Nuoret äidit helteessä

Välillä tekee pahaa katsoa näiden nuorempien äitien käyttäytymistä alle kuusi vuotiaiden lastensa seurassa, sillä he suorastaan menevät käytöksensä kanssa alemmalle tasolle, kuin nämä heidän lapsensa. Jo tänä päivänä olen pariin otteeseen jo huomannut pinna kireällä olevia nuoria äitejä lapsiensa kanssa ulkoilemassa ja kasvoni ovat aina vääntyneet ikävään irvistykseen, kun olen kuunnellut näiden "aikuisten" ihmisten puhetapaa heidän omille lapsilleen. Ymmärtäähän sen, että ulkona on kerrankaan aivan älytön helle ja kaikilla menee jo pelkästään kuumuudesta pääkoppa sekaisin, mutta pitääkö sitä turhautuneisuuttaan julkisilla paikoilla alkaa lapsilleen aukomaan? Ainakaan siihen tapaan, mitä tänään olen havainnut. 

Ymmärrän kyllä sen, että joskus pitää hieman kovempaan ääneen käskeä lasta, jos lapsen pieni kaali ei muuten tunnu ottavan ohjeita vastaan, mutta se, että siihen kovaääniseen käskemiseen lisätään muutama aikuisille tarkoitettu voimasana mukaan, niin se menee mielestäni jo yli. Ei siis ihme, miksi nykyajan peskat ovat niin ärsyttäviä, kun heidän vanhempansa eivät osaa näyttää mallia oikeaoppisista käytöstavoista. Lapsistahan tulee samalaisia, kuin heidän vanhemmista, sillä vanhemmathan ovat lapselle tärkeimpiä roolimalleja lapsuusiän ollessa vahvimmillaan. Lapset seuraavat sivusta vanhempien elämää ja käyttäytymistä ja sisäistävät sen seikan, että se, mitä vanhemmat saavat sanoa muille ihmisille ja heille, niin he luulevat, että lapsilla on myös oikeus sanoa samaa muille ja vanhemmilleen. Eli käyttäytyä, kuin mitkäkin elävät persereiät. Muutenkaan kiukuttelevien äitien käytös ei ole hyvä esimerkki koskaan, varsinkaan julkisella paikalla, jossa on paljon silmäpareja todistamassa äidin raivonpuuskia omiin lapsiinsa. Se pistää jotenkin säälittämään, mutta enenmän harmittamaan, näiden lasten puolesta.

Juuri äskenkin, kun olin itse parvekkeellani rauhassa tupakalla, niin näin parvekkeeni edessä kävelytiellä kaksi lasta ja nuoren pahantuulisen äidin, joka näpytteli hermostuneesti kännykkäänsä, eikä katsonut yhtään lapsiensa perään. Toinen lapsista oli jo kaukana menossa suojatielle yksin, äiti tuli perässä pyyhkien hikeä otsalta ja keskittyi kännykkänsä hipelöintiin. Nuoren äidin jäljessä tuli alle kolmivuotias lapsi, joka jäi parvekkeeni kohdalla nurmelle istumaan ja pisteli tyytyväisen oloisena nurmikkoa ja hiekkaa suuhunsa. Nuori äiti käveli vain eteenpäin, kunnes hän suorastaan räjähti huutamaan jäljessä olevalle lapselleen: "Ei me tultu tänne nurmelle makaamaan.. Ala nyt vittu jo tulla sieltä!". Omat silmäni kyllä siinä vaiheessa pyöristyivät ja otin katseeni tähän kiukkuiseen äitiin, katseemme kohtasivat, mutta en nähnyt äidin kasvoilla minkäänlaista häpeän merkkiä sen jälkeen, kun hän täräytti ilmoille huutoa kirosanojen kanssa, omalle pikkulapselleen. Ohi ajavat pyöräilijät kääntyivät katsomaan taakseen ja minä pudistin itsekseni päätäni. Missä on edes se pieni itsehillinän poikanen? 

Toinen tilanne tänään, jossa jouduin sivullisena kuuntelemaan kiukkuisen äidin jupinaa omille lapsilleen, oli kauppojen edessä. Siinä oli farmariauton edessä suurimuotoinen perhe, jossa oli äiti ja viisi noin alle seitsemän vuotiasta lasta syömässä jäätelöä. Selvästi he odottivat perheen päätä kaupasta, että koko sakki olisi päässyt farmariautoon istuskelemaan. Lapset olivat melkoisen kovaäänisiä ja häärivät auton ympärillä, minkä ehtivät, mutta äidin vieressä istuskeli hiljainen pikku poika, joka oli hyvin keskittynyt syömään käsilleen valuvaa jäätelötötteröä. Tämä pikku poika kysyi äidiltään, että voiko hän mennä jo autoon istumaan ja tähän äiti räjähti kovaan ääneen huutamaan lapselleen: "Älä mene sinne autoon, sinulla on kädet jäätelössä. Älä koske siihen autonkahvaan.. Uskotko helvetti, ettei siihen kosketa!". Ei minulla taaskaan tästä kovaäänisestä puhe/huutotavasta mennyt ilme taas norsunvitulle, vaan siitä yksittäisestä korvaan pistävästä kirosanasta, joka sanottiin taas liian pienelle lapselle. Ajattelin siinä, että jos tuo kirosana sen äidin suusta otti jo omalle korvalle niin ikävästi ja vahvasti, niin kuinka ikävästi se upposi tällaiseen pieneen lapseen? Kyllähän lapsi oli sen äidin pikku tapauksen jälkeen taas hiljaa ja jatkoi jäätelön nuolemista. Uskon, että näiden kahden tapauksen sisällä tuo vanhempien kiroilu ei ollut vain yksittäinen tapahtuma, vaan se taitaa olla aika yleinenkin juttu perheen sisällä. Mielestäni ei siis edelleenkään hyvä juttu, sillä pitäisihän aikuisilla ihmisillä olla sen verran älyä päässä, että säästää nuo kirosanat vaikka omalle kumppanilleen tai jupisee mielummin, vaikka omassa päässään niitä kirouksia, mutta se, että pienelle lapselle vielä kehtaavat. Hullua touhua minusta.. 

Ajattelen ehkä siksi näin pahasti tällaisesta touhusta, kun en itse voisi kuvitellakaan kiroilevani ääneen lapsille, jos minulla olisi omia lapsia.Tokihan korottaisin ääntäni aivan varmasti, jos penskat vain hyppisivät seinille, eivätkä kuuntelisi minun käskyjäni, mutta voisihan sen käskemisenkin hoitaa rakentavammin, kuin niin, että samalla opettaa lapselleen ikäviä kirosanoja, kun opettaa lastaan olemaan kunnolla ja rauhassa. Uskoisin, että olisin ymmärtäväinen äiti jo yksistään sen takia, kun itse olen lapsena ja nuorena kokenut asioita, mitä tuskin joka toinen on kokenut. Rauhallisuudesta en sitten tietäisi tällaisen hellepäivän sattuessa, mutta kyllä pitäisin julkisilla paikoilla ainakin malttini sen suuni kanssa, että mitä sitä ilmoille päästelisi. 

Toinen juttu, joka ei liity nyt nuorten (Eikä vanhempienkaan) äitien käytökseen, ihmetyttää minua toisinaan. Se liittyy nyt ylipäänsä vanhempiin, joilla on lapsia, ja heidän kauppareissuihinsa. Aina perjantaisin ihmiset käyvät kauppareissuilla viikonlopuksi hakemassa ruokaa ja.. Sitä juomaa. Myös tietenkin lapsiperheet käyvät kauppareissulla perjantaina ja ottavat nämä lapsensa mukaan. Samalla he lastaavat kauppakärryihin myös pari korillista alkoholia mukaan ja lapset kyselevät siinä sivussa, että "Saadaanko mekin tuollaista?", tähän perheen isä vastaa, että käydään tuolta lasten juomapuolelta hakemassa sitten teille parit trippimehut. Eihän tässä mitään väärää sinänsä ole, eikä joidenkaan mielestä tämä edes ole paheksuttava asia, mutta mikseivät nämä vanhemmat voisi hakea alkoholia kaupasta sillä omalla ajallaan, eikä kiskoa ostoskärryihin lasten ollessa paikalla, sitä kaljaa? Välillä sellainen touhu on vain itsellä pistänyt silmään, kun näiden vanhempien lapset ovat silmät pyöreinä kysyneet, että miksi ostatte tuollaisia juomia aina viikonloppuna. Itse kun en tekisi tuollaista, jos olisin äiti ja haluaisin viikonlopuksi vähän alkomahoolia nautiskella, ilman lasten seuraa. Jos alkoholia nautitaan ilman lasten seuraa, niin miksei sitä voisi kaupasta myös hankkia, ilman lasten seuraa? Okei, no kyllähän siinä yksi kauppareissu tulisi vähemmän, mutta, kun mietitään, niin eihän siinä toisessakaan vaihtoehdossa olisi kuitenkaan, kuin yksi kauppareissu vain enemmän. 

Ihan vain vinkkinä näille nuorille äideille ja, miksei isillekkin, että vaikka kuinka kyrpisi jokin asia, niin miettikää ihan lastenne tähden, että kannattaisiko pitää ne mölyt vain mahassa? 

Uteliaisuudella ei ole rajoja

Miksi minä en halua asua enää synnyinpaikkakunnallani, täällä helvetin korvessa ja turhan pienellä paikkakunnalla? Koska täällä ei ole nuorille ihmisille mahdollisuuksia jatko-opintojen suhteen, eikä töitä ole tarjolla (Hyvä, jos töitä riittää kellekään), täällä kaikki tuntevat toisensa (Tai ainakin luulevat tuntevansa), jos joku täällä ei tunne sinua, niin siitä kyllä otetaan selvää, ihmiset täällä ovat liian uteliaita muiden elämästä, että unohtavat elää omaansa, täällä nuoret ihmiset eivät keksi mitään muuta tekemistä, kuin vetää kunnon kännit joka toinen ilta (Ja lopulta huomaavat, että ovat läskejä ja laiskoja jatkaessaan juomaharrastustaan vuodenpäivät putkeen), tämä on yksinkertaisesti liian juntti paikka asua, sillä jos asut täällä, niin automaattisesti hetken asuttuasi huomaat itsessäsikin junttimaisia piirteitä. 

En ole selvästikään ihminen, joka nauttii asua pienellä paikkakunnalla, jossa juorut liikkuvat nopeampaa, kuin vr:n junat. Tämä ihmisten järjetön uteliaisuus tuli taas minulle ilmi eilen, kun törmäsin vanhoihin tuttuihin täällä maaseudun uumenissa, ja se uteliaisuuden määrä pisti minut suorastaan pahoinvoivaksi. Onhan se jännä, että minunkin elämäni kiinostaa niin vallan perkeleesti tämän paikkakunnan ihmisiä, että pitää netin kautta alkaa oikein "kyyläämään", että miten sitä minäkin olen muuttunut. Eniten minua pisti hermostuttamaan se asia, että minulle tosiaan sanottiin suoraan, että minua on pitkän aikaa kyyläilty facebookin kautta. Peukku siis tälle hienolle uteliaisuuden määrälle, hankkikaa oma elämä. 

Luulen, että kyllä monet juntit täältä synnyinpaikkakunnaltanikin ovat löytäneet tämän blogini ja tulevat tänne silmät kiiluen onkimaan minusta jotain heidän mielestä mielenkiintoistakin tietoa. En voi sanoa siihen muuta kuin, että onnea tietojen onkimiseen. En tule kirjoittamaan koskaan tänne itsestäni niitä asioita, joita en välttämättä haluaisi kaikkien tietävän. Tähän asti olen pitänyt kirjoituslinjani blogin suhteen sellaisena, että olen julkaissut asioita, jotka eivät haittaa, vaikka ihmiset ne lukisivat tai näkisivät. Avoimena bloginahan minä tätä pidän, joten olen antanut luvan ihmisille tulla lukemaan näitä minun aivopierujani kaikessa rauhassa. 

Välillä olisi aivan hirveä ajatus se, että blogini olisi internet maailmassa kuuluisa, eli hyvin paljon luettu ja pidetty. Kyllähän siinä tulisi itselle ainakin paineita, että jumalauta, kun kaikki jo tunnistaa minut blogin kautta kaupungillakin, kun kävelen kaikessa rauhassani kauppaan hakemaan itselleni tomaatteja. Onneksi näin ei kuitenkaan selvästi ole, joten tässä välissä voin huokaista syvää helpotuksesta. Kuten olen monet kerrat maininnut, niin alunperin aloitin blogin kirjoittamisen itseni eduksi. Päässäni oli niin paljon ajatuksia, että halusin saada ne johonkin ylös itselleni, että voin joskus mennä lukemaan ajatuksiani tekstimuodossa ja muistella aikakausia, jolloin olen kirjoittanut ne. Samalla lukiessani vanhoja juttua, minä mietiskelen, että mitä olen ajatellut niinä hetkinä ja yritän samaistua silloisiin ajatuksiini ja tuntemuksiini. Sillä tapaa olen oppinut ymmärtämään itseänikin paremmin. 

Muutama viikko sitten tietooni tuli aika jännä juttu sinänsä. Se asia liittyy taas blogini lukijoihin. Edelleen mainittakoon, että onpas se taas niin hienoa, että elämäni kiinostaa moniakin ihmisiä, joiden kanssa en ole enää missään tekemisissä, enkä koskaan enää haluaisikaan olla. Mutta se tieto, jonka sain, liittyy todella läheisesti siihen, mitä olen kirjoitellut narsismista tänne blogiini. En aio jatkossa olla kirjoittamatta narsismista, sillä aihe on koskettanut minua aikoinaan liiankin syvältä, joten siitä aiheesta kyllä riittää tekstiä. Oikeastaan siitä aiheesta on välillä ihan vapauttavaakin kirjoittaa, vaikken enää olekaan narsistin uhri, enkä kärsi enää mistään traumoista, joita sellainen ihminen voi toiseen jättää. Olen siis selvinyt kaikesta, joten aihe ei ole minulle todellakaan mikään arka juttu enää. Toisinaan pidän siitä aiheesta kirjoittamisesta jo yksistään sen takia, että blogini on löydetty paljon hakusanoilla, jotka liittyvät narsismiin. Ehkä joskus kirjoitan sellaisia tektejä tästä aiheesta, jotka saavat ihmiset (Narsistin uhrit) havahtumaan, ja voisin olla heille avuksi kirjoittaessani tästä heitä koskevasta ikävästä asiasta.

Mutta mennäänpäs vielä tähän pääpiirteisen asian ytimeen vielä kerran, eli uteliaisuuteen. Tämä piirre löytyy meistä kaikista, niin ihmisistä, kuin eläimistäkin. Olemme luonostamme uteliaita olentoja, mutta on myös niitä ihmisiä paljon olemassa, joita kiinostaa tosiaan enenmän muiden asiat, kuin omansa. He elävät näillä juoruilla, joita kuulevat ja tiedoilla, joista ottavat selvää parhaansa mukaan, ja puolestaan he muuttavat ne tiedot taas juoruiksi, joita lähdetään kierrättämään pienessä piirissä pienellä paikkakunnalla. Tämä on siis se pääpiirteisin syy siihen, miksi en pidä täällä maaseudulla asumisesta. Tokihan tämä meidän porukoiden tontti on kaukana näistä liian uteliaista ihmisistä, mutta kun asiaa miettii tarkemmin, niin kyllähän niitä löytyy näköjään naapuristakin. 

Eniten minua häiritsee se niiden lintukiikarien käyttäminen ihmisten tarkkailuun, kuulostaako oudolta? Se on vain jotenkin todella häiritsevää kävellä naapuritalojen ohitse kaikessa rauhassa, samalla tiedostaen, että naapuri taas on kiikarit kourassa bongaamassa pihapiirinsä oravia.. Anteeksi, tarkoitan siis, että kävelytiellä ohitse käveleviä ihmisiä. Voisin verrata näitä synnyinpaikkakuntani liian uteliaita ihmisiä vaikka kissoihini. Niitä ihmisiä kiinostaa muut ihmiset yhtä paljon, kuin kissojani houkuttelevan näköinen ostoskassi täynnä kaikenlaista jännää asiaa. Päällepäin ostoskassi näyttää mielenkiintoiselta ja lopulta se on niin mielenkiintoinen asia, että sitä pitää mennä tonkimaan vähän syvemmältä.

Jos mietin itseäni tässä asiassa, että olenko minä kuinka utelias ihminen, niin mielestäni olen utelias ihminen ihan terveellä pohjalla. En ole sellainen, joka lähtisi ottamaan selvää itse jostain toisen asioita, niin paljon, että tekisin kaikkeni löytääkseni hänestä tarpeeksi jännittävää tietoa. Jos minua kiinostaa jokin ihminen tarpeeksi paljon, niin menen kyllä vaikka mielummin kasvotusten tervehtimään ja kyselemään kuulumisia. Voin kyllä myöntää, että joskus olen harrastanut tätä ns "kyyläilyä" internetissä, muttei se koskaan ole mennyt siihen, että minun on pitänyt vähän väliä käydä katsomassa, että miten se ihminen on muuttunut ja mitä sen ihmisen elämään kuuluukaan. 

Onhan se joskus ihan jännä saada tietoon asioita joistain ihmisistä, mutta mielummin otan nämä tiedot vastaan silmilläni, kuin juoruina, joita kuulen muilta ihmisiltä. Mitä tarkoitan tällä, että otan mielummin tiedot vastaan silmilläni? Se on vähän, kuin, että yksi kuva kertoo tuhat sanaa, mutta en tarkoita tällä vertauskuvalla sitä, että menen katselemaan muiden ihmisten kuvia ja päättelen siitä, että miten ihminen on muuttunut. Vaan sitä, että jos minua vastaan kävelee jokin tuttu ihminen, niin totta kai minä katson häntä. En välttämättä mene juttelemaan, mutta minulle riittää pelkkä vilkaisu kyseiseen ihmiseen, että tiedän millainen, ennen, niin tutusta ihmisestä on tullut. Eikä sekään välttämättä kerro kaikkea, miltä joku toinen näyttää, eikä sen tarvitsekaan. En siis ole liian utelias ihminen, saadakseni jotain sairasta tyydytystä mielelleni siitä, että kuulen jotain herkullisia juoruja toisista, tai näen, kuinka jokin tuttu ihminen on muuttunut, joko sitte hirveään suuntaan, tai siihen päinvastaiseen suuntaan. 

Voin siis sanoa suoraan, että elän kyllä omaa elämääni, enkä selvästikään toisten. Minua edelleen kuvottaa tämä liiallinen uteliaisuus joissain ihmisissä. Voisinkin tähän loppuun kysäistä pienen kysymyksen, näin vaikka kukaan siihen ei tulekaan vastaamaan. Vastatkoon siis seuraavaan kysymykseen omassa päässään, samalla miettien, että miksi.. 

Miksi teitä kiinostaa muiden ihmisten yksityiselämä niin paljon? Ihmettelenpä vain. 

Ennen ja jälkeen muodonmuutoksen

En ole pitkään aikaan käynyt blogini puolella kirjoittelemassa ja yksistään ainut syy on ollut siihen se, ettei minulla ole ollut mitään sanottavaa, eikä suurempia inspiraatioita teksteihin. Nyt voisin kuitenkin tulla piipahtamaan kirjoittamassa, sillä olen pienellä hermolomalla taas synnyinpaikkakunnallani täällä maalla. Olen havainnollistanut sen, että yleensä täällä ollessa blogitekstiäkin syntyy paremmin. Ehkä se johtunee siitä, että luonnon helmassa sitä ajattelee elämää suuremmassa mittakaavassa. Muutenkaan täällä ollessa ei tule paljoltikaan stressattua mistään asiasta, vaan nykyään osaan ottaa täällä vierailut kesäisin ihan loman kannalta. Otin itselleni myös pienen haasteen, kun tällä kertaa lähdin tänne maaseudun rauhaan. Päätin, että tulen ottamaan paljon luontokuvia muistoksi kesästä. Tuntuu, että tästä kesästä ei ole enää paljoa aikaa nauttia, kun tämä on vasta toinen kerta tänä kesänä, kun on kunnon helteet päällä. Aioin ottaa siis kaiken ilon irti tästä pienestä lomareissustani ja tehdä kaikkia niitä asioita, joista nautin yksin. Kamera siis käteen ja luontoon valokuvaamaan!

Haluaisin kirjoittaa yhdestä aiheesta, joka liittyy ihmisen muodonmuutokseen. Tällä kertaa ei mennä henkiselle tasolle näiden muutosten kanssa, vaan mennään todellakin kirjaimellisesti näihin ihmisen muotojen muutokseen. En tule kuitenkaan kirjoittamaan mistään syömishäiriöistä tai nykyajan laihuuden ihannoinnista, vaan pelkästään siitä, miten ihmiskeho on muokattavissa pelkästään oman tahdon voimalla. Haluan puhua siis aiheesta "ennen ja jälkeen", eli kuvitellaan todella ylipainoinen ihminen, joka saa itsensä oman tahdonvoimansa avulla ja kovalla työllä normaalipainoisen ihmisen mittoihin. Siksi minä osaan ja haluan puhua tästä aiheesta, koska olen itse henkilökohtaisesti kerran elämässäni kokenut suuren muodonmuutoksen kroppani kanssa. Laihdutin siis sairaaloisesta ylipainosta normaalipainoon muutaman vuoden aikana. Omia mittojani en ala kertomaan tänne sen kummemmin, mutta pistän teidät miettimään.. Ennen minulle meni päälle paita, jonka numeraalinen koko oli 50, nykyään päälleni menee paita kokoa 36. Aina en edes itse osaa sisäistää koko asiaa, mutta kyllä siinä vain muutama palanen kangasta on käytetty vähemmän näihin nykyisiin paitoihin, jotka päälleni menevät.

Katselin tuossa vähän aikaa sitten kuvia, joissa ihmiset olivat saaneet itsensä normaalipainoon ylipainosta ja nostin peukkua näille kuville. Ne ovat inspiroivia ja saavat tajuamaan, että kyllä jokaisesta ihmisestä voi löytyä lujaa tahdonvoimaa muuttuakseen ja muuttaakseen omaa elämäänsä parempaan suuntaan. Ensinmäiseksi tänään ajatus tästä koko aiheesta lähti liikkeelle päässäni sovituskopissa, jossa olin viimeksi käynyt sovittamassa vaatteita, kun painoin reilut 100 kiloa. Nyt menin sovituskoppiin ja vedin päälleni S kokoa olevan topin ja olo pääni sisällä oli mieletön, kun muistin miltä näytin samassa sovituskopissa muutamia vuosia sitten ylipanoisena. Aluksi tuli tunne, että en voi olla sama tyttö, joka oli tässä sovituskopissa viimeksi käymässä ja tuskailemassa omaa olemustaan. Katselin itseäni pitkään ja lopulta sisäistäessäni nykytilanteen, lähdin pois sovituskopista ja heitin uuden sovittamani kesätopin ostoskoriin. En miettinyt ostosreissun jälkeen yhtään enää sitä, että olen kokenut elämässäni suuren muodonmuutoksen ulkonäöllisesti, mutta äsken ajatus taas palasi mieleeni, kun katselin kuvia onnistuneista painonpudotuksista. Tunsin oikeastaan ensinmäistä kertaa sen, että olen onnistunut. En ole koskaan erityisemmin ajatellut, että olen pudottanut todella suuren määrän painoa pois päältäni, kuin vasta nyt.

Muistan kyllä elävästi vielä sen, kun 200 metrin kävelykin tuotti minulle tuskaa, tai jonkin esineen nostaminen maasta tuntui hankalalta. Kun miettii nuita kahta edellemainitsemaa asiaa, jotka ovat kaikkien ihmisten arjessa mukana (Kävely ja kropan käyttäminen), niin tuntuu hullulta, että joskus nekin asiat ovat olleet hankalia toteuttaa ylipainon takia. Ei sitä näin normaalipainoisena edes mieti, että mitenhän jaksan kävellä paikasta A paikkaan B, tai miten helvetissä nostan tuon pöydän alle tippuneen kynän takaisin pöydälle. Sitä ei ajattele, sillä se on normaalia ja helppoa. Tiedän siis hyvin sen, että millaista elämä on ylipainoisena ihmisenä (Tarkoitan, että niin ylipainoisena, että se hankaloittaa elämää). Osaan siis arvostaa itseäni enenmän nyt, kun olen saanut tehtyä elämässäni itseni eteen suuren muutoksen ja sen tuntee/huomaa, niin itse, kuin muutkin.  

Miksi minä laihdutin ylipainosta normaalipainoon? Ensinmäinen ajatus oli siihen aikaan se, että minä näytän koulukiusaajilleni, että minusta on siihen. En enää sietänyt sitä jatkuvaa ulkomuotoni mollaamista, koska aloin ajattelemaan silloin itsestänikin pelkkää negatiivista. Tunsin suurta vihaa, josta lähti myös suuri tahdonvoiman ryöppy näyttää, niin itselle, kuin muillekkin, että minusta on muuttamaan itseni normaalipainoiseksi ihmiseksi. Ihmiseksi, joka sulautuu massaan, niin, ettei kukaan jatkuvasti pilkkaa ulkomuodon takia, ihmiseksi joka pystyy elämään normaalia elämää, ilman, että joutuu kantamaan montakymmentä kiloa ylinmääräistä kehossaan päivästä toiseen. Näin minä lähdin kovalla tarmolla muuttamaan itseäni ja elämääni terveellisempään ja parempaan suuntaan. Toki toinen asia (Ja ensimäistä syytä tärkeämpi juttu), miksi aloin laihduttamaan, oli terveydellisistä syistä. Halusin jaksaa olla ja tehdä asioita, ilman hengästymistä tai minkäänlaisia ongelmia kokien. Muistan vielä selvästi sen, kuinka nopeaa aluksi paino lähti putoamaan jo pelkillä ruokavalion muutoksilla ja pienien kävelylenkkien ansiosta. Hassua on miettiä asiaa tältä kantilta: Ylipainoisena en jaksanut kävellä 200 metriä, mutta normaalipainoisena juoksin 22 km puolimaratonin ilman suurempia tuskia.

Olen sitä mieltä, että ylipaino ei ole koskaan hyvästä, mutta ei myöskään alipaino. Molemmissa, kun on ne omat haittapuolensa, eikä oikeastaan yhtään mitään hyvää asiaa. Mikä sitten on normaalipaino? Mielestäni se ei ole lukema puntarilla välttämättä, tai sentit mittanauhassa. Se on se olotila, terve ja jaksava olo. Se, että jaksaa kantaa itsensä, ilman, että puuskuttaa tien laidassa suuren taakkansa takia, tai se, että pyörtyy kesken juoksulenkin, kun on liian heikossa hapessa ja kuihtumispisteessä. Se ei ole siis ääripää tila, ei yli- tai alipaino, vaan kultainen keskitie, jolloin jaksaminen niin fyysisesti, kuin henkisestikin on hyvä. Fyysisesti sillä tapaa, että jaksaa, henkisesti sillä tapaa, että hyväksyy.

Toki voin myöntää sen, että toisinaan liikaakin olen valittanut siitä, että kuinka minulla omasta mielestäni on liian suuret reidet suurien jalkalihaksieni takia (Kiitos kuuluu ex-juoksuharrastukselleni), tai, että jonain päivänä maha tuntuu pömpöttävän siihen malliin, kuin olisi 9 kuukaudella raskaana. Uskon kuitenkin, että nämä valitukset ovat vain oman pääni syövereistä keksittyjä ikäviä ajatuksia ja olotiloja. Ja uskon vahvasti siihen, että näitä samantyyppisiä ajatuksia tulee jokaisella joskus, niin naisilla, kuin miehilläkin. Kukaan ei ole täydellinen, eikä kenenkään tarvitse tavoitella täydellisyyttä. Kuka edes määrittelee sen, että mikä on täydellistä ulkomuodollisesti? Jokaisella on oikeus olla tyytyväinen ja nauttia omasta kropastaan, mutta jos alkaa sairastamaan itse omaa kroppaansa, niin silloin tuskin tulee koskaan olemaan tyytyväinen siihen, miltä näyttää, vaan aina olisi jossain parannettavaa.  

Mitäkö tarkoitan tällä "itsensä sairastamisella"? Sitä, että jos keskittyy vain itseensä jatkuvasti, siihen miltä näyttää ja miltä tuntuu, niin sitä ei enää ajatelekaan muuta, kuin itseään. Tässä tilassa sitä alkaa kiinittämään itseensä niin paljon huomiota, että kokee itsensä kanssa olon epämielyttäväksi, rumaksi ja vastenmieliseksi. Terve itsetunto on sitä, että hyväksyy itsensä hyvät ja heikot puolet, mutta jos haluaa kehittää itseään näissä heikoissa osalaueissa, niin tekee sen omalla ajallaan, ilman, että miettii jatkuvasti sitä, että miten voisi saada itsensä vielä paremmaksi. Faktahan on se, että sinä olet yleensä se ainut ihminen, joka katsoo itseäsi todella kriittiseen sävyyn. Muut eivät edes ulkopuolelta osaisi löytää sinusta mitään huonoja puolia, jos et itse niitä jatkuvasti hokisi tai tuskailisi (Omaa kokemusta..).  Itse voin sanoa itsestäni nyt sen verran, että parempi, kun olisin valitusteni kanssa vain turpa kiinni jatkossa, sillä minulla ei ole enää ulkomuodollista ongelmaa itseni suhteen. Ennen ehkä minulla olisi ollut syytä valittaa ulkomuotoani, ja nyt minulla puolestaan olisi syy olla tyytyväinen siihen, miten olen saanut muutettua itseni normaalimittoihin. Kyllähän nämä nykyajan "kauneusihanteet" välillä pistävät itsenikin miettimään, että voi helvetti, kun sitä on tasapaksu pötkylä nuihin mallinmitoissa oleviin kaunottariin verrattuna. Toisinaan kuitenkin järjen ääni kuuluu myös päästäni, että ei kukaan katso sinua kaupungillakaan kahta kertaa, kun kävelet ohitse. Miksi siis minunkaan tarvitsisi miettiä kahta kertaa enempää, että miltä sitä nyt näyttää.

Halusin siis tuoda vain ilmi ajatuksiani muodollisesta muutoksesta, oman henkilökohtaisen kokemukseni perusteella. Pohdiskelin ajatuksia, miten ylipainosta voi päästä normaalipainoon, mutta sama voi koskea sitäkin, että miten päästä normaalipainosta ns "huippukuntoon". Itse ihannoin timmiä ja lihaksikasta kroppaa ja tiedän sen, että siihenkin riittäisi pelkästään sama tahdonvoima, itsekuri ja kova työ, että saavuttaisin moisen kropan itselleni vielä joskus. Kuitenkin olen tällä hetkellä ihan tyytyväinen itseeni, enkä koe heti alkaa bodaamaan tässä unelmieni kroppaa itselleni. Tyydyn siis nyt tällä hetkellä tähän hyvään olotilaan, jonka sisälläni tunnen ja annan sen näkyä myös ulospäin. Sillä et sinä ole sinun ulkomuotosi, vaan sinä ja sinun olemuksesi kumpuaa paljon syvemmältä, joten tuo se siis esiin ja nauti elämästä. 

Naa nan nan naa!