Muistoja ja tajunnanvirtaa

On se jännä, kun yhden tutun ja lyhyen kävelyreitin suorittaminen omalla kotikunnalla tuo niin paljon muistoja mieleen monien vuosienkin takaa. Kävin läpi tajunnanvirtaa, välillä käyden ikävien muistojen kimpussa ja sieltä taas ponnahdellen pois hyvien muistojen pariin. Kaikki lähti liikkeelle mustasta kissasta, jonka näin lenkin aikana. Ajattelin työstää saman ajatusten virtauksen tännekin.


En tarvitse taskulamppua, sillä tunnen nämä tiet, kuin omat taskuni. Miksei se soita? Miksei se vastaa? Muistan, kuinka toissa kesänä lämmin tuuli otti kasvoihini juostessani määränpäähän, jota en ollut suunnitellut. Nyt kylmä viima saa minut tajuamaan asioita, toppahousut jalassani saavat minut tuntemaan itseni kömpelöksi.


Katson taivaalle, ei ainuttakaan tähteä, jatkan matkaani katsellen maahan. Seuraakohan meidän vanha kissamme minun jalanjälkiäni? En käänny katsomaan. Näen kotitalomme valaistun etupihan silmäkulmassani. Muistan sen joulun, kun en uskonut enää joulupukkiin. Sytytän tupakan, vilkaisen taas puhelinta.. Ei mitään uutta. Kävelen, mietin syitä. Sytytän toisen tupakan. Muistelen sitä talvea, kun naapurin koiran kanssa kävimme joka ilta yhdessä lenkillä. Sen pienen olennon suunnaton ilo on tarttunut muistoihini jäädäkseen.


Hidastan askeliani, tunnen rinnassani jännityneen tunteen.. Näen sen. Musta kissa. Kutsun sitä luokseni tutulla nimellä, toivoen, että se vastaisi. Tumppaan röökini, otan lapaset pois käsistäni ja lasken ne maahan. Musta kissa kävelee kohti, ei pysähdy. Niin samannäköinen, mutta ei tottele nimeä Veeti. Kissa on kohdallani, se väistää, kävelee ohi ja jatkaa matkaansa katsomatta taakseen, minuun. Nousen seisomaan, pyyhin lumet pois toppahousistani ja tunnen, kuinka mieleeni kaatuu kasa muistoja. Miksi näen aina mustan kissan?


Voisin huutaa tyhjyyteen kysymyksen "miksi?", mutta en enää koe siihen syytä. Jatkan matkaani. Luulen pyyhkiväni kyyneleen silmäkulmastani, ehkä vain kuvittelin. Tästä olen monesti mennyt ohi, aina pysähtyen muistoihini. Se oli joskus kauppa, oikea kauppa. Leikimme siellä paljon ja ihastelimme vanhoja tavaroita, samalla kysyen, "Ovatko nämä kaikki myynnissä?". Nyt siellä ei ole enää kauppaa, eikä hänen mummoaan. Onko siitä jo niin kauan aikaa, kun oltiin lapsia? Kävelen aina ohi, samalla katsoen, että olenko oikeasti kasvanut. Heijastus kaupan isoista ikkunoista, en ole enää lapsi.


Käännyn tielle, tiedän että ne haukkuvat, jos niitä pidetään ulkona. Astelen varovasti liukasta tietä, jossa mikään ei valaise suuntaani. Pysähdyn talon jälkeen kuuntelemaan, mutta en kuule. Koiria. Suljen silmäni hetkeksi. Kuulen, kuinka tuuli varisuttaa voimakkaasti lunta puista, tuntuu kuin tuuli leikkisi kanssani. On niin hiljaista, mutta tiedän, etten ole yksin.


Kohta olen perillä. Lapsuuden pelottavin, mutta nuoruuden toiveikkain. Minulla ei ole kiveä, eikä kolikkoa, mutta toiveita löytyy. Tuuli ei ole koskaan tuntunut kasvoilleni näin voimakkaalta, jatkan silti matkaani.


Olen nyt tässä, mutta meidän piti olla yhtä. En näe sinua, en tavoita sinua, mutta toivon sinua. Kelpaahan jääpalanenkin tähän? Sinä et ole minulle jäätä, heitän, toivon ja soitan. Laitan puhelimen toppahousujen taskuun, tämä oli pienin toive ikinä. Muistan, kun toivoin joskus hevosta, kuitenkin omistin sen vain mielikuvituksissani.


Silta, joki, vanha mylly, raketit, pakkuva pakkanen. Siitä on monta vuotta, halusin kai olla silloin sankari zombeja vastaan. Innostukseni ei aina tuntunut tarttuvan sinuun, silti pidin rooliani yllä. Jouluvalo valaisi huoneeni punaiseksi, singstar heitti meidät takaisin elävien kirjoihin. 


En pelkää pimeää, en täällä. Silti en saa aina yksin unta. Lapsena en uskaltanut mennä pimeällä kotiin. Se mitä ei näe, sitä ei voi pelätä? Minä en näe, en siis pelkää. Tutun polun päässä on koti, maailman turvallisin paikka. Lapsena varastimme kesäisin naapurin pellolta mansikoita. Muistan hänen sanansa entiselle naiselleen "Yritätkö syöttää minut hengiltä?". Nyt hän on, kuin luuta ja nahkaa, toinen ääni kellossa, uusi nainen talossa. 


Tämä polku on kaiken alku ja loppu, tulo- ja menopysäkki minun maailmaani. Nyt kuljen sen silmät kiinni, muistanko jokaisen kiven ja kannon? En pysty, hengitän syvään kylmää ilmaa keuhkoihini ja avaan silmäni. Olen viellä se sama pieni tyttö, metsänpeikoksi sanottiin. Nämä metsän rippeet tulevat vaikuttamaan minuun viellä pitkään, vaikka suurin osa onkin vain enää muistoissa. Muistot värittävät nykyhetkeen kauniin maiseman.


Astun kotipihaamme, huokaisen syvään, vilkaisen puhelimen näyttöä viellä kerran.. Ei mitään uutta. Olen hämilläni. Astelen puiset rappusen ylös, lumikiteet narisevat kenkieni alla. Aukaisen oven, lämpimältä tuoksuva koti syleilee minut sisäänsä. Minua vastassa on kaksi maailman suloisinta kissaani, kehräyskerho on koolla.

Totuus käteen jää

Luulen, että olen pikku hiljaa tässä löytämässä avaimen onneen.. Pikemminkin itseni kautta. Ne ovat pieniä asioita ehkä jonkun mielestä, mutta minuun ihmisenä ne ovat vaikuttaneet suuresti ja olen voinut tuntea olevani onnellisempi niiden ansiosta. Ensinmäinen askel tähän onnelisempaan elämään on ollut se, etten ole vaatinut itseltäni liikoja, kuten ehkä ennen. Olen muuttanut ajattelumalliani niin, että minun ei tarvitse olla aina paras kaikessa, yrittää yli rajojeni ja vaatia itseltäni täydellistä suoriutumista. 

En ole enää ollut itselleni "kiusaaja", joka on sanellut ikävän sävyisiä lauseita pääni sisällä. En ole enää käskyttänyt itseäni asioihin, mitä minun pitäisi omasta mielestäni tehdä (Tehdä, vaikka en oikeasti jaksaisi). Olen kuunnellut itseäni, voimavarojani ja halujani, ennen kuin olen ryhtynyt tekemään joitain asioita, mihin olen joutunut laittamaan itseni likoon ja yrittämään parhaani. Olen pyrkinyt nyt käyttäytymään itseäni kohtaan lempeämmin ja hyväksyvästi, enkä ole antanut mieleni riepotella minua niihin suuntiin, mihin minun ei välttämättä niillä hetkillä olisi hyvä mennä. Olen siis yksinkertaisesti sanottuna antanut itselleni armoa, luvan toisinaan vain olla ja rauhoittua hetkeen, sekä tehdä pääni sisällä ajatusharjoituksia omassa rauhassa, "Minä olen tässä, eikä minulla ole mihinkään kiire". 

Yksi suurin asia, mikä minua on stressannut jo pidemmän aikaa on kiire. En ole osanut rauhoittua, kuin vasta illalla nukkumaan mentäessä. Yleensä kuitenkin nukkumaan mentäessä kehoni käy ylikierroksilla ja näen yön aikana paljon levottomia unia ja heräilen helposti. Päivän aikana koko ajan liikkeessä olut keho havahduttaa minut vasta illalla todellisuuteen, eli kertoo olemassaolostaan kovilla kivuilla ja jomotuksilla. Yleensä vasta illalla tajuan sen, etten ole rentoutunut koko päivän aikana kertaakaan. Minun pitäisi osata päivän aikana tehdä pieniä ajatusharjoituksia. Mennä vaikka vain istumaan puiston penkille itsekseni, vetää syvää henkeä ja havainnoillistaa ympäristöni, kiirehtimättä minnekään.

Toinen asia, joka on tuonut onnellisuutta on ollut se, että olen nykyään helposti tyytyväinen itseeni pienistäkin asioista. Muistan vielä sen, millainen olin ennen. Vanha minä, joka vielä seurusteli narsistin kanssa. En voi enää kuvitellakaan, että olen joskus ollut alistuva, pelokas ja itseään vihaava ihminen. Olin aivan hukassa itseni ja elämäni kanssa, en tiennyt, että mitä varten ja ketä varten minä täällä olen ja, mitä minun pitäisi tehdä, jotta asiat korjaantuisivat. Minä tiedän sen, etten aina voi korjata asioita, vaikka kuinka yrittäisin. Tämän takia en enää yritäkään niin paljon, että lopulta huomaan kuluneeni loppuun. Joskus minun pitää vain sanoa itselleni, että minä yritin parhaani, muttei se tällä kertaa riittänyt, kuitenkin minä yritin ja laitoin oman panokseni asian parhaaksi. 

Olen nyt jonkin aikaa tuntenut itselleni oudon tunteen, joka oikeasti on jokaiselle ihmisille itsestäänselvä asia tunnettavaksi. Itsensä arvostus. Minä olen miettinyt monesti mielessäni, että "Eikö tuo ihminen näe, että minä olen arvokas tällaisena, mitä olen. Minä en ole mikään itsestäänselvyys edes itselleni, niin miksi minun pitäisi olla sitä toiselle?". Ennen minä pidin itseäni turhankin itsestäänselvänä asiana, en tuntenut omanarvontunnetta sisimmässäni, en osannut arvostaa itseäni sellaisena ihmisenä, mitä minä olin. Nykyään päässäni on aivan erillainen käsitys itsestäni ja osaan jopa rakastaa itseäni, kaikkineen virheineen ja hyvineen puolineen. Arvostan omia mielipiteitäni ja periaatteitani elämässäni. En ole vielä täysin oppinut kaikkea, sillä yleensä olen joutunut opettelemaan kaiken kantapään kautta. Nyt olen yrittänyt opetella elämään niin, ettei minun tarvitse aina kokea kaikkea elämässäni ääripäissä, että oppisin.

Minulla on järkeä päässä ja olen yrittänyt kuunnella sitä nyt enemmän, kuin tunnetta. Tunnetta, joka on aina elämässäni vetänyt minua perässään, kuin iso koira lyhyessä hihnassa. Ei tunteita pidä unohtaa, mutta ei niiden kannata antaa ohjata elämää eteenpäin aina. Tunteet tekevät meistä ihmisiä, siksi osaamme asettua myös muiden ihmisten rooleihin, emmekä ole perusluonteiltamme pessimistisiä kyynikkoja. Rehellinen "maalaisjärki" olisi hyvä löytyä kaikilta ihmisiltä pääkopasta. Itse olen yrittänyt löytää eri asioista esiin ensin ne realiteetit, sitten vasta vähän kuunellut tunteita ja lopulta ottanut järjen käteen ja alkanut työstämään ajatuksia oikeaan suuntaan. Ainahan se ei ole onnistunut, mutta minun on pakko nyt ottaa taas todellisuus vastaan sellaisena mitä se on ja tehdä päätöksiä elämäni suhteen.