Nuiden lemmikkien persoonaa en pahemmin muista, juurikaan sen takia, kun olin vasta niin nuori. Muistan, vain sen kun neljävuotiaana koiramme Kurren kanssa leikimme sisätiloissa ja talutin Kurrea aina pitkästä tuuheasta karvapeitteestään keittiön pöydän ympäri kierroksen ja menimme aina takaisin olohuoneeseen. Tätä tein varmaan jopa 12 kertaa peräkkäin ja kuvittelin Kurren hevoseksi eikä se pistänyt yhtään hanttiin, vaan odotti oikein, että taas lähdemme tekemään tutun kierroksen keittiönpöydän ympäri.
Eläinpersoonat vuosina 2000-2012:
Ensinmäinen lemmikkini oli Vili kani. Se oli loisti lempeällä persoonallaan ja vieläkin muistelen hymyssä suin sen ihanaa luonnetta. Vili oli kuin pieni koiranpentu, sillä kun sen päästi ulos jaloittelemaan vapaasti, se seurasi vain perässä eikä lähtenyt pihamaalta minnekkään. Sen tapoihin kuului tehdä aina samassa kohti pihalla meidän talon vierustalla äkkipyrähdyksiä, niin että pikkukivet vain sinkoilivat ikkunoita ja seiniä päin äänekkäästi. Aina tämän tehtyään Vili hyppeli ilonloikkia kuulessaan, kun kivet osuivat seinään kolinalla. Sain Vilin kun se oli alle luovutusikäinen (Ei sitä 2000 luvulla vielä oikein tajuttu näköjään kanien luovutusiästä mitään) ja luottamus minun ja kanini välille tuli todella vahvaksi. Vili aina hyppäsi syliini siliteltäväksi ja nuoli minun käsiä ja naamaa kiitokseksi rapsutushetkistä, joita se sai. Vili oli liian kiltti muita lemmikkieläimiä kohtaan ja antoi marsuni Nöpön hässiä itseään päähän päivät pitkät ja aina kun Nöpö lopetti, Vili nuoli Nöpöä kiitokseksi rapsutushetkestä. Kuitenkin Vili ja Nöpö olivat hyviä kaveruksia keskenään. Vili kuoli lopulta sairauteen nimeltä pasteurella. Vilille kehkeytyi mätäpaise, joka oli kasvanut kiinni leukaluuhun. Hoitona oli vain paiseen avaaminen ja huuhtelu, jolloin paise kuitenkin usein vain uusiutuu ja ennuste on huono.Vili menehtyi aika nopeaa tähän sairauteen, sen puhjettua sille. Vilillä oli kaniksi rauhallinen, ystävällinen ja luotettava luonne, jota ei voinut olla rakastamatta.
Ensinmäinen marsuni oli Nöpö. Nöpö eli 6-vuotta. Pikkuiselle kehkeytyi vanhuusiällä mahaan iso kasvain, joten minun piti ajatella Nöpön parasta ja päästää se laiduntamaan marsujen vihreille niityille. Nöpö oli myös luonteeltaan ja käytökseltään kuin pikkuinen koiranpentu. Se seurasi pihamaalla ja sisätiloissa minua taukoamatta kun sen päästi jaloittelemaan. Nöpöllä oli myös tapana nuolla käsiä rapsutushetkien jälkeen kiitokseksi ja pomppia sen jälkeen iloisesti äänellen pois. Nöpö piti siitä kun sille lauloi, luki kirjaa tai laittoi radion päälle, jolloin se kurnutti ja äänteli iloisesti. Luonteeltaan Vili ja Nöpö olivat aika samanlaisia, kun alkaa miettimään. Nöpö voitti kani- ja jyrsijänäyttelyssä veteraanipalkinnon 4-vuotiaana. Minulla oli myös tuolloin hamsteri, joka voitti ykköspalkinnon kaikista hamstereista kyseisessä kani- ja jyrsijänäyttelyssä. Luottamus Nöpön kanssa toisiimme oli vahva, kuten myös Vilin kanssa, joten oli haikeaa luopua siitä kun sen aika tuli.
Viivi on ollut lemmikeistäni se pitkäikäisin ja tänä vuonna kanirouvalle tulee mittariin 10-vuotta. Harvinaisinta tässä on se seikka, että Viivi ei ole koskaan sairastellut. Ei edes nuhaa tai pahaa ripulia. Viivi on esimerkki oikeasta superpupusta. Tämän kanin luonnetta on verrattu omistajan luonteeseen, eli minuun. Viivi on luonteeltaan todella jääräpäinen, päättäväinen ja äkkipikainen, jos se jotakin haluaa ja sille päälle sattuu. Viivi ei ole mikään vihainen kani alkuunkaan, jos sille ei tehdä mitään sellaista mistä se ei tippaakaan pidä. Lempeällä ja oikealla käsittelyllä Viivi on aivan ihana kani ja näin vanhempana se on vähän rauhottunutkin luonteeltaan. Itse tiedän tasantarkkaan miten Viiviä pitää käsitellä ja miten se reagoi mihinkin enkä siksi annakaan vieraan ihmisen mennä koskemaan Viiviä, jos ei välttämättä halua kädestään purulelua. Vanhuuspäiviään Viivi viettää porukoideni luona sisätiloissa ja lämpimien säiden tullessa Viivi taas menee viettämään kesää ulkovarastoon, jossa sillä on koko varastohuoneisto vapaasti käytettävissään. Viivillä on kaverinaan pehmopupu, jota se hoitaa joka päivä ja nukkuu sen vieressä. Viivi myös päätti hieman parturoida kaveriaan ja puri siltä korvan irti.
Purna on söpön ison nallen näköinen 7-vuotias kollikissa, joka on taitava saalistaja. Mikään kissa mikä minulla on ollut ei ole koskaan ollut niin leppoisa ja miten vain riepoteltavissa, kuin Purna. Sitä voi rapsuttaa reilusti mahasta eikä se koskaan pure. Vaikka Purna ei pidä paljoakaan nykyään sylissä olosta, niin silti sitä pystyisi roikottamaan miten haluaisi, ilman että se pistäisi vastaan. Käsissä se on kuin velttoa taikinaa. Purna on nykyään myös porukoitteni luona, kuten Viivi ja siellä se saa loppuelämänsä viettääkin, sillä se viihtyy maalla. Aina kun menemme mieheni ja kissani Merrin kanssa porukoideni luona käymään, niin Merri on aina Purnassa kiinni. Purna ei aluksi halunnut tapella Merrin kanssa ja oli aika pitkälti välittämästä siitä, että pikkuinen pentu hyörii kimpussa. Nyt kun Merri on kasvanut ja edelleen haastaa riitaa Purnan kanssa, niin ei Purna jääkään persuuksilleen istumaan, vaan antaa samalla mitalla takaisin. Merrin pitäisi saada kunnon näpäytys kerran, että jättäisi Purnan rauhaan, mutta se taitaisi jäädä viimeiseksi näpäytykseksi, sillä Purnassa on voimaa enenmän kuin pienessä pitäjässä.
Veeti (2010-2011) ja Vilma (2011-2011)
Veeti ja Vilma olivat rakkaita kissojani, joista jouduin luopumaan vasten omaa tahtoani. Nämä kaksi rakasta kissaani joutuivat psykopaatti narsistin käsiin, joka päästi kissani asunnostani vapaaksi yli 25 asteen pakkaseen ulos ilman minkäänlaista omatuntoa. Veeti ja Vilma olivat molemmat kokonaan sisäkissoja ja Vilma oli vasta puoli vuotias tuolloin. Jos sinä kyseinen narsistinen psykopaatti paska joskus löydät sattumalta tämän tekstin, niin mietippäs hetki. Tajuatko yhtään miten hullu sinä olet? Minä tiedän, et sinä tule tajuamaan sitä koskaan.
Hankin Veetin kissatalolta, jonne tuotiin kodittomia kissoja. Veeti oli löydetty muutaman kuukauden ikäisenä hylättynä ulkoa huonossa kunnossa ja tuotu kissatalolle. Ottajia minun lisäksi olisi ollut yli 10 henkilöä, mutta minä olin ensinmäinen, joka sai varata Veetin. Tietenkin minä halusin Veetin itselleni, sellainen pikkuruinen siimahäntäinen musta pörröpallo oli enenmän kuin tervetullut elämääni. Veeti oli oikea rakkauspakkaus ja luottamuksemme minun ja kissani välillä oli aivan uskomattoman suuri ja vahva. Veeti oli luonteeltaan äänekäs poika. Veeti äänteli kun se hyppäsi sohvalle tai pöydälle, Veeti äänteli kun se kävi vessassa, Veeti äänteli kun se istui, Veeti äänteli kun se ei tehnyt mitään, Veeti äänteli kun se halusi tervehtiä, Veeti äänteli kun se halusi ruokaa. Se äänteli siis aina. Veeti myös oli yllättävän fiksu kissaksi. Se oppi aukaisemaan itse makuuhuoneen ja vessan oven hyppäämällä ovenkahvaan ja sai ovet auki helposti. Se myös oppi aukaisemaan ruokakaappien ovet, jossa kissan kuivamuonat sijaitsivat. Jopa yläkaapista tiskipöydän yläpuolelta. Se varasteli kaapeista ruokaa aina kun silmä vältti. Veeti tuli aina viereeni kun olin menossa nukkumaan tai katsoin tv:tä. Öisin Veeti aukaisi makuuhuoneen oven ja, jos se ei ollut itse tulossa nukkumaan se veti "pallirallia" koko yön, eli hyppi haarojen väliin, jos yritti nukkua ja pomppasi siitä heti pois juosten olohuoneeseen. Tämä toistui joka yö ja aina se osasi hienosti osua juuri haarojen väliin. Minua kohtaan Veeti oli lempeä ja tuli aina suojaan minun taakseni kun vaara uhkasi. Kävimme Veetin kanssa myös öisin kävelylenkillä ulkona. Veeti kulki valjaissa aina nätisti kuin koirat konsanaan. Minulla on edelleen hirveä ikävä Veetiä, sillä se oli minulle kuin vauva. Toivon, että missä se nyt ikinä onkaan, niin se ei joudu kärsimään.
En kerenny kauaa olla Vilman omistajana, kun sille kävi miten kävi. Vain puolivuotta. Aluksi Veeti ja Vilma eivät tulleet alkuunkaan toimeen keskenään, mutta lopulta ne kuitenkin ystävystyivät todella hyvin. Veeti hoiti Vilmaa aina kuin omaa pentuaan. Nuoli sitä ja huolehti siitä. Kerran kun Vilma oli pitänyt pestä ja jätin sen vessaan kuivattelemaan, niin Veeti meni pelastamaan Vilman kun se alkoi huutamaan vessassa. Veeti hyppäsi vessan ovenkahvaan, aukaisi oven ja kun Vilma asteli märkänä vessasta ulos, niin Veeti alkoi kuivata Vilmaa nuolemalla. Vilma tuli aina rintani päälle makoilemaan ja "leipomaan" kun olin nukkumassa tai katsomassa tv:tä makuuasennossa sohvalla. Hetken leivottuaan kynsillään minua se aina nukahti kaulaani vasten tyytyväisenä. Vilma oli kiltti kissanpentu eikä pelännyt paljoa mitään. Se tuli aina kutsusta luokse puskien ja hurisi kuin pieni pesukone. Sain Vilmasta sellaisen kuvat, että se olisi isonakin ollut yhtä lempeä ja ystävällinen kissa kuin se pentuna oli. Olisin halunnut tutustua Vilmaan paremmin, mutta luulin, että Vilma ja Veeti olisivat tulleet olemaan elämässäni niiden koko elämänkaaren loppuun saakka.
Viimeisempänä, mutta ei vähäisempänä on minun kissani Merri, joka on kohta vuoden vanha. Otin Merrin aikalailla vähän aikaa sen jälkeen kun Veeti ja Vilma olivat poistuneet elämästäni ja tietäen, ettei niitä enää koskaan löydy. Merri otettiin vähän alle luovutusiän meille ja sen takia sille on jäänyt vähän käytösongelmia, mutta uskon, että ne ajan kanssa häviävät. Merri on luonteeltaan vähän uhmaikäinen, leikkisä (Mutta leikkisyys muuttuu jossain vaiheessa joskus vähän agressiivisemmaksi, kun kynnet tulevat leikkiin mukaan), sosiaalinen eikä pelkää matkustamista ollenkaan auton kyydissä, eli Merri on oikea matkustuskissa. Merri matkustaa kiltisti, vain silloin kun se on minun sylissäni, mutta jos se joutuu kantokoppaan niin helvetti on irti. En ole ihan varma, että ymmärtääkö Merri sen, että kynnet satuttaa, joten se ottaa luonnostaan monesti leikin tiimellyksessä ne esiille. Välillä tuntuu, että se on ristiriitainen kissa. Joskus se yhtäaikaa kehrää ja puree kun sitä silittää ja hellii.
Merrissä on myös koiramaisia piirteitä, sillä se osaa noutaa palloa. Tätä taitoa emme erikseen edes opettaneet Merille, vaan se oppi sen itse. Merri opetti meidät heittämään sille sitä palloa. Merri on taitava kadottamaan aina kaikki pallonsa eikä niitä löydy oikeasti enää mistään, vaikka tutkisi koko kämpän läpi. Yhdestä pallosta se teki hakkelusta, joten uskon että muut pallot ovat kärsineet saman kohtalon. Merrin tapoihin kuuluu myös olla aika tottelematon. Merri tietää, ettei makuuhuoneeseen saa tulla ja tietää missä menee rajat, minkä ulkopuolelle pitää jäädä. Noh, Merri pistää makuulle aina siihen juuri rajalle, että etupää on makuuhuoneen puolella ja takapää olohuoneen puolella. Olemme laittaneet tähän kohtaan teippiä (Oikeastaan johtoja suojaamaan, ettei tämä pieni piru pure niitä). Merri rakastaa laservalon jahtaamista ja se tietää millainen ääni lähtee siitä, kun otan laserpyssyn hyllystä (Se on aseen muotoinen!) ja alkaa silmät kiiluen katsella ympärilleen vaanimisasennossa, että milloin laservalo näkyy jossain. Merrin makuuasento on myös kissoista jotenkin poikkeava. Se makoilee niin kuin olisi joku talja, eli kuin x asennossa aivan lytyssä. Teimme Merrille myös pahvista oman ison linnan, jonka se juuri taas kaatoi nurin tuossa, joten tuli mieleen mainita se *nauraa*. Joka ilta Merri saa hyperkohtauksia, jolloin se ravaa karvat pystössä pitkin kämppää ja uhittelee leikkimielisesti meille. Vaikka Merri onkin välillä rasittava penikka, niin silti rakastan sitä mahottomasti.
Muita lemmikkejä mitä minulla/minun porukoillani on ollut näiden edellä mainittujen eläinpersoonien lisäksi:
Koira,
4 gerbiiliä,
3 hamsteria,
2 pupua,
3 kissaa,
2 undulaattia
& akvaariokaloja.
Lopputekstit
Eli, olen siis todella eläinrakas ihminen ja, jos omistaisin ison kartanon, niin varmasti perustaisin sinne oman yrityksen, eli pieneläinhoitolan ja sitten mulla olis varmaan talli, jossa olis ainaki yks heppa ja maatila, jossa olis kaikkee söpöjä lampaita ja kanoja ja.. Okei, nyt menee haaveiluksi. En voisi elää ilman, että elämässäni olisi jokin lemmikki, sillä siihen on tottunut, että aina joku karvaturri löytyy asunnosta ja muutenkin on kiva, kun kaverina on jokin eläin, kuin vain ihmisrotuun kuuluvia. Suurin ammatillinen haaveeni on vielä tulla pieneläinhoitajaksi ja voin sanoa, että sellainen minusta vielä tuleekin.
