Pari valittua asiaa

Tämä oli loukkaus, vai oliko sittenkään?

En harrasta blogitekstien kirjoittamista sen varjolla, että voin haukkua tänne tiettyjä ihmisiä (Tuttuja ihmisiä), yleistäen heitä tietynlaisiin ihmistyyppeihin, sanomatta kuitenkaan kenestäkään paljastavia piirteitä, että he voisivat alkaa piirtelemään piruja seinille ikävän kuuloisista blogiteksteistä. Silti jotkut ovat ottaneet nokkiinsa, kun he itse ovat sitä mieltä, että he löytyvät teksteistäni. Tähän kommentoin, että jokainen lukekoon ja ottakoon tekstini niin paljon itseensä ja niin henkilökohtaisesti, kuin huvittaa, mutta kaikki tapahtuu teidän pääkopassanne, te voitte luulla ja kuvitella, mutta se mikä on totta, sen tiedän vain minä kirjoittajana. Pahoitteluni tästä, jos joku on loukkaantunut. Hieman henkilökohtaisten blogimerkintöjen kirjoittaminen ei ei ollut tarkoitus olla loukkaus, pikemminkin niiden tarkoitus on ollut havahduttaa ihmisiä ja itseäni - Kuitenkin ollut kyse ihan asiallisista ja tärkeistä asioista.

Minulla ei yleensäkään ole tehnyt mieli kijoittaa tänne blogiin kenestäkään tietystä ihmisestä sen kummemmin ja tarkemmin, mitä nyt itsestäni eninmäkseen. Tosin sehän on ihan itsestäänselvää, että blogin kirjoittajana olen tämän blogin päähenkilö.. Henkinen facepalm tähän väliin.

 (Entinen) Kertakäyttöesine ilmoittautuu!

Olin itse pidemmän aikaa tässä ollut elämästäni sitä mieltä, että sarja epäonnistumisia ja huonoa tuuria kerta toisensa jälkeen saa kyllä tämän tytön pienen mielen murtumispisteeseen. Elin jo siinä uskossa, ettei minulle tule tapahtumaan mitään positiivista vähään aikaan, varsinkaan ihmissuhteiden saralla.

Eräs ihmissuhde tässä sai minut tuntemaan itseni kertakäyttöesineeksi, esineeksi, joka haluttiin ottaa vain käyttöön silloin, kun minulla oli patterit ladattuina ja lauloin vain iloista laulua, kuin jokin vanha soittorasia, joka oli romukopasta otettu uudelleen käyttöön.. Vääränlaiseen käyttöön, käyttöön, jossa se oli vain korjattuna hieno esine, mutta kun siitä loppui laulu lyhyeen, niin se heitettiin taas takaisin romukoppaan. Se otetaan aina uudestaan käyttöön, kun sille on jotain positiivista käyttöä ja aina, kun sävelmä alkaa kuulostamaan vähänkään sellaiselta, mikä ei miellytä, niin se laitettiin taas lojumaan romukopan pohjalle odottamaan taas uutta hetkeä, jolloin se pääsee käytettäväksi, toivoen samalla, että sitä arvostetaan - Turhaa toivoa.

En siis halua olla ihmissuhteissa mikään edellä mainittu kertakäyttöesine enää jatkossa, jolta odotetaan vain hyviä juttuja kuultavaksi, eikä mitään huonoja puolia haluta nähdä, kuulla eikä hyväksyä.

Yllämainitsemani asia on kuitenkin korjaantumassa, sillä tapasin ihmisen, joka on jo lyhyen ajan sisällä osoittanut selvästi minulle, että arvostaa minua juuri tällaisena, kuin olen. Se merkitsee minulle todella paljon ja kiitän häntä siitä, että hän hyväksyy minussa ne huonot, että hyvät puolet. Voin kyllä myöntää, että minulla on päällä koko ajan pieni pelko takaraivossa siitä, että joutuisin taas tällaiseksi ns "kertakäyttöesineeksi", mutta se on vain pelko, jonka ajan kanssa pystyy korjaamaan. Se vaatii vain erinlaisia kokemuksia ihmissuhteissa, juurikin niitä positiivisia, sellaisia missä tunnen itseni tärkeäksi, rakastetuksi ja hyväksytyksi. Annan mahdollisuuden tälle uudelle ihmissuhteelleni, jota olen tässä hitaasti, mutta varmasti lujittamassa. En halua kiirehtiä, vaan haluan oppia tuntemaan tämän ihmisen, kuin omat taskuni, jotta voin olla varma siitä, mikä tuntuu oikealta ja mikä ei..

Tällä hetkellä, kuitenkin olen onnellinen pitkästä aikaa ja nautin tästä tunteesta kaikin siemauksin ja tulevasta, sillä tiedän sen lupaavan pelkästään hyvää <3

 

Melons!

Löysin vanhempieni kivikautiselta pöytäkoneelta kansioiden uumenista tämän vanhan silloin aikoinaan niin hauskan kieli poskella väännetyn jutun, jonka isoveljeni joskus ylä-asteikäisenä teki. 

Haluan jakaa tämän suuren ilon kanssanne, joten olkaa hyvä. 

 

Kuin elokuvissa

Minua on jo todella kauan ihmetyttänyt ja suorastaan huvittanut pari asiaa, joista tulen seuraavaksi kirjoittamaan. Jo pienenä tyttönä asia mietitytti minua ja nyt varsinkin, kun suoranaisella sarjatulituksella on tapahtunut lyhyen ajan sisällä näitä kahta asiaa ympärilläni, niin päätin vihdoinkin kirjoittaa niistä. 

"Väistykää, minä olen sairaanhoitaja!"

Ainahan elokuvissa ja sarjoissa, kun tapahtuu joku onnettomuus, niin aina jostain ilmestyy sankari pelastamaan ihmishenkiä, mutta jos olette huomanneet, niin tämähän tapahtuu myös oikeassa elämässäkin yleensä. 

Nyt monesti kuluneen vuoden aikana minun lähipiirissäni on tapahtunut onnettomuuksia, joissa vaikka joku on pyörtynyt keskelle katua ja ei mene, kuin muutama sekunti, niin jostain takavasemmalta kuuluu huudadus "Minä olen sairaanhoitaja!" tai "Minulla on sairaanhoitajakoulutus, osaan elvyttää" tai "Olen lääkäri, väistykää!" ym. Itse olen ollut näissä tilanteissa aina ihan what the fuck, sen suhteen, että mistä nuita pelastajia aina saapuu paikalle oikealla hetkellä. Olen myös miettinyt, että nämä henkilöt ovat voineet olla sellaisia feikkipelastajia, eli ei ihan koulutukseltaan kuitenkaan täydellisiä sairaanhoitajia tai lääkäreitä, vaan jotain ensiapukurssin käyneitä henkilöitä, jotka haluavat näyttää taitonsa tositilanteessa sankarimaisesti.

"Ei meidän musti pure koskaan ketään.."

Tämän lauseen sanottua, joka yleensä tulee kyseisen mustin tyhjäpäiseltä omistajalta, niin ei menekään, kuin muutama sähköinen sekunti ja tämä kiltti musti roikkuukin jo naapurin Pirjon persnahassa kiinni hampaillaan. Tämä on niin mielestäni jo naurettavan yleistä, että ensin kehutaan koira maasta taivaisiin, ettei se tekisi kärpäsellekään pahaa eikä se ole koskaan purrut ketään, ja melkein heti näiden taikasanojen jälkeen koira hyökkää kynsin hampain jonkun viattoman ulkopuolisen kimppuun. 

Olen kuullut näitä juttuja, mutta myös nähnyt ja kokenut itse. Itsekokemani koiraskenaario jätti persuuksiini kivat jäljet, jotka näkyvät vieläkin, vaikka tapahtuneesta on kulunut aikaa jo vuosia. 

Ulkoilutin silloin naapurini koiraa päivittäin ja naapurini pihassa oli myös toinen koira, ns. vahtikoira, joka oli ollut aina todella kiltti, kunnes eräänä päivänä naapurini sanoo minulle "Meidän Hertta ei ole koskaan purrut ketään, ei sitä tarvitse pelätä koskaan, että se purisi sinua tai ketään muutakaan". Seuraavana päivänä tuosta naapurini sanotusta asiasta, tuttuun tapaan haen toisen koiran lenkille ja lenkiltä tultuamme vien koiran takaisin kotiinsa. Vastassa on taas sama vahtikoira, joka iloisennäköisenä häntä heiluen tulee luokseni, mutta kiertääkin taakseni, hyökkää kimppuuni ja puree mahdollisimman äkäisesti ja nopeaa minua persuuksiin, jonka jälkeen koira juoksee häntä koipien välissä karkuun. En sanonut tästä mitään naapureilleni, jätin vain käymättä enää siellä, sillä en enää vain uskaltanut riskeerata toistakin persposkeani sen toisen koiran takia. 

Tiedän, että kyse tähän koiran agressiiviseen käytökseen oli mustasukkaisuus toisesta koirasta, joka pääsi aina lenkille ja sai enenmän huomiota. 


Tässäpä nämä kaksi asiaa olivat, jotka ovat kerta toisensa jälkeen aina huvittaneet minua, koska vastaavia tapahtumia on ollut elämäni aikana liian paljon. Sanon vielä kolmannen asian, joka nyt puolen vuoden sisällä on tapahtunut useasti ja nyt pari päivää sitten suorastaan säikähdin, kun se asia tuli ilmi taas minulle..

Olen tavannut puolen vuoden aikana nyt 3 ihmistä ja kaikkien niiden ihmisten kohdalla tutustuessa olen tietenkin kysynyt heidän ikäänsä, aloittamalla kysymyksen näin: "Missä kuussa olet syntynyt?" vastaus on ollut tammikuu, jolloin jo minulla tulee ihmeelinen olo, tämän jälkeen olen kysnyt varovasti aina: "Mikä päivä..?" ja vastaus on ollut 22, jolloin niskakarvani ovat aina nousseet pystöön ja silmät pyöreänä olen sanonut: "Et vittu ole tosissasi.. En usko, näytä henkkarisi", jonka jälkeen minulle näytetään yleensä henkilöllisyyspaperit ja todellakin niissä lukee sama syntymäpäivä, kuin minulla. 

Nyt minua on alkanut pelottamaan tämä yhteensattumien määrä ja mietin, että seuraavan kerran, kun tapaan jonkun ihmisen, niin kysyn häneltä ensinmäisenä, että: "Oletko syntynyt tammikuun 22 päivä?". 

Spooky

Pelastusenkeli(ni)?

En tiedä, voinko sanoa itseäni tässä tapauksessa myös jonkun ihmisen pelastusenkeliksi, mutta ainakin sellaisen minä löysin tässä eräänä päivänä. Minulla oli ollut tässä nyt sellainen kausi jonkin aikaa, ettei oikein ikeniä ole naurattanut, mieliala oli alakuloinen ja, jopa hetken olo oli sellainen, ettei enää voi tapahtua mitään, mikä oikeasti piristäisi minua kunnolla, mutta.. Kuten sanontakin, niin onni löytyy helpoiten silloin, kun sitä ei etsi. Tiedän, että minä myös olen ollut tämän kyseisen tapaamani ihmisen ns. "pelastusenkeli", sillä hän kertoi, että olen piristäyt hänen päiviään myös kummasti ja sen kuuleminen lämmitti mieltäni. 

Tämän jälkeen, kun tapasin tämän erään ihmisen, niin aloin miettimään, että nykyään ihmiset eivät osaa arvostaa pieniä asioita elämässä, sillä ne pienet asiat myös luovat meihin onnellisuutta, jos niitä osaa arvostaa ja käyttää oikein elämässään, ottaa niistä kaikki ilo irti. Niiden ei tarvitse olla isojakaan asioita. Ikävien asioiden jatkuva vatvominen ei auta ainakaan mielialan nousun suhteen asioita yhtään paremmaksi, sen olen huomannut. Siksi olenkin erittäin tyytyväinen, että tällä hetkellä ajatukseni pyörivät ihan jonkun muun ympärillä, kuin ikävien asioiden.. Pidetään se nyt kuitenkin (Vielä ainakin) salaisuutena se, mitä mietin niin ahkerasti, ettei ikävien asioiden murehtiminen ole tuntunut enää niin jokapäiväiseltä tässä ;>

Olen nyt kuunnellut muutamana päivänä todella paljon ihmisten valitusta. Valitusta, siitä miten huonosti heidän asiat todellisuudessa ovat (Toki olen ollut vapaaehtoisesti kuulevana korvana, niillä hetkillä) ja tajusin sen, että niitä murheitahan voi repiä ihan mistä vain, jos niitä alkaa syvällisemmin miettimään, kaivelemaan ja työntämään esille itsensä ja muiden silmien eteen ja korvien kuultaville (Niiden korville, jotka haluavat kuulla ja niiden korville, jotka eivät todellakaan haluaisi kuulla). Toki näillä ihmisillä, joita kuuntelin, niin heidän murheet olivat suurempia, kuin jokin pieni vitutus, mutta silti tuli sellainen olo, että eivätkö nämä ihmiset näe asioiden positiivisia puolia, tai haluavatko he edes etsiä niitä? Luulevatko he, ettei niiden pienien positiivisten puolien havainnollistaminen jonkin verran edes helpottaisi oloa, siinä kurjassa kierteessä? 

Entä tulevaisuus. Eikö jo se, että ajattelee tulevaisuutta valoisammin ja mahdollisuutena tehdä vaikka mitä, ole jo ajatuksena sellainen, että sitä haluaa yrittää jaksaa jatkaa eteenpäin elämässään? Ajatellaan esimerkiksi tyyliin: "Elämällä on vielä paljon annettavaa minulle, minun pitää ottaa jokainen vastoinkäyminen vastaan, taisteltava ja olen entistä vahvempi niistä selvittyäni". Olen itse huomannut muutamien todella suurien vastoinkäymisien jälkeen, että kun olen selvinnyt lopulta niistä yli, niin oloni on ollut entistä elävempi. Voin sanoa itselleni, että minä selvisin, minä pystyin siihen omalla tahdonvoimalla, yrittämällä eteenpäin härkäpäisesti, mutta voisin myös sanoa samalla tässä, etten olisi päässyt asioiden yli, jos en olisi saanut ulkopuolelta hyväksyntää, tukea ja apua niillä hetkillä. Siksi sanonkin näille ihmisille, jotka ovat minulle nyt valittaneet asioista, että arvostakaa niitä ihmisiä, jotka kuuntelevat teitä vapaaehtoisesti, älkää työntäkö heitä pois luotanne. Älkää myöskään laittako näitä kuuntelevia ihmisiä, vain arvoasteikolla seisomaan siihen riviin, jossa he ovat vain parhaana ikävien asioiden kuuntelijoina, tukipilareina.

Itse aloin ajattelemaan asioita eristä näkökulmasta. Otan näistä omista ikävistä tapahtuneista asioistani nyt vain opikseni, niin jatkossa en tule tekemään samoja virheitä. En siis tule kärsimään enää jatkossa pahasti samaa turhaa henkistä tuskaa.
  
Tämän pienen pohdiskelun yhteenvetona olen siis sitä mieltä, että onni löytyy pienistäkin asioista. Eikä onnea aina tarvi etsiä, kun se voi tulla sattumalta myös sinun luoksesi. 

Loppuun haluan vielä lisätä muutaman kuvan, joista en tule kertomaan mitään, sillä vain yksi henkilö minun lisäkseni tietää mitä ne merkitsevät, millaisilla hetkillä ne on otettu ja mitä tunteita niillä hetkillä on koettu. 

Ja sitten minä..

10 vuotta sitten...

...Sain kanini Viivin, joka täytti tänä vuonna 10 vuotta

...Olin poikatyttö

...Olin hiljainen ja koulukiusattu

...Kiipeilin kesäisin joka päivä puissa

...Katsoin Pokémonia 

5 vuotta sitten...

...Fanitin noloja bändejä

...Minulla oli blondatut ja todella huonokuntoiset hiukset

...Olin ylipainoinen

...Vihasin itseäni

3 vuotta sitten...

...Aloin seurustelemaan narsistin kanssa

...Elämäni lähti sivuraiteille

...Olin suunnittelemassa vasta muuttoa omaan kämppään

...Sairastuin syömishäiriöön

1 vuosi sitten...

...Aloin selvitä yli narsistin aiheuttamista oireista itsessäni

...Juhlin 20 v synttäreitäni hyvässä kaveriporukassa

...Aloin harrastamaan säänöllisesti juoksua

...Sain paljon uusia kavereita

Kuluneena vuonna...

...Olen ensinmäistä kertaa elämässäni käyttänyt kyynärsauvoja

...Erosin ihmisestä, josta edelleen välitän aivan liikaa

...Olen sekaantunut vääränlaisten ihmisten seuraan

...Olen sekoittanut päätäni väärillä aineilla

...Kävin Sonata Arctican keikalla

Eilen minä...

...Kelailin mielessäni muistoja

...Odotin innoissani seuraavaa työpäivää

...Tunsin vihaa ja pettymystä useita ihmisiä kohtaan

...Kaipasin parasta ystävääni ja mietin, milloin me näkisimme

...Tunsin oloni jouluiseksi

Tänään minä...

...Siivosin helvetin monta eläintenhäkkiä

...Olin halattavana

...Matkustin väsyneenä linja-autossa

...Siivosin taas kämpässäni

...Tein blogiini videon, jota häpeän varmaan huomenna

 

Huomenna minä...

...No häpeän vissiin edellämainitsemaani videota

...Olen iloinen työharjoittelija

...Jään ehkä töiden jälkeen kaupungille hengailemaan

...Leivon sämpylöitä

Ylihuomenna minä...

...Olen taas tuttuun tapaan eläimiä hoitamassa työpaikalla

...Olen ehkä musisoimassa eräässä paikassa, jos huvittaa

..Näen varmaan jotakin kaveria 

Vuoden päästä minä...

...Haluaisin olla jo jossain yllättävässä paikassa työelämässä

...Olen toivottavasti henkisesti ja fyysisesti täysin terve

...Huomaan ottaneeni kuluneen vuoden aikana aivan pirusti uusia valokuvia

... Olen kirjoittanut varmaan jo melkein 300 blogimerkintää

 

Valitusten mestari

Fakta minusta: Olen kova valittamaan.

Mutta nyt voin sanoa, että asia on korjaantumaan päin, nimittäin se, etten enää ole kovin pahasti valittanut asioista, kuten ennen. Huomasin sen sattumalta, kuunellessani tässä muutaman kuukauden ajan vain muiden valitusta. Ennen, eli noin vaikka vuosi sitten valitin kaikesta pienestäkin, mutta nykyään minua pistää vituttamaan se, kun huomaan muiden valittavat aivan mitättömistä asoista ja, joihin minä yleensä kommentoin aika neutraalisti tyyliin: "Älä huoli, kyllä kaikki vielä vituiks menee" tai kiltimmin sanottuna "Maailmassa on ihmisiä, joilla on asiat paljon paskemmin, kuin sinulla, joten..?". 

Tunnen yhden ihmisen, joka tuntuu valittavat aivan kaikesta ja tätä valitusta tuntuu tulevan hänen suustaan joka toinen lause ja sieltä suusta tulee suoraan sanottuna oikeasti erittäin vähän minkäänsortin järkevää asiaa, eli mielestäni hänen kannattaisi mielummin pitää turpansa kiinni, tai, jos hän ei pysty olemaan hiljaa, niin menisi vaikka jonnekin paskanjauhantakerhoon, niin ei menisi hänen ympärillä olevilta ihmisiltä hermot.

Toki minäkin valitan vielä eri asioista, sillä valittaminenhan kuuluu ihmisen perusluonteeseen. Aina joku asia on päin vittua, mistä pitää valittaa. Mutta tässä tulee seuraavaksi neuvo, miten tämän voi kääntää päinvastaiseksi. Pienen hienosäädön avulla olen huomannut, että en valita enää niin paljon, kuin ennen.

Millä tavalla olen kääntänyt asian sitten päinvastaiseksi? Noh, olen alkanut miettimään, että mitkä asiat minulla tällä hetkellä ovat paremmin, kuin vaikka vuosi tai puoli vuotta sitten. Tai mitkä asiat minulla ovat nyt paremmin, kuin eilen tai toissapäivänä. Mietin näitä onnistuneita asioita, jolloin pienet epäonnistumiset ja niistä valittaminen tuntuvat aivan turhilta. Olen sitä mieltä, että minulla on paljon helpompi olla, kun käännän pienet negatiiviset asiat positiivisiksi, tai ainakin yritän etsiä näistä valittamisen aiheista, jotain pientäkään positiivista puolta.

Sanottakoon, että joisella tapahtuvalla asialla on aina joku merkityksensä. Niistä asioista voi ottaa opikseen, jos ne eivät aina menekään, niin kuin sinä olisit välttämättä halunut. 

Että.. vali vali vali.

Anteeksi?

Minulla olisi taas niin pajon asioita, joista haluaisin kirjoittaa, mutta koska ne liittyvät aika paljon henkilökohtaisesti eri ihmisiin, joita tunnen, niin kirjoitan seuraavat asiat siihen muotoon, ettei niistä oikein voi repiä mitään irti, vaikka haluaisi. 

Kirjoitan näitä aiheita tänne aina omassa pienessä postauksessaan, kun kerkeän ja haluan aloittaa tällä aiheella tämän pienen urakkani:

"Anna anteeksi"
 
Olen huomannut, että jotkut tuntemani ihmiset käyttävät sanaa "anteeksi" väärin. He luulevat, että he saavat tehdä ihan mitä vain toisen kustannuksella, kunhan lopulta pyytävät anteeksi. Sanan "anteeksi" merkityksen pitäisi olla todellista ja tarkoituksellista, eikä vain keino päästä pälkähästä ikävästä tilanteesta joka kerta. Sen ei pitäisi olla keino vain siihen, että tämän taikasanan sanottua kaikki virheet olisi pyyhitty pois pöydältä ja kaiken voisi aloittaa taas alusta. 

Uusien virheiden sattuessa, taas sana anteeksi on pelastus. Kun näitä virheitä vain tulee aina lisää, niin sana anteeksi on merkityksetön. Minulle tämä sana on tullut mitättömäksi, kun kuulen sen eräiltä ihmisiltä, koska tiedän, että tämä anteeksi pyytäminen on vain oman nahkansa pelastamista ikävästä tilanteesta, mutta samalla sitä tehtyä asiaa ei kaduta tippakaan, koska opitaan, että henkilö, jolta pyydetään anteeksi on ollut sellainen, joka hyväksyy anteeksipyynnön aina. Sellaiselle ihmiselle voi tehdä jatkossakin asioita, jotka lopulta painetaan villaisella.

Nyt minä kuitenkin sanon, että minulle sana anteeksi on paljon enenmän, enkä sen takia enää ala antamaan anteeksi näille ihmisille, jotka sitä jatkuvalla syötöllä minulle sanovat tekiessään viheitä, toinen toisensa perään. Olkaa tekemättä virheitä, niin ei tarvitse pyydellä anteeksi. Ette te tule pärjäämään elämässänne, jos opitte siihen, että viheet voi korjata yhdellä sanalla, sanalla jonka merkitystä ette selvästikään ymmärrä.

Olen antanut anteeksi sen takia, koska olen antanut ihmisille mahdollisuuden. Mahdollisuuden näyttää, että virheistä otetaan opiksi ja niitä (Varsinkaan samoja) virheitä ei enää tehdä jatkossa. Olen pettynyt, sillä selvästikin heille anteeksi sanan merkitys ja anteeksi antaminen on pelkkää sen hetkisten virheiden pois pyyhkimistä. Se, ettei omaa omatuntoa paina ikävä tunne, tunne, että on tehnyt jotain loukkaavaa ja väärää toista kohtaan, pahoittanut toisen mielen, jopa verisestikin.. 

Olen kokenut nyt muutamaan otteeseen lähiaikoina olleeni todella loukattu ja nämä kerrat ovat olleet enenmänkin ihmisen ajattelemattomuutta ja tyhmyyttä, ei niinkään tarkoituksellista loukkaamista, vaikka sitäkin olen ikävä kyllä huomannut. 

En voi sietää sellaisia ihmisiä, jotka käyttäytyvät oman etunsa hyväksi aina ja, jopa käyttävät lähipiirissään olevia ihmisiä hyväkseen eri asioissa. Kun virhe ollaan tehty ja ympärillä nähdään vihaisia ihmisiä, jotka käyttäytyvät hyökkäävästi häntä kohtaan, niin sitten sitä vasta aletaan miettimään, että miltähän tämä mahtoikaan tuntua toisesta ihmisestä, johon tämä asia myös liittyi jollain tapaa. 

Hyökkäävä asenne on ollut osa minua nyt monesti ja se on tullut automaattisesti, kokiessani itseäni kohtaan suurta vääryyttä ja luokkaamista. Se on ollut myös keino saada toinen havahtumaan tilanteessa, jossa hän on minua kohtaan tehnyt väärin ja ajattelemattomasti. Tämä hyökkäävä asenteeni on aina kuitenkin uponnut nihin ihmisiin aivan erillä tapaa mitä olen yittänyt tarkoittaa, he eivät ole havahtuneet ja alkaneet miettimään asiaa näin, että "Teinköhän minä jotain väärin, jonka takia ystäväni käyttäytyy minua kohtaan, niin agressiivisesti?".  Ei, he hyökkäävät takaisin ja alkavat, jopa huutamaan, että taasko hän on tehnyt jotain väärin ja alkaa kaivelemaan ylös asioita, joissa minä itse olen ollut täysi kusipää joskus. 

Tämän skenaarion jälkeen ei kulukaan, kuin muutama minuutti, jonka jälkeen ollaankin jo kaulassani roikkumassa ja pyytelemässä anteeksi, painottaen samalla, ettei tämä tule enää toistumaan..

Nyt minä sano EI. En enää ole se ihminen, joka taipuu, antaa myötä ja hyväksyy toisten virheet kuultuaan vain sanan "anteeksi". Se merkitys tälle hienolle ja tärkeälle sanalla on parilta ihmiseltä nyt mennyt, mutta uskon sen vielä joskus saavan merkityksen, mutta siihen tarvitaan jo yrittämistä ja näyttöä. 

Tällä kertaa minä en anna anteeksi.