Kesä, tule jo!

Kohta on taas lempivuodenaikani, kesä.. Taitaa ollakin melkein jokaisen Suomalaisen odotetuin vuodenaika. Hassua minusta on aina se, että olkoon nyt kesä tai talvi, niin aina valitetaan, että on joko liian kylmä tai liian kuuma. Itse odotan kesää, mutten niitä kesähelteitä. Yksi kesä oli niin tuskainen, kun ulkona mittarissa näytti pahimmillaan + 35 astetta. En siis ihmettele, miksi säästä on aina niin helppo valittaa. Emme mielellään halua olla ääripää sääolosuhteissa. Toivonkin siis, että tästä kesästä ei olisi tulossa, joko liian helteistä, liian viileää, tai liian sateista. Saisi olla vaihtelevaa, mutta mielellään aurinkoista ja sopivissa lämpölukemissa menoa. Otan kuitenkin kesän vastaan sellaisena, kuin se tulee ja yritän parhaani mukaan nauttia, sekä hyvistä, että vähemmän hyvistä ilmoista.

Viime kesänä en kerenyt tehdä paljoa mitään, mitä olisin halunut tehdä. En käynyt kertaakaan uimassa, en edes kahlaillut tuttuun tapaan paljoa kotipaikkakuntani joessa, kuten yleensä. Muistan vain viime kesästä sen, että juoksin paljon. En halua, että tämä kesä olisi vain juoksumuistoja täynnä, vaikka nyt suunittelenkin aloittavani puolimaratonharjoittelun. Ehkä otan sen puolitosissani ja treenaan mielenkiinnon ja jaksamisen mukaan. En enää halua edetä juoksun suhteen pakkomielteisesti tavoitellen lopputulosta, jonka jälkeen mieli onkin ihan tyhjä ja keho on loppuun kulunut. Yritän ottaa siis rauhallisesti, ilman mitään paineita. Ei harrastuksien pitäisi olla ikäviä, vaan juuri päinvastoin. Otan aina ehkä liian suuria tavoitteita.

En ole vielä kovin paljoa suunitellut, mitä tänä kesänä haluaisin kokea ja nähdä, mutta ainakin pääpiirteisesti haluaisin matkustella edes hieman. Ainakin sen verran, mitä rahatilanne sallii. Uskoisin, että ainakin Suomen rajojen sisällä matkustelu tulee onnistumaan. Myös yhdellä festarilla on pakko päästä käymään ja Ruisrock houkuttelisi kyllä melkoisesti. Tuttuun tapaan aion myös valokuvata kesällä paljon ja antaa luontokuvaamiselleni oivia mahdollisuuksia vaikkapa jokaiselle kesäpäivälle. Kesä on aina niin hienoa aikaa saada hyviä luontokuvia. Olen myös miettinyt kuumeisesti kesätöihin menoa, mutta jos sattumalta sellainen mahdollisuus tulee, niin otan sen kyllä vastaan. En siis ole etsimällä etsinyt mitään, mutta parista paikasta olen kyllä kysellyt ja, joista en ole vielä saanut vastausta. Odotukseni eivät ole suuret, mutta ainahan sitä kannattaa kokeilla, jos vaikka tärppäisi. 

Kesä on myös minulle aikaa, jolloin on mukava nähdä paljon kavereita ja viettää heidän kanssaan kivoja kesäpäiviä, vaikkapa kaupungilla hengaillen tai puistoon pienelle piknikille mennen. Olenkin jo periaatteessa päättänyt, että tänä kesänä tulen järjestämään paljon pieniä tapaamisia kavereiden kanssa, kaksin tai vaikkapa ihan kaveriporukalla. 

Jostain syystä kesällä minulle tulee aina paljon uutta energiaa suunitella oman kämppäni eteen kaikkea pientä mukavaa. Kuten vaikkapa uudistaa sisustusta, laittaa parveketta uuteen uskoon, hankkia uusia huonekaluja. Nytkin minulla on suunitteella, että alkaisin kasvattamaan isolla parvekkeellani kukkia tai jotain syötäviä pikku rehuja, kuten salaattia, pikkuporkkanoita, yrttejä jne. Toiveena olisi myös saada kissalleni Merrille parvekkeelle jonkinlainen ulkoilutila, esimerkiksi rakentaa iso korkea häkki, jossa Merri saisi viettää aina aikaa joka päivä haistellen ulkoilmaa ja katsellen parvekkeelta kävelytiellä ohi kulkevia ihmisiä. 

Tämä kuva on viime kesältä otettu lapsuudenkotini lähistöltä virtaavan joen rannalta, jossa yleensä kesäisin vietän niin paljon aikaa, kun vain mahdollista. Tätä kuvaa katsellen pystyy palaamaan aina uudestaan ihaniin muistoihin, mitä kaikkea tuolla joella on koettu pienenä ja vähän isompanakin tyttönä :3

Onnellinen ystävien omistaja

Eilen huomasin sen, että miten paljon ystävän seura voikaan piristää mieltä. Muistan, kun aluksi tutustuttuani tähän ystävääni, jonka kanssa eilen vietin laatuaikaa, olin hyvin hiljainen ja varautunut. Minusta tuntui, että meillä ei ole mitään yhteistä puheenaihetta, mutta tottahan se sinänsä olikin, kun en uskaltanut alkaa selvittämään asioita, joita häntä kiinosti. Huomasin, että nykyään ollessani hänen seurassa, voin olla vapaasti oma itseni. Tutustuttuani ihmiseen kunnolla pystyn lopulta olemaan oma itseni ja silloin olenkin erittäin sosiaalinen, höpötän aivan liikaa ja näytän sen, että olen iloinen ystävän seurasta. Parastahan siinä on vielä se, jos molemmilla on samantyyppinen huumointaju. En itse pidä ihmisistä, joilta ei löydy tippaakaan huumorintajua.

Jokatapauksessa kiitokset ystävälleni hänen seurasta, sillä se piristi todella paljon. En ole pitkään aikaan nauranut nuin paljoa ja aidosti, kuin eilen hänen seurassaan. Aluksi tosin ihmettelin sitä, että miksi höpötin koko ajan jotain, mutta tajusin, että se johtui vain siitä, että pystyin olemaan rennosti oma itseni ja antaa ajatusten tulla ja mennä, eli höpöttää niistä ystävälle. Kysyinkin ystävältäni, että miksi höpötän koko ajan. Hän sanoi, että ehkä olen iloinen ja kyllä, sitähän minä olinkin. Pidän myös siitä piirteestä hänessä, että hän tuntuu luotettavalta ihmiseltä, jolle voi varmasti tulevaisuudessa kertoa ikäviä ja vakavempiakin asioita. Toivon, että tulemme näkemään jatkossa enenmän ja tutustumaan vielä paremmin, sillä hyviä ystäviä on harvassa.

Olen huomannut myös sen seikan, että mitä enenmän on sinut itsensä kanssa ja pitää itsestään, sitä sosiaalisesti rohkeampi on muiden ihmisten seurassa. On helpompi kuunnella, puhua, neuvoa, ymmärtää ja olla ihmisten kanssa, kun osaa itse kuunnella itseään. Minä varmaankin olen siis tullut paremmin sinuksi itseni kanssa, kun nykyään on helppo olla oma itsensä muiden seurassa ilman suurempia jännityksiä ja ahdistuksia. Ennen vanhaan se oli juurikin päinvastaista. Minä koko ajan jännitin ja pelkäsin sitä, että mitä minä puhuisin kaverini kanssa, mitä me tekisimme ja tulisiko tapaamisesta täysi fiasko minun hermoilujeni takia, ettei kumpikaan pystyisi rentoutumaan ja olemaan oma itsensä. 

Nykyään välillä jännittää nähdä joitain kaveria, jota ei ole nähnyt pitkään aikaan, kun ei tiedä miten paljon toinen on muuttunut ja mitä toisella kuuluu. Olen kuitenkin asennoitunut tähän niin, että antaa kaiken mennä omalla painollaan. Jos jännittää, sitten jännittää. En usko kuitenkaan, että se jännitys pysyisi koko kaveritapaamisen ajan yllä, sillä se on vain omasta itsestä kiinni miten suhtautuu sosiaalisiin tilanteisiin. Toisinaan helpottaa kummasti se, kun sanoo kaverilleen, että "Minua jännittää hieman tämä tapaaminen, kun ei olla nähty pitkään aikaan". Voi olla, että kaverillakin olisi ollut vähän samanlainen olo jopa. Onhan jännitys kuitenkin ihan terve tunne ja sitä tuntee välillä ihan jokainen. Mielestäni tunteista puhuminen on tärkeää ja yleensä, kun puhutaan tunteista suoraan, niin niitä voi käsitellä ja tajuta omassa mielessäänkin paremmin. 

Olen nyt saanut paljon myös uusia kavereita, naispuolisia kerrankin. Minulla on ollut kaveripiirissä jo pidemmän aikaa aika miesvoittoista, niin oli kiva saada välillä tyttöjäkin kaveriksi. En toki nyt yhtään ole harmistunut siitä, että suurin osa kavereistani ovat miespuolisia, sillä yhtä lailla heidänkin kanssa voi keskustella ihan mistä vain asioista ja suurinosa heistä on kunnollisia ja rehellisiä kavereita. Kuten nyt vaikka mietin tässä ystävääni, jonka kanssa eilen vietin aikaa. Ei se riipu sukupuolesta, että onko hyvä kaveri vai ei. Minulle kelpaa kaveriksi mies- sekä naispuoliset henkilöt. Olin vain pikkuhiljaa jo hieman itsekin tulossa äijämäiseksi, kun jätkien kanssa vaan pyörinyt, mutta eiköhän nuo tytöt nyt saa minua vähän naisellistumaan tässä jatkossa. 

Suoraan sanottuna en ole mielestäni koskaan ollut kovin naisellinen nainen. Olen aina viihtynyt jätkäporukassa ihan pienestä pitäen ja paras ystäväni lapsena oli poika. Oikeastaan. kun miettii niin ei minulla lapsena ollut ainuttakaan tyttöä kaverina, sillä jotenkin pidin naispuolisia henkilöitä niin kieroina ja epärehellisinä. (Okei, no tapasin parhaan ystäväni melko pikkuisena, eli ehkä tässä mietin nyt niitä aikoja, ennen kuin olin koulussa. En siis unohtanut sinua muruseni, no panic). Uskon kuitenkin, että tutustuin vain vääränlaisiin ihmisiin pienenä, sillä en ole sitä mieltä nykyään, että kaikki naispuoliset ihmiset olisivat kieroja, kuin korkkiruuvit. Jätkäporukassa puolestaan pidän siitä rennosta, hieman jopa härkistä menosta. Sitä ei tarvi niin paljoa miettiä mitä sanoo ja miten on, kun sitä on tottunut olemaan oma itsensä jätkien kanssa.

Jokatapauksessa olen onnellinen siitä, että minulla on kavereita ja ystäviä, joiden kanssa voin olla oma itseni ja joiden kanssa on joka kerta aina yhtä mahtavaa viettää aikaa.

Joten kaverit/ystävät, pidetään yhteyttä! :)

Elämää muuttamassa

Olen miettinyt, että pieni remontti elämäntapoihini olisi tässä vaiheessa ihan paikallaan. Haluan ensinnäkin uusia tuulia elämääni, olla terve ja jaksavainen ja samalla huomata, että mieleni piristyy. Ajattelinkin lähteä pienistä liikenteeseen..

1. Juoksutavoitteet
- En ole vieläkään aloittanut puolimaratonharjoittelua, joka johtuu siitä, että heti ensinmäisen viikon suoritettuani sairastuin todella pahaa flunssaan ja olin korkeassa kuumeessa Toinen syy siihen on ollut erittäin kurjat ilmat ulkona, jolloin ei ole huvittanut sateeseen ja tuuleen lähteä juoksemaan. Olen siis odotellut parempia ilmoja, kevättä toisinsanoen. Tein myös pientä laskelmaa päässäni ja tätä kyytiä puolimaraton sijoittuisi jo joulukuulle..

Joulukuussa puolimaratonin juokseminen ei kovin paljon innosta, joten ajattelin hieman muokata juoksuohjelmaa. Oten treenikertoja enenmän jokaiselle viikolla, kuin sen 3. Uskon, että tiiviillä ja nopeatempoisella harjoittelulla saan puolimaratonin suorittamisen aikaistettua. Se vain, että miten minä jaksan, kulunko loppuun ja meneekö joku paikka paskaksi on toinen asia sikseen. Olen kuitenkin luottavaisin mielin enkä stressaa juoksemisen suhteen liikaa, ettei se mene suorittamiseksi, jolloin juoksemisesta ei nauti ollenkaan, vaan se tuntuu pakolta.

2. Ruokavalion hiontaa
- Minä syön melkoisen vähän päivän aikaan, mutta sitäkin huonommin. Ruokavaliossani on todella paljon hiilihydraatteja, kun mussutan paljon ruisleipää ja muita välipalaksi luokiteltavia. En syö, kuin ehkä 3 kertaa viikossa lämpimän ruuan ja se alkaa jo tuntumaan kehossa. Kehoni vaatii oikeaa ruokaa, missä on muutakin kuin vain hiilihydraatteja. 

Päätin siis alkaa katsomaan mitä sinne suuhun pistän. Alan tietoisesti lisäämään ruokavaliooni paljon kasviksia, hedelmiä, marjoja, maitorahkaa, kanaa, kalaa ja muita terveellisiä asioita. Pyrin saamaan enenmän proteinia ja hyviä rasvoja ruokavaliooni. Minä juon myös todella vähän päivän aikana vettä, joten otan tavoitteeksi juoda vähintään litran, enintään kaksi litraa päivän aikana vettä. Tämä asia kyllä korjaantuu itsestään, jos aloitan mahdollisimman pian juoksuharrastukseni. Silloin vettä tuli juotua älyttömiä määriä. 

3. Kehonmuokkausta
- Tiedän, että juoksun aloittamisen myötä tulen laihtumaan, mutta haluan samalla saada kehooni lihaksia. En vielä tiedä mikä olisi minun juttuni, sillä kuntosaliharjoittelu ei ole oikein minun mieleeni. Olen harjoitellut kyllä kotonani lihaskuntoharjoittelua ja kokenut sen mielekkääksi. Ehkä siis vain lisään vastusta lihaskuntotreeneihin, niin tulen saamaan vähän enenmän näkyviä lihaksia kroppaani.

4. Alkoholille hei ja näkemiin 
- En tajua, mutta olen nyt alkanut parin kuukauden aikana juomaan kerran viikossa alkoholia. Enkä nyt tarkoita mitään sellaista, että vetäisin pääni täyteen alkoholia enkä sen jälkeen muistaisi enää mitään. Tarkoitan, että minun mielestäni on ollut liikaa jo se, että olen ottanut vähän, kuin "tavaksi" rentoutua ja juoda pari olutta tai muuta viikonloppuna saunan yhteydessä, tai kavereiden kanssa ollessa. En pidä tästä tavasta enkä halua oppia siihen millään tapaa. Kun nyt huomasin asian jo näin alussa, niin voin tehdäkin sille jotain. Tiedän sen, että alkoholi alkaa aika nopeaa näkymään kropassa liikarasvana, jos sitä alkaa lisäämään omaan ruokavalioonsa vaikka joka viikonlopuksi. Mielelläni siis sanon alkoholille hyvästit. Ehkä kerran kuukaudessa pari juomaa saunaillan aikana olisi sallittavaa uuden elämäntaparemonttini yhteydessä. Se jää nähtäväksi, mitä sallin itselleni jatkossa.

5. Tupakoinnin vähentäminen
- Olen aika varma, etten voi luopua kokonaan tästä tavasta, joka on hurjaa kyytiä vain lisääntynyt, mitä enenmän aikaa on kulunut.. En jostain syystä näe sitä pahana asiana, joka johtunee siitä, kun mitään oireita ei näy vielä näin vähän aikaa tupakoitsijana ollessani. Toki tupakkayskä meinaa vaivata ja se herättikin minut todellisuuteen. Aioin siis aluksi vähentää pikkuhiljaa tupakointia. Se on haitaksi minulle monella tapaa, ja varsinkin ajatellen, että alan taas urheilemaan paljon, niin tupakointi ei kyllä auta asiaa pätkääkään, vaan heikentää tuloksia ja jaksamistani todella paljon. Haluan myös, että hengittäminen olisi hepompaa, joten miskipä tässä enää mietin. Ei se ole, kuin aloittaa vaan vähentäminen ja ehkä sitten, kun tuntuu, niin yrittää lopettaa kokonaan. 

6. Yhteenveto kaikista edellisistä
- Olen ihminen, joka ottaa kaiki haasteet aina vastaan tosissaan. Tuossa oli aika paljon asioita, joita aion parantaa omassa elämässäni ja, jos otan ne vastaan rennosti ja en liian vakavissani, niin voin jopa onnistua. Tunnen itseni vain sen verran, että voi olla niin, että jossan vaiheissa menee yli kaikki intoilut. Panostudun liian tosissani, petyn kun en välttämättä jaksakaan ja lopulta huomaan taas olevani oravanpyörässä liikunnan, syömisen ja muun kanssa. Alan stressaamaan ja huomaan olevani lopulta vain heikommassa kunnossa, mitä elämäntapamuutoksen alussa. Yritän siis parhaani mukaan, ettei niin kävisi ja annan armoa itselleni ja jaksamiselleni.

Eihän nyt yhdessä yössä viimeksikään minusta tullut juoksija enkä yhdessä yössä myöskään laihtunut ja saanut lihaksikkaampaa ja vahvempaa kroppaa. En tiedä sainko ollenkaan, koska en huomannut enää itseäni. Keskityin niin paljon vain suorittamiseen, etten huomanut tuloksia. Voin jopa sanoa, että urheilu meni pakkomielteiseksi. Välillä en vain olisi millään jaksanut, mutta pakkohan se oli yrittää ja pistää parastaan. Siinä keho ja mieli kuluu huomattavasti. 

Sanonkin siis itselleni tähän, että elämäntapamuutokset ovat isoja asioita, mutta hitaasti ja varmasti niissä voi onnistua. Yritän olla tästä edespäin itselleni armollinen ja sallia epäonnistumisiakin. Uskon kuitekin, että jos kerran olen jo juossut puolimaratoninkin, niin mikä minua enää estäisi tekemään sen uudestaan? Ei mikään. Pystyn mihin vain, jos vain teen paljon töitä, uskon itseeni ja haluan onnistua.

Merri 2 vuotta

Ei voi muuta sanoa, kuin että nopeaa se aika menee. Nimittäin nyt on kulunut tasan kaksi vuotta siitä, kun sain erään ihanan pienen palleroisen itselleni, puhun siis Merristä. Kisuni täytti tänään vuosia. Huokasin äsken helpotuksesta, sillä muistan liiankin hyvin sen yhden hetken, jolloin meinasin luopua rakkaasta lemmikistäni toisen ihmisen takia, joka ei pitänyt kissastani. Kiitän onneani, että sydämeni sanoi, että älä luovu sellaisesta, joka pysyy rinnallasi elämänsä loppuun asti. Jos pientä vitsiä tähän yritän muka murjaista, niin miehiä tulee ja miehiä menee, mutta kissa se vie sydämesi. 

Olen kokenut kissanomistajana paljon iloja, mutta myös päänvaivaa. Tietenkin Merrissä, kuten missä tahansa lemmikissä on luonteenpiirteitä, jotka toisinaan pistävät hermot kireälle. Tottelematon pieni ilkikurinen kaveri, mutta silti sillä on kuitenkin niin paljon hyviä ominaisuuksia, että ne peittoavat nämä ikävät puolet. En voisi enää edes kuvitella hetkeäkään sitä, etten omistaisi Merriä. Se on osa minua, onhan se sentään perheenjäsen ja minun ainoa uskollinen pikkukaveri, joka odottaa aina, että tulen kotiin. 

Muistan, kun omistin muutama vuosi sitten kaksi kissaa, jotka olivat minulle todella tärkeitä. Olin asennoitunut siihen, että ne tulevat olemaan minulla aina, siihen asti kunnes niistä aika jättää. Toisin kuitenkin kävi ja jouduin ikävällä tavalla luopumaan kissoistani toisen ihmisen käsien kautta. Olen huomannut, että nykyään olen jopa ylisuojelevainen Merriä kohtaan, sillä en halua, että kukaan tai mikään vie sitä minulta pois tai satuttaa sitä. Onhan lemmikilläkin tunteet ja jokaisella on oma lumoava persoonansa. 

Tänään tulen viettämään Merrin kanssa laatuaikaa, omistajan ja lemmikin iloisia ja ikumuistoisia hetkiä. Päätin, että koska Merri on saunova kissa, niin lämmitän pikkuiselle ihan omaan käyttöön saunan ja annan sille iltapalaksi herkkiruokaa, lopuksi Merri pääsee käymään pitkästä aikaa valjaissa ulkona katsomassa ihmeellistä ulkomaailmaa. Ei se taida enää edes muistaakaan, mitä kaikkea jännää ulkona on, kun se on ollut koko talven aika visusti sisätiloissa lämpimässä. 

Olen onnellinen kissanomistaja ja tulen olemaan vielä monet vuodet. Onneksi minulla on Merri ja Merrillä on minut :3 

Marionette Doll blogi 1 v

Tuli mieleen eräitä vanhoja kommentteja muutamilta ihmisiltä minun blogistani aikoinaan. Muistan, kun he sanoivat, että sielä se vaan kirjoittelee blogiinsa itsensäylistämisviestejä tai toiselta ihmiseltä sanoin, kirjoittelen paskablogia. No kumpikaan väitteistähän ei pidä alkuunkaan paikkansa, kuten he sen itsekin tietävät. Nämä kommentit tulivat siis ilmiselvästi kateellisten ihmisten suusta, joilla itsellä ei ole mitään ideaa blogin kirjoittamiseen, koska heillä ei yksinkertaisesti ole mitään sanottavaa eikä heidän elämässä tapahdu suoraan sanoen yhtikäs mitään kirjoittamisen aihetta. Tämä tuli vain sen takia mieleen, kun itse tässä olen nyt pitkästä aikaa kirjoitellut ja saanut kirjoittamisesta todella hyvän olon. 

Itsensäylistämisblogi? Voin kyllä sanoa, että olen kirjoittanut positiiviseen sävyyn siitä, että vihdoinkin tunnen olevani jaloillani, tunnen eläväni. Entä juoksuharrastuksen myötä tulleet onnistumisentunteet, joista olen ollut erittäin tyytyväinen ja sallinut kehua itseäni. Olen myös kirjoittanut, että olen alkanut pitämään itsestäni vihdoinkin. Ovatko nämä itsensäylistämistä? Ei mielestäni, vaan se on todella hieno juttu minulle, että tunnen olevani vihdoinkin oma itseni ja olen ylpeä siitä mitä olen. Todellisuudessa on välitä paskanvertaa siitä, miten muut suhtautuvat siihen, miten kirjoitan blogiani ja mistä aiheesta. Mielelläänhän tietenkin positiivisista asioista on mukava kirjoittaa, jos se aihe satun olemaan minä ja mieleni, niin sittenhän se sattuu olemaan.

Minä tiedän, että sopivin aika-ajoin jotkut ihmiset käyvät lukemassa mitä minun elämääni kuuluu ja etsiskelevät pieniä porsaanreikiä blogistani, että onko heistä kirjoitettu ikävään sävyyn jotain tekstiä. Mutta arvatkaa mitä? En edes ole jaksanut vaivata pienintäkään ajatusta niille ihmisille tämän blogin sisällöksi. Koska minua ei kiinosta. Tietenkin tämä postaus on vähän, kuin heitä ajatellen sinänsä. Tulihan minulla mieleen kuitenkin nämä heidän sanomansa kommentit blogistani. Se on vain hassua, että mietin heidän sanomisiaan virne kasvoilla, koska ne huvittivat minua edelleenkin. Suosittelisin heilekin kokeilemaan blogin kirjoittamista, ihan itseään varten. Voisivat löytää itsestään ja elämästään ihan uusia ulottuvuuksia, kun laittaisivat aivonsa miettimään asioita vähän pintaa syvemmältä.

Aloitin blogin kirjoittamisen vuosi sitten, tarkalleen 07.02.2012 ja siitä päivästä lähtien olen tutustunut mieleni ihmeellisiin kiekuroihin. Olen oppinut itsestäni ja elämästäni todella paljon, olen myös tajunut paremmin muita ihmisiä, kun olen syvemmin alkanut miettimään eri tarkoitusperiä ihmisten käyttäytymisessä. Aika paljon ja todella pitkälti blogissani on psykologista ajatusmättöä ollut, sillä minua itseäni kiinostaa psygologia ja ihmismieli yleensäkin. En osaa sanoa enkä sen kummemmin mietikään, että kuinka kauan minä tulen vielä kirjoittamaan blogiani, mutta näillä näkymin pitkälle tulevaisuuteen. Ehkäpä muutamien vuosien päähän, kuka tietää. Sillä ainahan sitä keksii uutta puheenaihetta jatkossakin, maailma on täynnä ihmeellisiä asioita, joista voi tuoda oman pienen mielipiteensä esille. 

Tämä blogi ei ole koskaan asettanut minulle mitään paineita kirjoittamisen suhteen, sillä alusta lähtien päätin, että tämä tulee olemaan vain minulle. Vähän, kuin jonkinsortin avoin päiväkirja, kuitenkaan yksityiskohtaisesti mistään asiasta kertoen. Haluan kuitenkin säilyttää yksityisyyteni. Voin jo luvata, että tästä blogista ei ole koskaan tulossa mitään teiniagstista ruikutusblogia enkä tule kertomaan itsestäni mitään asioita, joista muut saisivat jotain sairasta mielihyvää itselleen (Tiedä, sitten löytyisikö minusta sellaisia asioita). Jokatapauksessa tämä blogi on ollut minulle todella iso juttu ja olen huomannut, että olen kehittynyt monella tapaa blogiani ylläpitäen. Ensinmäiseksi olen huomannut, että olen oppinut kirjoittamaan hyvin, selkeästi ja järkevää tekstiä. Noh, mitä välillä joku tulee kommentoimaan, että pilkku on väärässä kohti, tai jonkun sanan välistä uppuu yksi kirjain. Olen kuitenkin ollut varsin tyytyväinen kirjoitustyyliini.

Olisi hienoa kuulla, jos joku on blogiani lukiessaan joskus havahtunut jonkun asian suhteen. Tai, jos blogini on muuten tuonut jotain muuta mukanaan, positiivista eninmäkseen. En ole koskaan saanut paljoa palautetta blogiini liittyen, mutta en ole kyllä koskaan sitä edes kysynytkään keltään. Noh, enhän minä alunperinkään tehnyt tätä blogia miellyttääkseni ketään. Riittää, että itse olen havahtunut monet kerrat kirjoittaessani tänne ja oppinut uusia asioita. Tämä blogin kirjoittaminen on ollut ehkä paras "terapiamuoto" ikinä, mitä olen itselleni kokenut. 

Tämän hetken höpinöitä

Kävin parturissa. On se hieno tunne, kun edes kerran vuodessa sallii itselleen käydä parturissa laittamassa hiukset hienoon kuntoon. Tosin minulla ei ole ollut tarvetta käydä parturissa, kuin vuoden välein, sillä otan aina permanentin, joka kyllä pysyy hiuksissani aina sen tietyn ajan liiankin tiukasti kiinni. Kävin siis taas ottamassa hiuksiini sähäkät kiharat ja värjäsin vielä päälle punaisella. Tuntuu jopa siltä, että näytän pitkästä aikaa hyvältä. Hienoin asia permanentin otossa on se, ettei hiuksia tarvi sen kummemmin laittaa mitenkään, tuntuu, että hiuksia on päässä kolmen kertaisesti enemmän, kuin ennen, jokainen kampaus näyttää muhkealta ja hyvältä. Kaiken lisäksi nyt näin talvella moinen pehko lämmittää kyllä kivasti pääkoppaa. Onpahan kesäksi jo valmiina kivat ja pirtsakan näköiset hiukset.

Teenkin tästä pienimuotoisen kuulumiset postauksen ajankulukseni, koska ei minulla taaskaan sen kummemmin ole mitään järin kummoisempaa sanottavaa..

Maaseudunrauhaa, vai ei sittenkään? Olen taas käymässä porukoiden luona maalla, mutta haluan jo omaan kotiini, omaan rauhaani. Onneksi minulla on oma koti, jonne voin aina mennä takaisin omien rutiinieni pariin. En voisi kuvitellakaan enää, että asuisin vielä vanhempieni luona. Muutin heti omaan kämppään, kun täytin 18 vuotta, mutta tietenkin olisin voinut asustaa vanhempien katon alla vaikka tähän päivään asti. Miksikö sitten lähdin omille teilleni jo niin aikaisin? Se oli vain se tunne, että haluan jo itsenäistyä, irtaantua vanhempien helmoista ja aloittaa oman elämän kaikkine haasteineen, joista tulen selviytymään itse. Laskut, vuokranmaksut, ruokaostoksilla käynti, oman kämpän kunnossapito, sisutaminen oman maun mukaan, oma rauha ja yksityisyys, oma koti ja omat säännöt. Sitä tunsi aikuistuvansa, kun muutti omilleen. Nyt kaikki menee jo ihan rutiinilla eteenpäin, olenhan kuitenkin asunut omillani jo 4 vuotta. 

Olen toki asunut joissain vaiheissa myös saman katon alla kumppanin kanssa, mutta nyt kun niistä ajoista on päässyt eroon, niin sitä ei halua moista pitkään aikaan. Varsinkin pienessä kaksiossa kaksistaan asuminen voi olla joissain vaiheessa pulmallinen tilanne, kun kumpikin haluaa sitä omaa rauhaa, mutta kun se ei olekaan mahdollista. Kaksioissa on yleensä yksi makuuhuone ja olohuone (+ Kaikki muut pikkuseikat), mutta mitä sitten, kun molemmilla onkin hermot kireällä pienessä kaksiossa, kun omaa rauhaa ei ole, eikä kumpikaan halua muuttaa makuuhuoneeseen asumaan, ettei näkisi toisen naamaa jatkuvasti? 

Minulla oli tällainen tilanne ja tunsin olevani koko ajan tiellä, en tuntenut kuuluvani saman katon alle sen henkilön kanssa. Olen erittäin onnellinen siitä, että lopulta ratkaisu oli hankkia omat kämpät, tai no toisin sanottuna minä etsin uuden kodin, jonne muutin. Aluksi ajatus tuntui minusta pelottavalta, kun olin niin kauan asunut jonkun kanssa saman katon alla ja seuraavaksi asuisinkin jo yksin omassa kämpässä. Loppujen lopuksi ei se ollutkaan niin paha asia, vaan oikeastaan juuri päinvastainen. Samallahan siinä oli pehmeämpi lasku eroon kyseisen henkilön kanssa, mutta eihän ne erot myöskään maata kaada. Vähän aikaa harmittaa, mutta elämä jatkuu.

Nykyään asustelen siis yksin, jos kissaani Merriä ei lasketa mukaan. En tunne mitään halua tässä elämänvaiheessa pistää hynttyitä yhteen kenenkään kanssa, vaikka seurustelenkin parhaikaa ihanan ihmisen kanssa. Mielestäni ensin kannattaa tuntea seurustelukumppanin kanssa pidemmän aikaa, ja kun rahatilanne molemmilla sallii hankkia vaikkapa kolmion, niin sitten yhteen muutto voisi ollakin aiheellinen. En mielellään enää ikinä asuisi kenenkään kanssa kaksiossa, vaan otollisin asumismuoto olisi se, että molemmilla olisi oma pieni huone kämpässsä ja kolmioissahan tällaiseen asumismuotoon olisi oiva mahdollisuus. Sillä näen oman rauhan isoksi asiaksi yhdessä asuessa. Eiköhän joskus tulevaisuudessa tämä pienimuotoinen haave tule onnistumaankin. 

Hermokireys on tarttuva tauti.. Siksi haluankin äkkiä omaan kotiini, sillä tällä hetkellä täällä ollessa ilmapiiri on ollut varsin kireä. En voi väittää, että ilmapiiri lapsuudenkodissani koskaan olisi ollut niin, ettei hermojen kiristelyä ole joutunut katselemaan vierestä. Kyllähän ikävä ilmapiiri lopulta vaikuttaa myös muihinkin läsnäolijoihin. Itse tulin tänne maaseudulle vetämään syvää henkeä ja rauhoittumaan, mutta nyt koenkin tämän reissun ihan päinvastaisena. Olo on ärtynyt, kireä ja hermostunut, haluan äkkiä pois. En tajua miksi ja mikä siinä on, kun tuntuu, että joka asiasta, pienimmästäkin pitää vetää aivan hirveät hermoilut. Eikö rakentava keskustelu, asiallinen normaaliäänellä ilmaistu asia olisi mukavempi juttu kaikille osapuolille? Ilmeisesti ei.. Jos on paha olo, niin pakkohan se on näyttää/purkaa muihin ihmisiin, jotka saman katon alla ovat. En tiedä mikä se on, kun ihmisellä voi olla niin vaikeaa hallita tunteitaan, vaan kaikki tunteet, joita ilmaistaan tulevat aivan järjettömän suurella mittakaavalla esille. Tietenkin tiedän asioita, miksi kyseinen minulle läheinen ihminen on niin hermostunut yleensäottaen, mutta pientä rajaa siinäkin. Kyllähän sitä aivan varmasti voi pienellä hienosäädöllä omaa käytöstään hioa parempaan suuntaan. Miettiä vaikka pari sekuntia, ennen kuin avaa suunsa ja alkaa huutamaan ja hermoilemaan siinä vieressä. Ei sellaista jaksa kuunella/katsoa kovin pitkään, vaan lopulta sitä aukaisee omankin suunsa ja alkaa sanomaan takaisin. Siinähän onkin sitten loppujen lopuksi kunnon sekametelisoppa syntynyt.

Haaveilija

Minulta on monesti kysytty kysymys: "Mitä unelmia sinulla on?". Tämän kysymyksen kuultuani minulla menee automaattisesti sormi suuhun enkä osaa sanoa mitään, mutta sanon silti vastauksen, joka kuulostaa erittäin surulliselta ja tökeröltä. Vastaan, etten tiedä tai, ettei minulla ole. Tämä voi tuntua siltä, että en vain jaksa alkaa luettelemaan asioita, joista unelmoin ja haaveilen tulevaisuudessa, muttei asia ole niin.. Yksinkertaisesti en ole miettinyt koskaan syvällisesti tai edes kovin pinnallisestikaan, että mistä minä elämässäni unemoin. 

Ehkä pessimistinen elämänasenteeni on yksi syy tähän. On helpompi elää päivä kerrallaan, pelätä pahinta ja toivoa parasta, sen kummemmin tulevaisuuteen tähtäämättä. Tämä on sinänsä aivan helvetin typerää, eli siksi tulenkin nyt miettimään asioita, joita minä oikeasti sisämmäsäni unelmoin/toivon tulevaisuudelleni tulevan. Voi näin äkkiseltään olla hieman vaikeaa ruveta pohtimaan tätä, kun en ole aikaisemminkaan antanut ajatusta koko asialle. Uskon kuitenkin, että jos lähden ihan perus unelmista liikkeelle, niin mukaan tulee muutama hurjempikin unelmoinnin aihe listaan.

1. Haaveissani olisi joskus perustaa perhe. 
- Ihan peruskaavan mukaan, tähän tapaan: Omakotitalo jostain rauhalliselta paikalta, turvallinen ja rakastava mies, ehkä pensa tai pari. Siihen kylkijäisiksi vielä kesämökki järvenrannalta, lompakkoa lämmittävä summa rahaa, palkitseva ja perustuloinen työpaikka (Miksei korkeatuloinenkin, mutta ei mennä mopolla mahottomuuksiin), joku vahtikoira sinne omakotitalon pihalle paskomaan jne. Tämä haave kylläkin sijoittuu todella kauas, mutta joskus varmasti ihan ajankohtainen hanke. 

2. Haluaisin perustaa oman yrityksen. Eläinhoitolan, löytöeläinkodin tms.
- Ehkä kuitenkin kallistun enenmän tuon eläinhoitolan puolelle, sillä se olisi varmasti parempituloisempaa hommaa, kuin löytöeläinkodin pyörittäminen, jonne ihmiset vain toisivat kasapäin kaduilta löytyneitä huonokuntoisia kissoja/koiria, joita sitten lopulta joutuisin viemään piikille, kun niille ei löytyisi uutta omistajaa. Oma pieni yritys olisi siis haaveenani ja varsinkin juuri eläimiin liittyvä. 

3. Luontokuvaajaksi ulkomaille..? 
- Tuli mieleen, että ihan penskasta asti, kun katselin tv:stä luontodogumentteja, halusin itsekin olla kuvaamassa kaikenmaailman mönkijäisiä niissä sademetsissä sun muissa luonnon eri olosuhteissa kameran kanssa. Edelleen sama hassu haave olisi minun takaraivossani. Mikä olisikaan sen hienompaa, kuin yhdistää minulle kolme tärkeää asiaa yhteen: Valokuvaus, luonto ja eläimet. Yhtenä uutena hienona lisäetuna siihen tulisi myös matkustelu ulkomailla, uusien paikkojen näkeminen ja maailmankuvan avartaminen. Kuulostaa kyllä liian hyvältä, ollakseen koskaan totta.

4. Kuuluisa taidemaalari.
- Olisi hienoa nähdä joskus olevan niin kehtitynyt ja kuultu maalaamisen parissa, että jonain päivänä huomaisinkin, että taulujani on myytävänä ja esillä ihmisille taidegallerioissa, sun muissa. En vältämättä haluaisi tavoitella ihan maailmankuuluksi taidemaalaajaksi, sillä minulle kelpaisi ihan pienikin titteli taiteen parissa. Haluaisin löytää vahvasti oman tyylini maalaamisessa, josta minut sitten tunnistettaisiin maalaamistani tauluista heti. Mammonaa en myöskään heti tavoittelisi, vaan yksinkertaisesti minulle aluksi riittäisi pelkästään se, että saisin tekemääni taidetta esille ihmisten nähtäväksi.

5. Laululintu..
- Oikeastaan aina olen haaveillut, että joskus pääsisin toteuttamaan itseäni laulamisen parissa ihan oikeastikin. Aluksi kelpaisi kyllä pelkästään pieni harrastelijabändi, johon voisin ryhtyä solistin hommiin. Sen jälkeen, kun olisin harjoitellut tarpeeksi, tähtäisin aina vähän korkeammalle. Tähän asti laulaminen on kuitenkin pysynyt harrastepohjalla, karaoken parissa. Ensin minun pitäisi alkaa kuitenkin opettelemaan laulamaan Englanniksi, sillä harvat näköjään haluavat bändiinsä laulamaan ketään Suomeksi, tosin ainahan on poikkeuksia. Laulamisen parissa voi onneksi kehittyä jatkuvasti, kun osaa jo perusasiat, niin se ei auta, kuin enää alkaa hiomaan omaa lauluääntään oikeaan suuntaan.

6. Oppisin puhumaan kieliä.
- Minulla on todella huono kielipää, eli olisi hienoa oppia puhumaan Englantia sujuvasti. Onneksi en ole edelleenkään mikään paukapää, joka ei oppisi uusia asioita, joten eiköhän tämä haaveeni ainakin tule vielä toteutumaan pienen opiskelun avulla.


Tähän hätään en keksi enempää suuria haaveita. Tokihan löytyy kaikkia pieniä kivoja ajatuksia, joita haluaisi joskus kokea/tehdä, mutta jääköön ne nyt vaikka salaisuudeksi.

Kun aurinko ei paistakaan

Masennus. Tuntuu, että tämä Suomalaisten, jopa jo kansantaudiksi luokiteltava piinaava myrsky pään sisällä ja elämässä on nykyään liian monella nuorella päällä. Itse voin heti mainita tähän alkuun, että itse en onneksi tällä hetkellä sairasta moista, vaan olen kunnialla selvinnyt masennuskaudesta, joka piinasi minua jonkin aikaa. Onnekseni itse sain sen hoidettua elämästäni pois, ai että miten se onnistui?

Huomasin, että aika pitkälti masennuksen poistaja on se, että elämässä on sisältöä, mielekästä sellaista. Minulla masennuksen poistamiseksi oli tärkeää saada päivä- sekä unirytmi kuntoon, vaikka niilläkin hetkillä, kun elämässäni ei ollut sen kummemmin mitään sisältöä. Se oli ensiaskel tokenemiseen, joten älkää vähätelkö pitkiä yöunia yöllä, päivä on tarkoitettu valvomiseen ja elämiseen. Aika monella masentuneella nuorella, jolla ei ole sisältöä elämässä on tämä pieni seikka aivan päinvastainen. Yöllä eletään ja päivät nukutaan yli, kyllähän siinä jo pidemmän päälle alkaa turhauttamaan, varsinkin jos kaiken tämän lisäksi kärsii jonkinsortin uniongelmista. 

Toinen asia, kun päivä- ja unirytmit on saatu kohdilleen on se, että alkaa etsimään päiviinsä sisältöä. Olkoon se sitten koulu, työ, työharjoittelu, kuntouttava työtoiminta, harrastukset, eli mikä tahansa, kunhan joka päivä on jokin paikka minne pitää mennä ja lähteä suorittamaan pakollisia tehtäviään. Normaali ihmisen elämään kuuluu varmasti edes pari näistä edellämainitsemistani tärkeistä asioista. Tiedän kuitenkin sen, että vaikea masennus voi viedä voimavaroja, mielenkiintoa ja jaksamista niin paljon, ettei mikään jaksa innostaa. Sitä tuntee olevansa niin uupunut, ettei edes jaksa toisinaan antaa ajatusta sille, että tekisi asioden eteen jotain, että elämästä saisi taas otteen.

Nämä kaksi asiaa, jotka mainitsin ovat jo oikeastaan avainsanat masennuksen syövereistä pois pääsemiseksi. Omalla kohdalla huomasin sen, että masennuksen poistamiseen paras keino oli liikunta. Itse en kannata sisäliikuntaa siihen, että haluaa eroon masennuksesta (Toki se voi joidenkin kohdalla toimia), sillä minusta raitis ulkoilma, luonto ja lähtö sisätiloista pihalle kuntoilemaan pistää mielialan kohoamaan nopeaa. Minun kohdalla tähän ratkaisu oli tämä paljon mainitsemani juoksuharrastus. Se oli oikeastaan pelastukseni. Oikeanlainen harrastus tuo ihmiselle paljon. Se on palkitsevaa, niin itsetunnon, oppimisen ilon, onnistumisien ja  kehittymisen kannalta, sekä ennen kaikkea, kun sinä viihdyt harrastuksesi parissa ja tunnet sen omaksesi.

Masentunut ihminen pahimmillaan vetäytyy omaan nurkkaansa, jolloin ote elämästä on kaukana saavuttaa. Silloin masentuneen ihmissuhteet kärsivät myös, jolloin kavereihin/ystäviin voi olla vaikeampaa pitää yhteyttä aktiivisesti. Tämä puolestaan pistää masennukselle vain lisää vettä myllyyn, kun ihmissuhteet ympärillä alkavat hiipumaan pikkuhiljaa pois. Itse muistan, kun en jaksanut pitää tärkeisiin ihmisiin paljoa yhteyttä masennuskauden oltua pahimmillaan. Oikeastaan tein sen jopa tietoisesti, sillä en halunut olla ihminen, joka valittaa pahaa oloaan kavereilleen. En tietenkään katkaissut välejäni kehenkään tärkeään ihmiseen, vaikka elin jonkin aikaa pienimuotoisessa yksinäisyydessä ja omassa hiljaisuudessa. Sitä vain vaistomaisesti hakeutuu omaan rauhaan, kun tuntee itsensä elämäänsä kyllästyneeksi ihmisriekaleeksi. 

Onneksi kuitenkin on ulkopuolistakin apua tarjolla, jos tilanne menee liian pahaksi ja itse ei enää osaa päästä pois masennuksen ikävästä kierteestä. Joillekkin ulkopuoliselle ihmiselle puhuminen omasta olostaan ja elämästä voi helpottaa kummasti, kaikki varmasti tietävät, että tarkoitan kallonkutistajia, toisin sanottuna terapeutteja. Usealta ihmiseltä olen vain kuullut sen, että on sälittävää ja noloa mennä ammattiauttajan juttusille. He eivät halua myöntää sitä, että heidän kohdalla masennus on jo niin paha, että siitä ei selviäisi enää omin keinoin. Mielestäni on tärkeää, että masentuneella ihmisellä on terapiakontakti johonkin, jossa oloa voi keventää puhumalla ihmiselle, joka kuuntelee, jolla on vaitiolovelvollisuus ja kokemusta mielenterveydellisistä ongelmista. Yleensä terapian kautta voi löytää apua siihen, jos elämässä ei ole mitään sisältöä. Yleensä terapeutit kertovat eri hoitomenetelmistä (Takoitan nyt muuta, kuin lääkehoitoa) mitä oma kaupunkisi voisi sinulle tarjota. Suosittelen siis rohkeasti hakemaan apua ammattiauttajilta, jos tilanne on se, ettei enää tiedä mitä tekisi sen hetkisessä elämänvaiheessaan.

Itse en ole koskaan masennuskauden ollessa päällä suostunut lääkehoitoon, sillä joskus useita vuosia sitten olin käyttänyt näitä yleisimpiä masennuslääkkeitä jonkin aikaa ja ne eivät soveltuneet minulle alkuunkaan. Minusta tuli kunnon "hormonihirviö" lääkkeiden takia, olin koko ajan raivostunut, mielialat vaihtelivat tiuhaa tahtia, ahdistunut ja masentunut olo muuttui vain syvemmäksi ja en tuntenut mitään muita olotiloja enää, kuin vain vihaa ja surua. Toki joillekin ihmisille lääkehoito voi tepsiä ihan hyvin, jos oikea lääkitys saadaan käytäntöön, mutta minulle ne eivät sopineet.

Se, miten masennus vaikuttaa masentuneen ihmisen läheisiin, esim kumppaniin ja perheeseen on pitkällä aikavälillä uuvuttavaa kaikille. Lähiomaiset alkavat itsekin reakoimaan masentuneen ihmisen tunnetiloihin, jolloin hekin voivat pahimmillaan sairastua masennukseen. Minä tiedän tämän, sillä itse olen kokenut moista. Niin masennuksen tartuttajana läheisilleni ja päin vastoin. Kyllä perhe, kumppani ja muut läheiset jaksavat tiettyyn pisteeseen asti olla tukena, kuulevana korvana ja yrittää ymmärtää. 

Se riippuu ihan masennuksesta kärsivästä ihmisestä, onko hän itse valmis tekemään töitä sen eteen, että hän paranisi. On tuskaista kannustaa ja tukea sellaista ihmistä, jota ei kiinosta tehdä asioille yhtään mitään läheisien, eikä varsinkaan itsensä takia. Kukaan ihminen ei ole mikään tukipilari tai pelastaja, joka pelastaa masentuneen ihmisen pois kuopastaan, vaan sen pitää lähteä itsestään. Tietenkin rakkaimmat antavat auttavan kätensä kuopasta nousevalle, jos masennuksen syöveerissä oleva ihminen näkee itse toivoa parantumiselleen.  

Jos puhun näin masentuneen ihmisen kumppanin näkökulmasta, niin minun mielestäni kenenkään ei ole pakko jaksaa masentuneen ihmisen rinnalla. Kun alkaa itse tuntemaan masentuneen ihmisen rinnalla sen tunteen, että omastakin elämästä on alkamassa hävitä elämänilo, niin se on jo hälyyttävä merkki. Varsinkaan kaksi masentunutta ihmistä parisuhteessa eivät voi olla toisilleen tukena tämän asian yhteydessä, silloin on parempi olla erillään, kuin sairastaa yhdessä.


Joo.. Tässä oli näköjään jonkinverran omia mietteitä masennuksesta..