T Ä

Viimeisin tupakki: Kävin vähän aikaa sitten polttamassa sinisen L&M puoliksi poikaystäväni kanssa pihallani, ja kohta taidan mennä polttamaan ruokatupakan.. 
Viimeisin alkoholijuoma: Jotain valkoviiniä maistelin, mutten muista minkä merkkistä. Hyvää oli, kuten oli myös seurakin!
Viimeisin autoajelu: Kaverin kyydissä istuskelin pelkääjän paikalla.
Viimeisin nähty elokuva: Unelmien sielunmessu (Hyvä leffa, pistää ajattelemaan ja toisinaan ahdistamaankin..).
Viimeisin soitettu cd: Olavi Uusivirta - Elvis Istuu Oikealla 
Viimeisin itku: Muutama päivä sitten, enkä selvästi muista miksi, miten ja milloin. 
Viimeisin suudelma: Vähän aikaa sitten, kun vaihdettiin poikaystävän kanssa kuolaa tuossa pihallani, ennen kuin hän lähti kotia kohti menemään. 
Viimeisin huuto: 5 sekuntia sitten, kun Merri tuli makuuhuoneeseen ja hyppäsi sängylle (Tämä on kielletty paikka sängylle pissailevilta kissoilta).
Oletko koskaan deittaillut yhtä parhaista ystävistäsi? - En ole. 
Oletko koskaan joutunut tekemisiin poliisin kanssa? - Olen montakin kertaa, mutta syyt poliisien kanssa treffaamiseen jääköön nyt kertomatta tänne. 
Oletko ollut vastakkaisen sukupuolen kanssa suihkussa? - Olen ollut. 
Oletko koskaan uinut alastomana? - Joskus aivan pentuna käytiin tätini kanssa pulahtamassa syvään virtaavaan jokeen, se oli yksi elämäni pelottavimmista uintireissuista. 
Oletko koskaan ollut TV:ssä? - En ole, eikä kyllä tekisi koskaan mieli ollakaan.
Oletko koskaan nähnyt eroottista unta jostain tuntemastasi tyypistä? - Olen. 
Oletko koskaan kirjoittanut päiväkirjaa? - Olen ollut joskus aktiivinen päiväkirjan kirjoittelija, mutta nykyään harvemmin enää tulee kirjoitettua päiväkirjaa.

S U H T E E T

Keitä kuuluu perheeseesi? Vanhemmat, isoveli, pupu, sekä kolme kissaa. Asun kuitenkin jo omassa kämpässäni, kahden kissani kanssa. Loput karvaiset otukset löytyvät vanhempieni luota.
Minkälaisessa seurassa viihdyt? Huumorintajuisessa, iloisessa, menevässä, ymmärtäväisessä ja puheliaassa seurassa.
Tunnetko paljon ihmisiä? Koko ajan enenmän, mutta en nyt mitenkään älyttömästi. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin elämässäni enenmän sellaisia ihmisiä, joista välitän ja nautin olla heidän seurassaan.

F R E E T I M E

Pidätkö piirtämisestä? Enenmänkin maalaamisesta, kuin piirtämisestä. Pensselillä sutiminen taulupohjalle on minun makuuni mukavempaa, kuin terävällä kynällä paperille piirtely.
Mitä musiikki merkitsee sinulle? Musiikki merkitsee minulle paljon. Kuuntelen paljon mielimusiikkiani, joten se vaikuttaa aina mielialaani positiivisesti joka kerta. Harrastan myös itse musiikkia, laulamisen tasolla, joten on hienoa kuunella, että luoda musiikkia. Musiikki on mielestäni hienoin keksintö koko maapallolla!
Harrastatko mitään vakituisesti? En nykyään. Kyllähän sitä tulee kameran kanssa aina kuvattua vähän kaikenlaista, ja laulamista tulee harrastettua karaokebaareissa ja kotona kotikaraoken parissa. Maalaaminen ja muu on jäänyt nyt vähän, mutta en ole luovuttanut vähemmällä jääneiden harrastusten kanssa.
Haluaisitko aloittaa jonkun harrastuksen? Haluaisin ja aionkin nyt syksyksi hankkia jonkun aktiivisen liikuntapainoitteisen harrastuksen. Kaverin kanssa suunittelimme kuntosalilla käymisen aloittamista, mutta pidän vielä harrastusmahdollisuuksien ovet avoinna, jos jotain tulee vastaan.

H A A V E E T

Odotatko aina huomista vai elätkö tätä päivää? Yritän ja pyrin elämään hetkessä ja vain tätä päivää, mutta toisinaan sitä tulee mietittyä ja murehdittua jo seuraavaakin päivää. Yksi suurimmista tavoitteistani olisikin oppia elämään aina hetkessä. 
Mihin suurin haaveesi liittyy? Suurin haaveeni.. Olenko outo, jos minulla ei sen kummemmin ole suuria haaveita? Minä, kun tulen jo pienistäkin asioista iloiseksi ja tyytyväiseksi. Hmm.. No, jos mietitään, niin suurin haaveni liittyy omaan vaikutusvaltaan ja tapaan saada omasta, että muiden elämästä arvostamisen arvoinen.
Kerro jokin pieni mukava toiveesi? Toivoisin, että tästä illasta tulisi sellainen, että muistaisin sen vielä pitkänkin ajan jälkeen. Toivoisin, että minulla ja rakkaallani olisi tänään kiva ilta yhdessä kaupungin yössä hiipparoiden käsi kädessä ;) 

K Y S Y M Y K S I Ä

Rakastatko ystäviäsi? Totta kai. Jokainen heistä on omanlaisensa otus ja jokainen on tärkeä, juuri sellaisenaan kuin on. Onneksi minulta ei löydy yhtäkään identtistä kaverusta, vaan jokaisesta löytyy se oma valloittava puolensa.
Lause/sana jonka sanoit viimeksi?: Sanoin heipat äidille, kun puhuin hänen kanssaan pitkään puhelimessa. Lausetta, jonka hänelle viimeksi sanoin, en muista, kun asiaa oli niin paljon kummallakin kerrottavana.
Paras tv-sarja ikinä? Jaa-a.. Katson todella vähän sarjoja tai tv:tä, joten hankala heittää tähän mitään. Olisi mahtava löytää kyllä jokin koukuttava sarja, jota alkaisi seuraamaan.
Jaksatko elää elämääsi? Näköjään jaksan, kun tässä vieläkin olen ja hengitän. Voin sanoa, että joskus aikoinaan on ollut niitä hetkiä, että olisi tehnyt mieli heittää lusikka nurkkaan, mutta nyt elämäni on aivan päin vastaista. Olen kiitollinen siitä millainen elämäni, ja minä olen.
Keneltä haluaisit pyytää anteeksi nyt? Yhdeltä ystävältäni, jolle olen monesti luvannut, että näen häntä pian. Kuitenkin aina on käynyt, niin, että on itselle tullut jotain esteitä vastaan.
Oletko tällä hetkellä riidoissa jonkun kanssa? En tietääkseni. Jos joku on riidoissa kanssani, niin hän varmastikin saa riidellä yksikseen. En itse pidä riitelystä, mutta jos joku on loukkaantunut minun sanomisistani tässä joskus ja riitelee nyt parhaikaa yksin, niin tulkoot sanomaan minulle suoraan, jos kenkä puristaa.
Häpeätkö itkeä kavereidesi nähden? Toisinaan, mutta jos tilanne on se, ettei itkua voi vain pidätellä enään, niin kyllähän se tulee.
Oletko löytänyt netistä kavereita? Joskus ylä-asteikäisenä, mutta ne kaverit eivät kyllä kovin kauaa pysyneet enää kavereina, kun näimme livenä. Netissä sitä on mielestäni kyllä aivan erinlainen ihminen, mitä tosielämässä.
Mitä kappaletta kuuntelet nyt? Samuli Putro - Arktiseen Limboon (I like it!).

O N K O

Vika aina sinussa? Hah, ehkä joskus aikoinaan ollessani narsistin kanssa yhdessä, olin sitä mieltä, että vika oli aina minussa, oli syy mikä tahansa. Voin nykyään todeta tähän, että "Se ei ole kenenkään vika". Vihaan sitä, että ihmisistä etsitään se, että "Kenen vika tämä on?" ja aletaan syyttelemään toisia tai vain pelkästään sitä yhtä ihmistä, jota syylistetään kaikesta siitä, mikä meni vikaan. Paremminkin kannattaa ajatella, että miksi asiat menivät niin, kuin menivät, ja miten joka ikinen osallinen asian kanssa olisi voinut tehdä parhaansa. Syyttely on aina niin perseestä.
Sinua kohdeltu huonosti? Minua on kohdeltu elämäni aikana todella monet kerrat huonosti, mutta olen myös syylistynyt siihen itsekin oman itseni kohdalla. Minusta paras neuvo on aina ollu "Kohtele muita, niin kuin haluaisit heidän kohtelevan sinua".
Sinulla pelkoja? Minullako pelkoja? Kyllä on, ja toisinaan aivan liian paljonkin. Näitä pelkojen listaa en ala tähän kertomaan, mutta ne pelot kyllä rajoittavat selvästi elämääni monissa eri osa-alueissa.