Eläinpuistossa

Viimeksi kolmannella luokalla kävin eläinpuistossa ja olisiko se ollut Kuopion eläinpuisto, jos oikein muistan. Piti siis vihdoinkin päästä uudestaan käymään eläinpuistossa, kun edellisestä kerrasta oli 10 vuotta. En tällä kertaa ihan Kuopioon asti päässyt, mutta Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsee pieni eläinpuisto ja se oli tarpeeksi lähellä minua, joten pistäydyin kameran kanssa kuvaamassa eläimiä. 

Puisto oli todella rauhallisessa ja syrjäisässä paikassa ja pakko nostaa peukaloa sille, että eläinpuisto oli todella siistissä kunnossa kaikella tapaa ja eläimillä oli todella hyvät, isot ja puhtaat tarhat/häkit. Eläimet olivat myös todella hyväkuntoisia, eli niistä selvästi pidetään siellä hyvää huolta. Oli siis positiivinen kokemus käydä siellä, vaikka olihan tuo eläinpuisto selvästi pienempi kuin se Kuopion eläinpuisto.

Eläinpuistossa oli myös yöpymis-, grillaus- ja saunomismahdollisuudet. Sieltä löytyi myös kahvila, kioski ja kukkamyynti-tarha. Viihdyin siellä tunnin ajan, kunnes olinkin jo kiertänyt koko paikan läpikotaisin. Eniten halusin nähdä alpakoita, joiden luona vietinkin kivasti aikaa. Ne eivät vain olleet kovin kiinostuneita minusta, toisin kuin eräs söpö pieni minipossu, joka pisti suupielet heti ylöspäin. Minipossunen röhki ja vinkui koko ajan, se tuli jopa iloisesti korvat heiluen ja samalla röhkien minun luo, kun kutsuin sitä. Sain siitä veitikasta hauskoja videoita oettua, joissa se pitää kyllä sellaista älämölöä koko ajan päällä, ettei itsellä pokka pitänyt lopen ollenkaan.

Angry birds..

Kyllä, se on mustavalkoinen. Ei photoshopattu ;)

"Why you looking at me?"

Minun lempipossuni :3

Karkulainen

Olen pidemmän aikaa jo miettinyt, että miksi kissani Merri ei voisi olla koskaan edes päiväkään tavallinen kissa käyttäytymiseltään. Aina se tekee jotain, mikä ei ole kovin kissamaista, kuten myös eilen. Se meni istumaan, mutta ei todellakaan niin, miten eläimet yleensä istuvat.. 

No, sanotaanko, että kuvat kertovat enenmän, kuin 1000 sanaa, joten:

Viime yönä myös sattui ja tapahtui, sillä Merri karkasi ensinmäistä kertaa elämässään ulos ja tietenkin heti hienon tilaisuuden koittaessa. Saunomisen jälkeen saunan ikkuna oli jäänyt raolleen ja Merrin lempipaikka on nukkua saunan lauteilla, joten olipas neiti ovelana huomannut raolle jääneen ikkunan, aukaissut sen ja hypännyt ulos. Asun ensinmäisessä kerroksessa, joten pakomatka oli suht helppo aloittaa. 

Onnekseni en ollut yksin kotona, sillä itse en huomannut Merrin katoamista ollenkaan, vaan olisin ollut menossa jo nukkumaan, mutta toinen henkilö tajusi Merrin poissaolon ja äkkäsi heti auki jääneen ikkunan, joten juoksujalkaa ja sydän kurkussa lähdimme äkkiä ulos etsimään karkulaista. 

Merri ei ollut selvästikään kauaa kerennyt olla karkumatkallaan, sillä se löytyi aika nopeaa pihapiiristä autoja haistelemassa ja kummastelemassa. Voin sanoa, että kyllä tämä pirulainen sai minun sydämmen ihan syrjälleen viime yönä ja ei siinä oikein unikaan sitten enää meinannut tulla silmään. 

Tuuria oli onneksi matkassa ja tästä edespäin ovet ja ikkunat pysyvät visusti kiinni.

Turvaväli naapureihin

Olen tottunut maalla suht korvessa asuessani, että naapureihin kannattaa pitää vähintäänkin se 400 metrin "turvaväli", niin ei ala vituttamaan. Vielä parempi olisi se, ettei tietäisi naapureistaan yhtään mitään. Ei näkisi, eikä varsinkaan kuulisi niitä ja se on varsin helppoa kotipaikkakunnallani, koska lähin naapuri asuu 200 metrin päässä ja siinä on sopivasti tiheä metsikkö välissä, joten naapurit siellä eivät siis pistä vituttamaan millään tavalla..

..Toisin, kuin täällä kaupungissa.

Tietenkinhän se on täysi selviö, että kaupungissa asuessa niitä naapureita löytyy pilvin pimein, kun asuinmuoto on paljon tiiviimpää, kuin vaikka maaseudulla. Yhteen 6 kerroksiseen kerostaloon mahtuu vaikka minkälaista hiihtäjää ja yleensä joka talosta löytyy ainakin yksi asukas, joka ei ole joidenkin mieleen alkuunkaan. Omakotitalossa asumista ja puolestaan kerrostalossa vuokralla asumista ei voi alkaa vertaamaan keskenään, koska ne ovat aivan toistensa ääripäät suoraan sanottuna. Omakotitalossa sitä voi tehdä oikeastaan mitä huvittaa (Viitaten nyt esim. niihin yhteisiin sääntöihin, mitä jokaisesta kerrostalosta asukkaille löytyy. Milloin alkaa hiljaisuus, milloin ulko-ovet pistetään lukkoon ym).

En ole koskaan pitänyt kerrostalossa asumisesta, vasta kuin nyt, kun sain ihan alimmasta kerroksesta rauhallisen kaksion, jonne ei kuulu oikeastaan yhtään melua. Samasta talosta tai edes samalla käytävällä asuvia naapureitakaan en ole nähnyt, kuin vilaukselta. Oikeastaan sitä miettii joka ilta ennen nukkumaan menoa, että perkele täällä on hiljaista. Suorastaan tuntuu siltä, että asuisi yksin koko talossa.

Ikävä kyllä tein vain eräänä päivänä tässä pienen virheen liittyen naapureihin, kun lähdin kissani Merrin kanssa ulkoilemaan keskellä päivää (Normaalisti käymme yölenkeillä), sillä meidät piiritettiin melkein heti. Asuinalue, jossa asustelen on pitkälti sellaista, jossa on paljon lapsiperheitä ja ikävä kyllä minun lähinaapurustossa on aivan pirusti penskoja ja jouduin tässä kokemaan sen miltä tuntuu, kun joutuu naapurin penskojen silmätikuksi.

Ongelma numero 1 oli siis kissani. Ilman Merriähän en olisi ollut missään nimessä kiinostava naperoiden mielestä, mutta kun minulta löytyy aivan yber suloinen karvakasa, jota ulkoilutan narunnokassa, kuin koiraa, niin kyllähän se on lapsien mielestä aivan hemmetin mielenkiintoista ja pakkohan sellaista on päästä silittämään.. Vaikka väkisin.

Tästä vain tuli ongelma, koska: Nyt ne penskat tietävät missä minä asun ja ovat jo 3 päivänä peräkkäin käyneet montakin kertaa päivän aikana pimpottelemassa ovikelloa. Okei, se oli siedettävää, koska sain ovikellon kytkettyä pois päältä, mutta kun ne sen tajusivat, niin alkoikin kunnon oven rynkytys ja potkiminen. Eikä se siihenkään jäänyt, vaan pitihän heidän alkaa minua lopulta huorittelemaan, kun ovi ei auennutkaan. En käsitä, sillä ikäluokalta nämä lapset ovat 4-7 vuotiaita ja kielenkäyttö heillä on, kuin pahimmallakin lohilappalaisella (Jos ette tiedä mikä on "lohilappalainen", niin google.. Jos siis niin vitusti kiinostaa tietää).

Olen nyt päivittäin joutunut itse ulos mentäessä olemaan suoranainen super ninja hiippailessani nurkalta nurkalle ja pälyillen ympärilleni paniikinomainen ilme kasvoillani. Oikeastaan olen tuntenut itseni, kuin julkkikseksi jouduttuani tarkkaan seuraamaan ympäristöä, ettei tämä ns fanilauma hyökkää kimppuuni taas ja ala kyselemään missä Merri on ja saako sitä tulla katsomaan. Ehh, siis Merrihän tässä on se julkkis siis. Tosiaan sain myös uuden lempinimen näiltä lapsilta itselleni, joka on kissanainen.. Olenpas minä otettu..?

Olen siis edelleen vahvasti sitä mieltä, että mitä vähemmän itse tietää naapureista ja toisinpäin, niin sen parempi.

Merri, silloin, kun se ei tajunut vielä mistään mitään..

Hei, olen oireeni. Kuka sinä olet?

En tavallisesti testaa ihmisiä ihan testausmielessä, kuin vain harvoin, jos siihen on syytä ja nyt oli. Testasin ohimennen kaveripiirissäni sitä, miten he näkevät minut. Takoitan, että millaisena ihmisenä he minua pitävät ja tietenkin ensinmäiset kuvaukset mitä heidän suustaan tulevat, ovat varmasti ne takoituksellisemmat. Ne tulevat heti, automaattisesti ja sen kummemmin miettimättä, eli totuus.

Kysymys kuului testissäni näin: "Mitä mieltä olet minusta?".

Minä suorastaan tunsin, kuinka minä loukkaannuin pikkuhiljaa kuultuani yhä useammalta testissä olevalta kaveriltani melkeinpä samat sanat, mutta hieman eri muodossa. Tämä testi pisti minut miettimään todella paljon.

Vastaukset kysymykseeni olivat kutakuinkin tällaisia: "Noh, olethan sinä paljon kokenut kovia elämäsi aikana, niin nuo sinun oireet mitä sulla on, ovat aika huomattavissa".

Aivan, kiitos tästä oire-analyysistä, mutta mitä mieltä olet MINUSTA? 

Uusi vastaus samaan kysymykseen kuului aika pitkälti usealta näin: "Niin no joo.. Ömm, no sinä olet semmoinen energinen, huumorintajuinen, sosiaalinen ja.. ihan kiva".

Tämä testi pisti minut miettimään, että ihan, kuin minä olisin minun oireeni ja ongelmani - Tuntuu, kuin kaverini näkevät vain minut ikävän menneisyyden runtelemana ihmisenä. He eivät edes hetkeäkään miettineet aluksi, että millainen minä olen ihmisenä, sillä vastaukset kysymykseen tulivat heti, kuin pyssyn suusta. Vasta toisen kerran kysyttäessä he vaivautuneena alkoivat jopa miettimään asiaa.

Aloin myös itse siinä sitten miettimään, että miksi niin monilla oli sama vastaus minusta kysyessäni kysymystä heiltä. Tiedän, että olen kertonut paljon menneisyydestäni heille tutustuttuani heihin ja mitä paremmin olen tutustunut, niin sitä yksityiskohtaisemmin he minun meinneisyydestäni ovat tienneet, jos ovat halunneet kuulla. Tämä voi siis olla aika pitkälti selitys siihen, miten kaveripiirissä minut nähdään. Miksikö olen puhunut paljon menneisyydestäni? Tosiaan siksi, koska minä voin vielä näinäkin päivinä jollain tapaa oirehtia traumaattisista tapahtumista, joita olen aikoinani kokenut, mutta.. 

..Kuitenkaan minä en ole oireeni enkä halua, että minut nähdään vain oireitteni verhoamana ihmisenä. Suoraan sanottuna, jos joku henkilö, jonka tuntisin ja tietäisin, että hänellä on esimerkiksi ollut vaikka vaikea lapsuus ja sen takia hän oirehtisi aikuisiälläkin viellä ja hän kysyisi minulta, että mitä mieltä olisin hänestä, niin kyllä minä suorastaan automaattisesti alkaisin päässäni miettimään sitä, että millainen tämä tuntemani henkilö on kokonaisuudessaan, millainen on hänen persoonansa ja luonteensa. En minä alkaisi miettimään hänen oireitaan ja ongelmiaan, sillä ne oireet eivät ole se ihminen.

Tuli tässä samalla mieleen sattumalta eräitä henkilöitä, jotka ihan takoituksella haluavat esittäytyä sellaiseen tapaan, että ihmiset näkevät heidät juuri sellaisina, kuin he itse sanovat, kuten esimerkkinä:  

"Hei, olen hemmo ja olen homo. Muuta sinun ei tarvitsekaan tietää minusta". 

Samanlaiseen tapaan, joku, jostain tapahtuneesta oirehtiva henkilö voisi sanoa vaikka, että: 

"Hei, olen toinen hemmo ja olen vitun masentunut ihmisriekale paska, jolla ei ole elämää. Muuta sinun ei tavitsekaan tietää minusta".


Minä en halua, että ihmiset näkevät minut kyseisellä tavalla ja tekevät minusta mielipiteen oireitteni, ikävän menneisyyteni ja ongelmieni perusteella. Minulla on oma persoona, joten siihenkin saa tutustua.

Suunnitellen kohti syksyä

Ikävä kyllä kesä alkaa kohta olla taas lopuillaan, mutta onneksi on vielä tämä ja ensi kuu viralisesti kesää jäljellä, joten on vielä muutamia päiviä aikaa nauttia lämpimistä ja aurinkoisista kesäpäivistä - Kunhan niitä nyt vain olisi.

Minulla myös on omia pieniä suunnitelmia syksylle, kuten varmasti kaikilla muillakin nuorilla (varsinkin opiskelijoilla). Hain ja pääsin yhteen kouluun suorittamaan minulle eräitä keskeneräisiä juttuja ja, kun saan ne vihdoinkin suoritettua, niin voin alkaa miettimään mitä oikeasti opiskelun, työn ja ammatin suhteen haluan tulevaisuudessa. Muutenkin olen järjestänyt itselleni pieniä projekteja syksylle ja uusien harrastuksien etsiminen on tällä hetkellä kovaa vauhtia käynnissä. Tekisi mieli aloittaa jonkun tanssiharrastuksen alkeiskurssi, kuten vaikka hiphopin tai street dancen. Ei kyllä tankotanssikaan olisi poissuljettu, heh. Näiden lisäksi kiinostaisi myös telinevoimistelu, jooga/tai voimajooga tai sähly.

Taiteelliselta puolelta kiinostaisi näytteleminen, joku kattava maalauskurssi tai olisi hienoa löytää jostain kotipaikkakunnaltani pieni kokoonpano, jotta saisin tätä lauluharrastustani vähän esiille ja voisin harjoitella pienen ryhmän kanssa soittamista ja laulamista, samalla toteuttaen itseäni ja kykyjäni. Oikeastaan pienen bändin saaminen kasaan on ollut aina minun pieni salainen haaveen.

Olen nyt muutenkin ollut avoimena ja toiveikkaana tulevaisuuttani kohtaan vähän kaikilla osa-alueilla, joka on mielestäni enenmän, kuin hyvä juttu. Se kertoo selvästi siitä, ettei edemenneestä masennuksestani ole enää pieniä rippeitäkään jäljellä. Toki minulla, kuten kaikilla on joskus huonoja päiviä, mutta jatkuva synkkä fiilis, joka minulla on ollut on kaikonnut tiehensä. Toivon todella, että nyt syksyn tullen, kun illat taas pimenevät, niin mielialani pysyisi tällaisena eikä syksyn hämäryys ja talven synkkyys alentaisi mielialaani millään tapaa. Oikealla asenteella ja elämänilolla sitä pötkii pitkälle!

Nyt loppukesäksi suunnitelmat olisi ottaa mahdollisimman rennosti ja, silti valmistautua tuleviin pakollisiin juttuihin, jotka syksyllä alkavat. Luulen, että tulen viettämään loppukesän täällä lapsuudenkodissani, mutta eihän sitä koskaan tiedä, vaikka koti-ikävä yllättääkin ja huomaankin olevani jo seuraavana hetkenä omassa kodissani möllöttämässä tylsyyttäni. Noh, kyllä suunnitelmat ovat jo ne, että kesä lapsuudenkodissa ja sitten alkaa minun kotiutuminen sinne "uuteen kotiini", koska en ole siellä tosiaan kerenyt paljoa vielä asustella.

Ilmoitin itseni myös karaokekilpailuun, joka pidetäänkin jo ensiviikolla. Se kyllä on vain pienimuotoinen kilpailu, mutta ihan tarpeeksi iso minulle näin ensinmäiseksi, johon ilmoittauduin mukaan. Olisi myös eräässä toisessa paikassa ensi kuussa karaokekilpailut, nimittäin Karaoken MM kisat (karsinnat), eli vähän isommat kilpailut olisi tiedossa, mutta saa nähdä uskallanko mennä ottamaan mittaa muista sinne. Olen vielä niin vaatimaton itseäni ja laulutaitojani kohtaan.

Kesälomaa on tässä jo vietetty leffojen ja sarjojen katsomisen parissa (kaikki muumi jaksot katsottavana vielä <3), lenkkipoluilla juosten ja pitkiä matkoja pyöräilen, luonnossa valokuvaten ja karaokea hoilaten. Ei mitään valittamista. Ajattelin laittaa tähän loppuun vielä muutamia kuvia tältä kesältä pienien selostuksien kera, joten tässäpäs niitä sitten tuleekin:

 

Eräänä kesäyönä tuli taas lähdettyä tunnin pituiselle valokuvausreissulle luontoon ja sain ikuistettua kameraan auringonlaskun kauniiksi värjäämää taivasta. Koskaan ei ole ollut niin rauhallista kuljeskella lapsuudenkodin tutuissa maisemissa, kuin sinä yönä. Ei näkynyt ristin sielua, ilma oli lämmin, vaikka oli yö ja kuului vain rauhallisia luonnon ääniä - Perfect.  

Btw: Luontokuvat ovat mielestäni hieman liian tummia, joten korjaan asian joskus photoshopilla, kun jaksaapi.

 

Hermoraunioita

En voi käsittää niitä ihmisiä, jotka suorastaan räjähtävät pienistäkin asioista, kun ne eivät ota onnistuakseen. He ovat toisin sanottuna hermoraunioita, jotka vetävät itseensä stressiä kaikesta mahdollisesta ja se ikävä kyllä näkyy myös ukopuolisille - Ja tuntuu. Varsinkin, jos omasta lähipiiristä tai perheestä löytyy hermoraunio henkilö, niin siinä on muiden oltava pitkälti kusi sukassa aivan hiljaa ja yrittää pitää se suunsa kiinni, kun kyseisellä henkilöllä on suoraneinen sirkus päällä. Stressiähän voi repiä vaikka mistä, jos haluaa, mutta on se välttämätöntä? Eikö sellainen kuluta ihmistä todella paljon? Ainakin ulkopuolisin silmin hermoraunion ihmisen katsominen, kun hän räjähtää olemattomistakin asioista on uuvuttavaa ja pistää miettimään, että mikä piru sitä ihmistä riivaa, kun ei osaa hetkeäkään ottaa rennosti. Ei mielestäni kaikki voi olla niin vaikeaa, että niistä kaikesta pitää tehdä niin suuri numero aina.

Itse olen aika lyhytpinnainen henkilö ja kiihdyn nollasta sataan hetkessä, mutta en jää siihen tilaan. Yleensä heti alussa sitä huomaa itsekin, että kiihtyipäs sitä aivan typerästä asiasta ja sitä rauhoittuu pienessä hetkessä, kun tajuaa, ettei tilanne vaadi suuria tunnepurkauksia. Hermoraunio ihminen kiihtyy nollasta sataan, mutta jää siihen tilaan. Tunnepurkaukset ovat älyttömän suuria, jopa pelottaviakin ulkopuolisen silmin katsottuna. Välillä sitä vain alkaa pudistelemaan päätään ja yrittää pidätellä naurua, kun toinen vetää älyttömät kilarit siitä, kun ei saa vaikka maitopurkkia heti auki.

Hermorauniolla ihmisellä on jatkuva stressi päällä, joka voi pitkittyessään tulla helposti krooniseksi stressitilaksi. Jatkuva päivittäinen stressi on ihmiskeholle, kuin myrkkyä. Pitkään jatkuva stressi aiheuttaa elimistön kroonisen stressivasteen, jolla on monia haitallisia vaikutuksia koko terveyteen. Ihmisen elimistö reagoi niin monella tapaa stressiin, että en ala tähän luettelemaan kaikkia oireita, sillä se on yksilöllistä miten pitkään jatkunut stressitila kehenkin vaikuttaa. Stressiä voi toki hoitaa, jos siitä itse haluaa eroon. Ikävä kyllä tunnen ihmisiä, jotka ovat sairastaneet kroonista stressitilaa jo monta vuotta, eivätkä he ole vieläkään tehneet asialle mitään ja se näkyy jo liian selvästi.

Jatkuvasti stressaava henkilö vaikuttaa ikävä kyllä vahvasti niihin ihmisiin, joiden kanssa hän viettää paljon aikaa - Ympärillä olevat ihmiset stressaantuvat myös pikku hiljaa hermoraunion henkilön käyttäytymisestä. Hermoraunion läheiset kärsivät ja reagoivat voimakkaasti takaisin ihmiseen, joka hermostuneisuudessaan voi alkaa purkamaan pahaa oloaan hänelle läheisiin ihmisiin. 

Mikä tällaisia ihmisiä vaivaa? Miksi he ovat ylipäätään niin hermostuneita, vai onko se joissakin tapauksissa jopa osa luonnetta? Huomaavatko he itse ollenkaan edes sitä, että he hermostuvat aivan pienistä asioista jatkuvasti, vai onko se niin luontevaa käyttäytymistä, ettei sitä itse voikaan huomata, ennen kuin joku huomauttaa heille siitä?

Liikunnan ihanuus

Itse aika vasta olen alkanut arvostamaan sitä asiaa, että olen terveessä kunnossa fyysisesti ja sitä, että pystyn liikkumaan ilman mitään ongelmia. Yleensä ihmiset eivät sinänsä ajattele sitä, että heidän pitäisi olla onnellisia siitä, kun pystyvät liikkumaan. Se on niin itsestäänselvä asia monelle terveelle ihmiselle, mutta kun olemassa on niitäkin, jotka eivät pysty nauttimaan liikunnasta, vaikka haluaisivatkin, esim sairauden vuoksi. Olen miettinyt nyt aika paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi puoliksi halvaantuneita - Vaikkapa niitä, joiden jalat eivät toimisi enää ollenkaan ja he ovat pyörätuolissa lopun elämäänsä. Omalle kohdalle tuollainen kohtalo ajatuksenakin tuntuu jo erittäin ahdistavalta, joten voin kuvitella millainen shokki se on voinut olla niille, jotka ovat menettäneet oman liikuntakyvynsä. Ennen en ajatellut näitä asioita tältä kantilta, kun en harrastanut paljoa liikuntaa. Kävely tai ylipäätään normaali liikkuminen paikasta toiseen tuntui ainoastaan vain niin itsestäänselvältä asialta elämässä, ettei sitä osanut arvostaa mitenkään - Edes ajatella paljoa.

Kun aloitin juoksun harrastamisen, niin aloin vaalimaan kehoani ja huoltamaan sitä tarvittavalla tavalla. Aloin arvostamaan sitä, että pystyn liikkumaan ja nauttimaan siitä. Samalla olen myös tullut sinuksi pikku hiljaa oman kehoni kanssa (vihdoinkin), kun olen huomannut miten paljon olen kehittynyt esim juoksemisen suhteen. Onnistumiset, edistymiset ja tavoitteet, joita olen juoksuharrastuksessani kokenut ovat tuoneet minulle arvostusta itseäni kohtaan aika paljon, sillä en olisi ikinä uskonut edes, että joskus harrastaisin juoksua ja jaksaisin pitää motivaatiota yllä ylipäätään jotain harrastusta  kohtaan. 

Tästä juoksuharrastuksesta tuli minulle ihan oma juttuni ja olen innoissani siitä. Jos joku ei tajua juoksemisen hienoutta, niin ihan sama se minulle on siihen asti, kunnes joku tulee moittimaan ja haukkumaan minun omaa harrastustani. Ikävä kyllä näin on käynyt kerran, mutta voin vain todeta, ettei henkilöllä, joka haukkui minun harrastustani ole itsellä mitään harrastusta mille omistautua täysin tai edes puoliakaan, joten hän ei vain tajua.

Liikunta tuo hyvää oloa ja on hieno tapa purkaa paineita. Eri liikuntamuotoja on älyttömän paljon laidasta laitaan, eli uskon vahvasti siihen, että jokaiselle löytyy varmasti maailmasta se oma suosikki liikuntamuotonsa, jos sitä kiinostaa etsiä. Vaikka liikunta tuokin parhaimillaan todella euforisen olon, niin liikunnan ohella pitää oppia kuuntelemaan omaa kehoaan - Sitä mitä se vaatii ja haluaa. Omaa kehoa kannattaa muutenkin kuunella, vaikka ei liikuntaa paljoa harrastaisikaan, sillä keho on se, joka yleensä huutaa loppupeleissä, kun ei enää jaksa - Vaikka mieli ja tahto olisivatkin vahvasti eriä mieltä.

Mun koti ei oo täällä

Se tunne, kun ei tunne kuuluvansa minnekkään on romahduttava. Tarkoitan nyt omaa kotia - Kun sitä ei ole..

Itse olen muuttanut elämäni aikana 4 kertaa ja ensinmäinen kämppä, jonne muutin lapsuudenkodistani tuntui oikeasti omalta kodilta. Se oli ensinmäinen askel omaan itsenäisyyteen ja hieno mahdollisuus alkaa rakentamaan omaa elämää ja omaa kotia sellaiseksi, kuin itse halusi. Sitä kesti liian vähän aikaa.. Kaikki vain romahti eräänä päivänä ja yhtenä hetkenä minun pieni kotini ei enää tuntunutkaan kodilta. Se tuntui häpäistyltä, kuin raiskatulta. Turvallisuuden tunne oli lähtenyt kokonaan pois, koko asunto tuntui vieraalta. Sanotaanko vain lyhyesti, että kotiini pääsi eräs henkilö ilman minun lupaani ja pisti siellä kaiken ranttaliksi - Suoraan sanottuna hän häpäisi kotini. Silloin tuntui, että kotiini voisi päästä kuka tahansa ilman lupaani, kun oikein vakuuttavasti osaa valehdella ja uskotella asioita.

Nykyään asun kaksiossa kissani Merrin kanssa suuremmassa kaupungissa ja en tunne oloani siellä hyväksi. Se ei tunnu ollenkaan kodilta ja koko kaupunki tuntuu minulle paikalta, jossa on vain pakko osata olla ja sopeutua. En ole oikeastaan asustellut kämpässäni, kuin vain kuukauden ajan, sillä, kun muutin sinne, niin olen yrittänyt parhaani mukaan vältellä siellä oloa - Olemalla jossain muualla. "Kotini" on ahdistava paikka ja tunnen olevani siellä ihan yksin.. Periaatteessa olenkin, jos kissaani ei lasketa mukaan. Miksi minusta tuntuu tältä? Ehkä en vain ole kerenyt sopeutua asumaan sinne, kun olen aina yrittänyt vain vältellä siellä oloa? Tai ehkä minulla ei ole kämpässäni mitään mielekästä tekemistä, että viihtyisin siellä oikeasti? Tai se, kun olen paljon siellä vain yksikseni ja en osaa olla oikein itseni kanssa? Joka tapauksessa kämppäni tuntuu vain paikalta, jossa käydään yöt nukkumassa, kun yöllä ei voi olla muuallakaan ja, jossain on silti pakko olla.. Päivisin pyrin sitten olemaan koko ajan liikkeessä ja yritän olla kaukana kämpästäni.

Asuinympäristökin siellä on jostain syystä minulle ahdistava eikä tunnu omalta. Harrastan juoksua ja pelkkä ajatuskin aina juoksemisesta niissä maisemissa saa minut todella ahdistuneeksi. En ymmärrä sitäkään. Onko se sitten vain yksinkertaisuudessaan niin, että se ei ole oikea paikka minulle asua? Jos ei ole, niin missä sitte on? 

Kun olen täällä vanhempieni luona kylässä, niin tunnen olevani vain vieras. Lapsuudenkotini ei tunnu enää omalta kodilta, vaan paikalta, jossa käydään kyläilemässä ja ollaan jonkin aikaa, kunnes ei enää jakseta katsella samoja naamoja. 

Minulla ei ole ollut koskaan tällaista tunnetta, etten kuulu mihinkään. Tällaista tunnetta, ettei minulla ole kotia.. Vetää sanattomaksi. 

Blogikysely

 Paljastan itsestäni erään asian, nimittäin, kun minulla on erittäin tylsää, niin teen netissä ajankuluksi erinlaisia galluppeja. Ajattelin tämän seuraavan gallupin täyttää tänne blogiin, sillä siinä on kysymyksiä blogista ja bloggaamisesta (Ja näköjään ihan random kysymyksiäkin..).

1. Ikäsi?
- Olen 20 vuotias.

2. Millaisessa ympäristössä asut (maalla, kaupungissa, pienessä kylässä?)
- Tuntuu, että asun milloin missäkin. Asuinpaikkani virallisesti on tällä hetkellä kaupungissa, mutta vietän silti suurimman osan ajastani maalla pienessä kylässä.

3. Mistä blogisi kertoo/millainen se on aiheeltaan? Millaisia asioita blogisi pitää sisällään?
- Blogini koostuu aika pitkälti minun päänsisäisistä ajatuksistani ja mielipiteistäni eri asioihin. Käsittelen postauksissani omaa elämääni liittyviä aiheita tai asioita ihan yleisesti, samalla vahvasti omia mielipiteitä esille tuoden.

4. Miksi aloitit bloggaamisen? Nautitko siitä ja näkyykö se blogissa?
- Olin jo kauemman aikaa haaveillut aloittavani blogin kirjoittamisen, koska minulla oli sisälläni sellainen tunne, että haluan jakaa mielipiteitäni ja pohdiskelujani myös yleisesti jonnekkin, mistä niitä voivat muutkin lukea ja saada parhaimmillaan niistä jotain ideoita tai ajatuksia.

Kirjoitan blogia itselleni pääsääntöisesti, en muille. Tällä tarkoitan sitä, että kirjoitan aina vain niistä asioista mistä minä haluan ja miltä sillä hetkellä tuntuu. En mieti sitä, että pitäisiköhän nyt kirjoittaa sellainen postaus, joka voisi kiinostaa kaikkia, vaan kirjoitan niistä asioista, jotka itseäni kiinostavat - Silloin juttua tulee paljon ja sitä on mielekästä kirjoittaa.

5. Millainen on kirjoitustapasi blogissa (puhekieli, kirjakieli vai sekoitus?)
- Enpäs ole ajatelutkaan asiaa.. En ole pyrkinyt pitämään kirjoitustyyliäni blogissa jonain tiettynä, mutta uskon, että blogissani tekstit ovat puhekielen ja kirjakielen sekoitusta.

6. Millainen bloggaaja olet? Kuvaile itseäsi.
- Bloggaajana olen pohdiskeleva, innostuva ja tarkka. Kirjoitan, sekä vakavempia, että kevyempiä aiheita blogiini, joten pyrin olemaan myös monipuolinen blogin kirjoittaja. Pyrin tuomaan myös teksteissäni esiin huumoriani.

7. Montako lukijaa blogillasi on bloggerin kautta?
- Vain viisi kappaletta niitä taisi olla. En ole pitänyt blogin lukijakantaa suurena asiana tässä bloggaamisessa, vaan tämä blogin kirjoittaminen on yksistään jo minulle niin suuri juttu, että en pahemmin ole edes ajatellut ketkä tätä eksyvät lukemaan.

8. Pidätkö eläimistä/omistako eläimiä?
- Eläimet ovat olleet aina elämäni yksi tärkeimmistä henkirei'istä. Tällä hetkellä omistan yhden kissan, mutta porukoideni luona asustelee toinen kissa ja pupu, jotka ovat virallisesti myös minun (Mutta eivät voi asua kanssani kaupungissa, joten ovat jääneet porukoille).

10. Millainen on tyylisi? Pukeudutko omasta mielestäsi nätisti?
- Olen aika vasta löytänyt oikean polun omalle tyylilleni, mutta siinä on vielä hiomista. Pukeudun yleensä siten miltä tuntuu, mutta jo monen vuoden ajan päävärinä vaatetuksessani on ollut musta. Pidän puolestaan hieman rockhenkisistä vaatteista, mutta olen huono käyttämään niitä, koska suosin vaatetuksessa aina käytännöllisyyttä.

11. Millainen on blogisi ulkoasu? Oletko panostanut siihen?
- Blogin ulkoasu on suunniteltu vain niin, että se sopii värimaailmaltaan kaikkeen muuhun, kuten tekstiin. En ole pahemmin panostanut ulkoasuun, vaan olen katsonut, että ulkoasu natsaa sillä tapaa, että se ei näytä sekasotkulta, on selvä ja blogia on helppo lukea.

12. Mistä ostat useinmiten vaatteesi/asusteesi?
- Ostan vaatteita aina, kun joku kiva vaate tai asuste osuu kohdalle, on se sitten bongattu H&M:stä, kirpputorilta, netistä tai vaikka Halpa-Hallista.

13. Onhan blogissasi myös välillä tekstejä/mielipidekirjoituksia?
- Niitä löytyykin pääsääntöisesti vain.

14. Harrastatko jotakin? Jos, niin mitä?
- Harrastan säännöllisesti urheiluharrastuksista juoksua ja jumppaa. Puolestaan muita harrastuksiani, joita harrastan useimmiten ovat karaoke, valokuvaus, eläintenhoito ja askartelu.

15. Kuinka monta kertaa viikossa postailet (noin)?
- Mitä nyt olen katsonut, niin 3-5 kertaa viikossa. Se riippuu ihan fiiliksestä ja siitä onko mitään sanottavaa. Nyt on ollut sellainen kausi, että pää on täyttynyt hyvin kaikenmaailman ajatuksista ja inspiraatio kirjoittamiseen on ollut suuri.

16. Tykkäätkö juhlia ja näkyykö se blogissa?
- En todellakkaan pidä juhlimisesta, joten se ei näy blogissa.

17. Oletko yhtään "feikki" (hiustenpidennykset, ripsienpidennykset, tekokynnet, itseruskettava tms)?
- Minussa ei ole tippaakaan mitään feikkiä, ei ulkonäöllisesti eikä muutenkaan.. Olen ehkä liiankin todenmukainen tyyppi ulkoisesti, että sisäisesti.

18. Vastaatko aina lukijoiden kommentteihin?
- Heh, mihin kommentteihin? En saa kommentteja, koska ei ole lukijoitakaan pahemmin ja, jos niitä on niin he eivät ole kommentoineet. En ole kyllä edes koskaan odottanutkaan kommentteja.

19. Esiintyykö blogissasi päivän asuja. vaatepostauksia, lempimusiikkiasi, meikkipostauksia tms?
- Lempimusiikkia on nyt 3 postauksen verran esiintynyt, ei muuta. Ei ole tippaakaan kiinostusta tehdä tästä mitään muotiblogia, joten vaate- ja meikkipostauksia tuskin on tulossa paljoa jatkossakaan.

20. Tykkäätkö käydä kirppareilla?
- Oi, kyllä. Kirpputorit ovat ehkä ainoita kauppoja, joissa viihdyn ilman stressiä ja paniikkia ja tunnetta, että on pakko päästä äkkiä pois ja hoitaa ostokset nopeaa (Kuten ruokakaupoissa yleensä). Käyn kirppareilla aina, kun mahdollista.

21. Millaiset kuvat blogissasi on?
- Hyvälaatuisiahan nuo ottamani kuvat ovat tähän asti olleet. Suosin blogissani pitkälti vain itseottamia kuvia, mutta löytyy poikkeukselisesti noin 3 kuvaa, jotka ovat netistä otettuja. En ole laittanut kuvia tänne täyteen kokoonsa, vaan pienentänyt ne keskikokoisiksi, etteivät ne veisi postauksesta koko tilaa, vaan tekstitkin mahtuvat hyvin näkösälle.

22. Lukisitko omaa blogiasi?
- Itseasiassa, kyllä lukisin.

23. Toteutatko lukijoiden toivepostauksia?
- En, koska mitään ei ole koskaan toivottu, joka kertoo siitä, ettei lukijoita pahemmin ole. Mutta, jos niitä lukijoita löytyy, niin saa toki laittaa toivepostauksia tulemaan.

Riidankylväjä

Inhoan riitelyä, varsinkin silloin, kun se ei ole rakentavaa. Voiko rakentavasti riidellä? Kyllä mielestäni voi. En ole koskaan ollut pitkävihainen enkä ole edelleenkään, joka on mielestäni hyvä asia. En kuitenkaan ole sellainen, joka antaisi kaiken aina anteeksi. Pyrin riidellessä aina pysyttelemään riideltävän asian ympärillä enkä ota riitaan mukaan niitä ns "valttikortteja" hiilostaakseni riitakumppaniani, eli kaivelemalla vanhat asiat esiin, joissa toinen on tehnyt väärin minua kohtaan.

En ymmärrä enkä ole koskaan ymmärtänyt niitä ihmisiä, jotka riidan aikana alkavat kaivelemaan vanhoja asioita kyseiseen riitaan mukaan ja samalla riita paisuu entisestään isommaksi ja lopulta huomataankin, että itse aihe josta alunperin riideltiin onkin hukkunut jo muiden esille nostettujen asioiden alle. Mielestäni ihminen, joka käyttäytyy riitatilanteissa näin on todella heikoilla, koska joutuu puolustamaan itseään näillä valttikorteilla riidan aikana eikä pysty pysymään aiheessa, josta itse riidassa riideltiin.

Yleensä riitatilanteissa pyrin olemaan oman kantani puolella, mutta annan myös toiselle mahdollisuuden selittää oman näkökantansa riideltävään asiaan. En ole heti alussa hyökkäävä, tuomitseva ja sillä mielellä, että olen ainoa, joka on oikeassa tässä asiassa. Näen kyllä toisenkin ihmisen tilanteen, siinä missä omanikin ja pyrin ymmärtämään myös toista.

Myönnän kyllä, että jos minua kohtaan hyökätään todella agressiivisesti nälvivällä tavalla, niin minä kyllä pistän samalla mittaa takaisin, jos tilanne sitä vaatii. Itse en lähde riitatilanteita selvittämään koskaan heti kynnet esillä, valmiina hyökkäämään toisen kimppuun ja valmistautumalla repimään toisen pään irti ennen, kuin vastustaja edes kerkeää sanoa omaa mielipidettään yhtään mihinkään. Vaan kynnet pistävät heti esiin, kun toinen alkaa agressiivisesti haukkumaan minua, ei näe ollenkaan minun näkökantaani asiaan eikä haluakaan ja on yksipuolisesti sitä mieltä, että hän on oikeassa ja minä väärässä.

Mielestäni rakentavassa riidassa molemmat osapuolet kuuntelevat rauhassa toisensa mielipiteet asiaan ja kunnioittavat puolin, että toisin toisensa näkökantaa. Rakentavassa riidassa pyritään selvittämään ainoastaan asia, joka vaatii selvittämistä, siihen ei lisätä enää nuita edellä mainitsemiani "valttikortteja" pöytään. Joskus on hyvä myös muuttaa tarvittaessa omaa kantaa ja olla valmis kompromisseihin. Rakentavan riidan aikana pyritään pysymään rauhallisina ja asiallisina. Angressiivisesti riiteleminen ei johda yleensä mihinkään ja pahimmassa tapauksessa voi loukata toista vain enenmän. Riitaan pyritään löytämään ratkaisu, joka mielyttää molempia osapuolia. Kun ongelma on ratkaistu, niin lopulta pyritään tekemään sovinto, jonka jälkeen riideltävään aiheeseen ei enää palata.

Joskus on vain parempi jättää riita selvittämättä, jos käy niin, ettei toinen osapuoli vain yksinkertaisesti suostu näkemään toisen näkökulmaa riidassa millään tapaa ja on mielestään erittäin oikeassa kaikesta ja näkee vain toisen yksipuolisesti täydellisenä syylisenä koko riitaan. Sellaisen ihmisen kanssa riitely on suoraan sanottuna turhaa ajanhukkaa, joten on kannattavaa jättää sellainen ihminen omaan arvoonsa yksin riitelemään.

Itse olen todellakin rakentavan riitelyn puolella, se sentään tuottaa tuloksia paremmin, kuin lapselinen "Minä olen oikeassa, et sinä! Sinun on edes turha sanoa mitään vastaväitteitä" asenteella riitely.

Tämän blogin tarkoitus

Mietin pitkään ennen blogin aloittamista, että kannattaako minun alkaa kirjoittamaan blogia. Olin lukenut jonkin verran eri ihmisten blogeja ja itse samalla mietin niitä lukiessani, että jos kirjoittaisin blogia, niin mistä kirjoittaisin?

Alunperin jo ajatus siitä, että, jos aloitan blogin kirjoittamisen, niin kirjoitan sitä itselleni en muille ja edelleen olen pitänyt tämän blogin sellaisena, että kirjoitan tänne vain niitä asioita mistä ikinä itse haluankaan kirjoittaa. Tämä blogi on ollut minulle, kuin avoin päiväkirja, jonne olen voinut kirjoittaa itselleni tärkeistä asioista ja samalla olen tutkiskellut itseäni eri näkökulmista. Olen tutkinut päänsisäisiä ajatuksiani ja voin sanoa, että olen oppinut itsestäni todella paljon tämän blogin aloitettuani. Oikeastaan en ole koskaan löytänyt itsestäni näin paljon uusia puolia, kuin tämän vuoden aikana, kun olen tätä blogia kirjoittanut.

Enkä olisi koskaan löytänyt itsestäni niitä hyviä puolia, joita minustakin myös löytyy, jos en olisi aloittanut blogia ja etsinyt niitä käsiini pikku hiljaa itsenitutkiskelun lomassa. Ennen blogin kirjoittamista olin ihminen, joka näki itsessään vain virheitä enkä halunut edes tutustua itseeni ja varsinkaan päänsisäisiin ajatuksiini. Näin itseni vain tarpeettomana ja ajatukseni erittäin köyhinä ja sellaisina, ettei niitä tarvitse tuoda esiille millään tapaa.

Itseilmaisuni blogia kirjoittaessa on kehittynyt paljon ja se on hyvä asia. Olen myös löytänyt niitä hyviä puolia itsestäni, jotka ovat vahvuuksiani, joka on toinen hyvä asia. En ole tehnyt tätä blogia sitä varten, että tulen tänne ylistämään itseäni ja saavutuksiani, sillä en edelleenkään (Enkä toivottavasti koskaan) ole sellainen ihminen, joka rakastaa itseään niin paljon, että ylistäisi itseään rinta koreana kaikesta mahdollisesta. Olen edelleen itseäni kohtaan aika vähättelevä, kuten ennen blogin aloittamistakin, mutta nykyään arvostan ajatuksiani ja jopa uskallan ja haluan tuoda niitä esille. Ennen se oli pelottava asia, sillä mietin paljon sitä mitä ihmiset minusta ajattelevat. 

Keneltä sain rohkaisua blogin aloittamiseen? Poikaystäväni kehotti minua aloittamaan blogin kirjoittamisen ja sanoi, että kirjoita sinne mistä ikinä haluan. Vähättelin itseäni aina joka asiasta (Nykyäänkin sitä tapahtuu vielä..), joten poikaystäväni sanoi, että kerää sinne vaikka niitä positiivisia juttuja itsestäni ja asioista, jotka ovat minulle mielekkäitä.

Kysyin, että lukeeko kukaan, jos pohdin mukavia asioita blogiini? Poikaystäväni sanoi, että "Jos itse tykkäisit lukea, niin uskon moni muukin tykkää". Tuon lauseen jälkeen rohkaistuin sen verran, että sain aloitettua blogin postauksella "Vahvat laulajat". En siis aloittanut blogia kertomalla heti itsestäni.

Yhteenvetona sanon vielä kerran sen, että tämä blogi on kehittänyt minua todella paljon. Enkä todellakaan aio lopettaa tämän blogin kirjoittamista, sillä uskon, että tulevaisuudessa tämän blogin kirjoittamisen myötä löydän itsestäni paljon lisää opittavaa ja samalla muista ihmisistä ja asioista, joten kehityn ihmisenä siinä samalla ja osaan ymmärtää paremmin itseäni ja ympärillä olevia.

Vaativaa luokkaa

Ja eiköhän taas aloiteta bloggaaminen!

Heti, kun sitä pääsee maaseudun rauhaan yksin, niin sitä rentoutuu hetkessä henkisesti ja turha stressi kaikkoaa pois + mikä parasta, niin inspiraatio kirjoittamiseen palaa aina takaisin tänne tultaessa, kuten nytkin.

Kävin tuttuun tapaan taas lenkillä tutuissa maisemissa ja juoksin 10 km matkan ja aloin miettimään sitä, miksei se matka tuntunut mielestäni miltään. En tarkoita sitä sillä, ettei matka tuntunut fyysisesti missään, vaan saavutuksena se ei tuntunut kummoiselta. Yleensäkin mietin myös sitä, että miksi mitkään ns "saavutukseni" eivät ole tuntuneet minusta oikeastaan miltään.

Vaadin itseltäni paljon ja sen tiedostan liiankin hyvin. En näe saavutuksiani koskaan kummoisina ja kehuttavina, vaan haluaisin olla aina vain parempi asioissa mitä teen (En kaikissa asioissa, vaan tietyissä, jotka ovat minulle tärkeitä). Olen siis vaativa ihminen ja ihminen numero 1, jolta vaadin paljon olen minä ja voin sanoa, että se kuluttaa minua kyllä kaikella tapaa.

Olen toisinaan myös vaativa ihminen muita kohtaan, mutta en lähelläkään sitä luokkaa miten vaativa olen itselleni. Yleensä en edes huomaa sitä, että joskus vaadin ympärillä oleviltani ihmisiltä asioita, sillä olen aina ollut itseäni kohtaan niin vaativa, että se on jäänyt kuin veriin. En myöskään ole ihminen, joka tahallaan ja aivan tarkoituksella olisi selainen, että vaatisi ihmisiltä eri asioita vain hyötyäkseni itse niistä. Mielestäni voin sanoa ihan valehtelematta sen, että olen ihminen, joka ei halua toisille koskaan mitään pahaa tarkoituksella, mutta myönnän sen, että olen yleensä aika ajattelematon useassakin asiassa. Voin sanoa ja tehdä asioita aluksi, niin etten ajattele, mutta ei siihen mene, kuin vain muutama minuutti, niin alankin ajatella asioita myös toisen näkökulmasta ja laajemmin, jolloin voin sanoa ääneen, että "Olinpas taas ajattelematon".


Pari saavutustani, jotka olen saanut aikaan ja, jotka eivät tunnu mielestäni miltään, ovat..

Se, että olen laihduttanut 40 kg..
Ja se, että jaksan juosta 10 km ilman pysähtymättä.

Olen lähtenyt liikenteeseen nuissa asioissa aivan ääripäästä. En jaksanut silloin 40 kg painavempana edes kävellä 200 metriä, kun olin jo läkähtyä ja palasin hengästyneenä takaisin kotiin. Sinänsä hävettää myöntää koko asia, mutta yritän kai tässä itselleni saada vähän perspektiiviä asioihin, että näen sen, kuinka olen oikeasti saavuttanut jotain suurempaa.

Ennen jaksoin kävellä 200 metriä, mutta nyt jaksan juosta 10 km.. Haloo minä? Eikä tämä tunnu miltään? Pakko ikävä kyllä sanoa, että en näköjään kokenut tässä taaskaan mitään valaistumista näiden asioiden suhteen. Kai tämä suorittaminen ja halu olla aina vain parempi asioissa on niin vahvasti jymähtänyt päähäni, ettei sitä pelkkä tällä tapaa itsensä havahduttaminen rikokaan. Pitää alkaa vaikka väkisin hokemaan joka päivä itselle sitä, että asiat joita teen ovat tarpeeksi hyviä tällä hetkellä eikä minun tarvitse alkaa yrittää ylisuorittaa mitään. Uskon, että se on vaikeaa, mutta teen siitä itselle haasteen. 

Jos minä yritän ja pyrin olemaan muille hyvä ihmisenä (Välillä ajattelemattomuuteni takia en ole aina täydellisen mukava kaikille), niin miksi en olisi sitä myös itsellenikin?

Ainiin! Pakko vielä sanoa yksi asia, joka ei sinänsä kuulu tähän aiheeseen. Opin yhden reissun aikana lopulta erään asian, nimittäin sen mitä oma rauha voikaan merkitä. Se on iso asia ja tärkeä juttu. En ole ennen arvostanut käsitettä "oma rauha" enkä sen takia ole myöskään ymmärtänyt niitä ihmisiä, jotka sitä ovat vaatineet/tarvineet, mutta nyt tajusin sen mitä se on ja osaan nyt tästä edespäin arvostaa omaa rauhaa itselläni, sekä muilla.