Kunnioita toisen omaa

Uskon, että varmasti todella useat tytöt ovat lapsuudessaan ja nuoruudessaan omistaneet päiväkirjan, kirjan jonne on voinut kirjoittaa kaikki salaisemmatkin asiat. Uskoen tietenkin samalla, että ne tulisivat pysymään aina salassa pienessä kirjassa tekstin muodossa jokaisella sivulla, luottaen siihen, että se pieni lukko päiväkirjassa olisi tarpeeksi vahva pitämään salaisuudet pelkkinä salaisuuksina. 

Lapsena minä kirjoitin paljon päiväkirjaa, mutta eninmäkseen sinne kirjoitetut asiat kertoivat koulupäivien tapahtumista ja lemmikkieläimistäni. Aloitin kuitenkin kirjoittamaan uudestaan päiväkirjaa 17 vuotiaana, kun elämässäni alkoi olemaan vähän enenmän jännitystä, kuin ala-asteikäisenä. Oikeastaan minä kirjoitin nuorena teininä joka päivä ja teksti mitä kirjoitin oli juurikin sen luontoista, että sen oli parempi pysyä salassa kaikilta. Vaikka olin jo ala-asteikäistä kehittyneempi järjenjuoksuni kanssa, niin silti minä luotin tähän päiväkirjan pieneen lukkoon, että se pitäisi salaisuudet ja ikävät asiat poissa muiden silmiltä. En vain pelkästään luottanut siihen kirjan lukkoon, vaan myös ympärillä oleviin ihmisiin, siihen ettei heitä kiinostaisi tietää, että mitä se tyttö sinne päiväkirjaansa joka päivä rustailee pitkät pätkät. Minä todellakin luotin siihen.

Muistan kuitenkin sen yhden päivän, päivän jolloin sain kokea sen, miltä tuntuu, kun joku lukee sinun salaisimmatkin asiat. Ne asiat mitä kenenkään muun ei tarvisi tietää. Tuntui, kuin olisin romahtanut sillä samalla sekunnilla, kun näin päiväkirjani lukon rikottuna, ja sen, kuinka päiväkirjastani oli revitty sivuja irti, sekä kaikenlisäksi vielä sen, kuinka kirjan kannet olivat menneet rikki siitä, kun kirjaa oli selvästi paiskottu pitkin seiniä. Tuntui, että minut oli petetty. Eniten kuitenkin tuntui pahalta se, että luottamukseni oli ollut sokea erääseen ihmiseen, silloiseen poikaystävääni (Otetaan kuitenkin huomioon, että kyseessä oli narsistinen henkilö). Muistan hänen syylistävän ilmeensä ja tiesin siitä, että hän oli lukenut koko kirjan läpi. Sisälläni kylmäsi sillä hetkellä. Muistan kuitenkin myös sen, etten syyttänyt tilanteesta yhtään itseäni, vaan minä olin kerrankaan raivoissani, hänelle. Tapahtuneen jälkeen hävitin koko kirjan, suljin suuni ja päätin olla enää koskaan kirjoittamatta mihinkään ajatuksiani ja tuntemuksiani ylös. En halunut, että kukaan enää koskaan tulee penkomaan ja lukemaan niitä ajatuksiani paperilta, jotka eivät ole tarkoitettu kenenkään luettavaksi. 

Aloin kuitenkin kirjoittamaan tästä narsistista erottuani päiväkirjaa uudestaan, olin tuolloin 19 vuotias. Päätin ottaa sen haasteeksi, että kirjoitan kokonaisen vuoden ajan kirjaan asioita, mitkä ovat paineneet mieltä sen jälkeen, kun viimeksi olin lopettanut päiväkirjan kirjoittamisen, tuon ikävän tapahtuman johdosta. Sovin itseni kanssa, että kun yksi vuosi olisi kulunut ja mennyt ohi, niin lopettaisin päiväkirjan kirjoittamisen kokonaan. Minä kirjoitin sen vuoden ajan joka päivä ja lopuksi säästin kirjan. Kirja on edelleenkin tallessa (Ja hyvässä sellaisessa) ja se sisältää paljon asioita, joita kenenkään ei tarvitse koskaan tietää. Minä luota edelleen, siihen ettei kukaan tule penkomaan sitä esiin ja lukemaan sitä alusta loppuun asti. Vaikka kerran olenkin jo kokenut sen, kun joku on kajonut minulle henkilökohtaisiin asioihin, niin silti minä luotan vieläkin, että se kirja, mikä minulla on tallessa, tulee täyttämään päiväkirjan merkityksen. 

Nykyään en enää siis kirjoita päiväkirjaa. Vaan, kuten huomataan, niin olen siirtynyt internetin ihmeelliseen maailmaan kirjoittamisen parissa. Tämä blogi on minulle, kuin avoin päiväkirja. Kirjoitan tänne asioita laidasta laitaan, kuten myös minun tuntemuksiani. Minulla on kuitenkin monta sääntöä itselleni, kun kirjoitan tätä blogia. En halua kirjoittaa mitään syvimpiä ajatuksiani/murheitani, koska en halua tästä mitään angstiblogia, jonne tulen vain valittamaan elämän huonoista puolista. Enenmänkin minä tulen tänne aina pohtimaan asioita. Liittyvät ne asiat sitten minuun tai ihan johonkin muuhun. En myöskään sen takia kirjoita tänne yksityisasioistani mitään, koska en halua näin avoimesti kirjoittaa mitään asioita muiden luettavaksi elämästäni. Haluan säilyttää edes jonkinverran henkilöllisyyteni. Sääntöni on ollut myös se, etten tule koskaan mainitsemaan itseäni tai ketään muutakaan henkilö nimellä täällä. Pidän siinä määrin yleistämisestä, kun kirjoitan eri ihmistyypeistä, sillä yleistäessä eri asioden suhteen, minun on helpompi olla loukkaamatta ketään. Olen kuitenkin pari kertaa vahingossa mennyt loukkaamaan blogitesteissäni eräitä ihmisiä, sillä yleistäminen on joskus mennyt vähän liian henkilökohtaiseksi joidenkin asioiden suhteen. Pahoitteluni tästä.

Voin nyt oikeastaan käsi sydämellä sanoa seuraavan asian: En ole koskaan kajonut kenenkään henkilökohtaisuuksiin. En ainakaan tarkoituksella, enkä liiallisen uteliaisuuteni takia. En ole siis lukenut salaa kenenkään päiväkirjaa, enkä myöskään ole nykyään urkkinut toisten puhelimia, että löytyisikö niistä jotain jännää. Miksen minä urki muiden asioita? Siksi, koska minä tiedän miltä se tuntuu, kun joku lukee salaa sinun henkilökohtaisia asioitasi. Oli se nyt vaikka kirjoitettu päiväkirjaan, pelkälle paperille, facebookkiin tai vaikka puhelimeen. Ei muiden henkilökohtaiset kirjoitukset/asiat kuulu minulle luettavaksi tai nähtäväksi, jos henkilö itse ei halua, että kukaan lukee/tai näkee niitä. Haluan kunnioittaa ihmisten yksityisyyttä asioissa, jotka yleensäottaen ovat yksityistä. 

Joten kaikille pieni neuvo: Kunnioittakaa toisen omaa.

Super nallekarkki

Olen muutaman kerran kirjoittanut postauksen, jossa olen käsitellyt painajaisuniani ja yhden kerran kirjoitinkin yhden uneni tänne ylös. Viime yönä näin sellaista unta, joka jäi tällä kertaa huvittavuudellaan pyörimään päähäni koko päiväksi, joten kirjoitan sen tänne ylös.

Uni meni tähän tapaan: Olin poikaystäväni kanssa kaupungissa yhden Subway ravintolan edessä ja.. Tästä välistä napsasenkin muutaman tapahtuman unesta pois, koska menee liian rajuksi.. Edellä mainitsemattomien juonteenkäänteiden jälkeen minä suutuin eräästä asiasta poikaystävälleni ja päätin kostaa hänelle, hankkimalla itselleni supervoimat. Olin lukenut paikallislehdestä samana päivänä, että maapalloltamme oli löydetty salainen ainesosa, jolla saisi itselleen supervoimat hankittua. Jostain kumman syystähän tämä ainesosa oli löydettävissä meidän kaupungistamme ja täältä Suomesta. Tämä aine oli todella vaarallista, eikä sitä suositeltu käytettäväksi kenellekkään. Tästä kyseisestä supervoimia antavasta aineesta oli myös kuva paikallislehdessä, se oli sinisenä hohtava nallekarkki ja minä muistin heti kuvan nähtyäni, että olin nähnyt kyseisen hohtavan nallekarkin eräässä luolassa, joka sijaitsi kaupungin lähistöllä. 

Menin etsimään tätä nallekarkkia ja lopulta löysin sen juuri sieltä luolasta, josta sen aavistinkin löytäväni. Minulla oli mukana repussa sama paikallislehti, josta olin lukenut salaisesta super nallekarkista. Siinä oli käyttöohjeet, miten kyseisellä aineella saisi hankittua juuri sellaiset supervoimat, jotka itselleen halusi. Minä päätin, että osaisin lentää ja luoda itselleni sinisiä ja hohtavia tulipalloja, joilla sitten heittelisin poikaystävääni, samalla tuhoaisin Subway ravintolan ja pari turhaa liikennemerkkiä. Ohjeissa sanottiin, että nallekarkki piti laittaa kännykän sim-kortin alle ja sen jälkeen pitäisi soittaa puhelu sille henkilölle, jolle haluaisi kostonsa suoda. Juuri, kun olin saanut aseteltua hohtavan supernallekarkin kännykkäni sim-kortin alle, siitä kuuluu hälytysääni. Luen kännykän ruudulta tekstin "Akku on lopussa", jonka jälkeen herään.

Heräsin siihen, kun isäni tuli huoneeseeni ja sanoi "Kaverisi taisi laittaa juuri tekstiviestin sinulle". Kaverini kysyi, että olenko jo herännyt, minä vastasin, että kohta. Tajusin heti herättyäni unesta, että unessani kuultu hälyytysmerkki olikin oman puhelimeni viestiääni ja se tuli uneeni mukaan hauskalla tavalla.

Eihän tässä unessa sinänsä mitään järkeä ollut, mutta onneksi en saanut supervoimia käyttööni, sillä olisin varmaan tehnyt pahaa tuhoa kaupungillemme ja siitä olisi tietenkin lukenut jotain seuraavan päivän paikallislehdessä.

Nala

Vuoden harkinnan jälkeen, sekä negatiivisten, että positiivisten puolien punnitsemisen kautta, tulin lopulta sitten siihen päätökseen, että tässä kuussa Merri tulee saamaan kissakaverin. Varasin jo viime kuussa tämän tulevan uuden perheenjäsenen ja kävin tänään ensinmäistä kertaa katsomassa pikkuista ihan paikanpäällä. 

Se on vasta pentu ja se luovutetaan uuteen kotiinsa sitten, kun se osaa kunnolla syödä kissanruokaa. Kisu oli vähän sisaruksiaan hitaampi kehityksessä, joten se ei vielä ole oppinut kunnolla puremaan ruokaansa, vaan imee vielä nätisti emänsä nisistä maitoa. Eiköhän pentu tämän kuun aikana tule oppimaan sisaruksiltaan ja emältään vielä tärkeitä asioita, ennen uuteen kotiin muuttamista. Pikkuisella oli ikää vasta 8 viikkoa, mutta kovin leikkisältä, uteliaalta ja rohkealta se jo vaikutti, vaikka niin pieni vasta onkin.

Aluksi pikkuista hieman pelotti kamera, kun siitä lähti omituisia ääniä zoomatessani kameralla sitä kohti, mutta lopulta se uskalsi jopa tulla tassullaan lyömään kameran linssiä ja leikkimään kameran hihnalla.

Pikkukisut olivat juuri heränneet päiväunilta, kun tulin katsomaan niitä. Sattumalta sain otettua juuri kisustani kuvan, kun se haukotteli makeasti. Näyttää tosin siltä, että se irvistäisi tai maukaisisi juuri emoa palaamaan takaisin heidän luokseen.

Joten, saannen esitellä, tässä on tuleva kissani Nala.

Nykyajan lastenkasvatus

Minä en pidä yleistämisestä. Sillä mielestäni asioista löytyy aina jokaisesta hyvät ja huonot puolensa. Jotkut ihmiset, vain puolustavat henkeen ja vereen asian toista puolta, kun toiset taas toista. Näin saa helposti internetmaailmassa keskustelua aikaan. Nyt yleistän vähän sitä asiaa, että yksi suurimmista aihealueista, johon olen törmännyt usein internetissä keskustelupalstoilla on ollut "Kissat vs koirat", joissa kissa ja koiraihmiset tulevat kunnolla tappelemaan siitä, kummat ovat parempia lemmikkejä ihmiselle. 

Tähän omasta puolestani voin vain sanoa, että kummassakin on puolensa ja pidän, sekä kissoista, että koirista, eli voisin omistaa kumman tahansa lemmikin. Kuitenkin enenmän käännyn kissojen puoleen, sen takia, koska mielestäni ne ovat vähän helpompia pitää lemmikkeinä, kuin koirat. Niitä ei tarvitse ulkoiluttaa, eikä niitä tarvitse ottaa joka paikkaan mukaan, vaan ne pärjäävät jonkin aikaa yksinkin kämpillä, toisin kuin jotkut koirat. Tässäkään en voi yleistää, sillä lemmikitkin ovat yksilöitä, jotkut koirat voivat olla hyvinkin sisätiloissa pidemmän aikaa, kuin toiset. Eli palaan heti postaukse ensinmäiseen lauseeseen, yleistäminen on siis aika persiistä. Itse olen pyrkinyt olemaan suotuisa eri asioita kohtaan, joten olen pyrkinyt etsimään positiivisiakin puolia itselleni epämielyttävistä asioista, tai niistä asioista, jotka eivät minua kovin pitkälti kosketa, kun jotakin toista ihmistä asia koskettaa paljonkin. Yritän ymmärtää, miksi jotkut asiat ovat ihmisille niin tärkeitä. Sanontakin on, että makuasioista ei voi kiistellä. 

Mutta nyt asiasta toiseen. Haluan omakohtaisten havaintojeni mukaan verrata "entisajan" lapsia, nykypäivän lapsiin. Olen huomannut joitain muutoksia ja en pidä niistä. Voin vain omakohtaisten kokemusten avulla tehdä seuraavan pienen vertailun. Vertaan aikaa, jolloin itse olin lapsi ja sitä, mitä nyt vanhempana olen seurannut sivusta nykypolven nuoria ja heidän käyttäytymistään. Aloitetaan siis..

Nuoret lapset 13 vuotta sitten: Olin tuolloin itse 8-vuotias ekaluokkalainen kiltti ja hiljainen tyttö. Sitä leikittiin vielä pehmoleluilla, pikkuautoilla, nukeilla ja yhdessä muiden lasten kanssa kotia ja pelattiin ulkopelejä pallon perässä juosten. Sitä oltiin todella paljon ulkona leikkimässä, oli sää mikä tahansa. Sitä halusi olla lapsi ja elää, kuin lapsi. Tuohon aikaan ei vielä edes ollut internettiä, joka myös oli suuri syy siihen, miksi ulkoleikit kiinostivat niin paljon. Tv:täkään ei tullut tuohon aikaan seurattua paljoa, sillä oli niin paljon muuta mielekästä tekemistä, kuin sisällä sohvalla kyhjöttäminen ja tv-ruudun jatkuva tuijottaminen. Silloin, kun tv:tä sitten katsottiin lapsena, niin yleensä vain ne lastenohjelmat seurattiin ja lähdettiin taas niiden jälkeen leikkimään pihalle.

Sitä ei haaveillut 8 vuotiaana, että olisipa sitä yhtä iso, kuin nuo kutosluokan isot tytöt, jotka jo vähän meikkaa ja on nättejä ja, joiden perään heidän rinnakkaislukkalaiset pojat toisinaan vislailivat, mutta yleensä he heittelivät heitä lumipalloilla naamaan ja kävivät vetämässä poninhännistä välitunnilla. Oli helppoa elää tuolloin vain hetkessä ja ajatella, kuin lapsi.

Nuoret lapset 13 vuotta myöhemmin (Nykypäivä): Kun nyt katson vaikka nuita 8- vuotiata lapsia, niin olen havainnut suuria järkyttäviä muutoksia. Median muokkaamia penskoja, jotka katsovat tv:stä Salatut elämät (Ja vielä jotain paljon pahempaakin) joka päivä ja pyörivät internetissä ties millaisilla sivustoilla tahansa. Nykyajan 8-vuotiaat ovat jotkut melkoisen pulskassakin kunnossa, verrattuna siihen aikaan, kun itse olin 8-vuotias. Ei sitä nykyään enää juosta koko aikaa ulkona pallon perässä ja muita pihaleikkejä leikkiessä, vaan nykyään tietokone tarjoaa niin paljon jo sitä aktiviteettia nuoren lapsen aivoille, ettei muuta enää vaadita. Nuoret tytöt ala-asteella haaveilevat jo pojista ja seurustelusta, he jopa meikkaavat jo ja valitsevat tyylikkäät vaatteet kouluun aamuisin, että näyttäisivät todella hyvältä. Ala-asteelaiset pojat puolestaan kiroilevat, kuin lohilappalaiset ja yrittävät olla niin isoja ja cooleja, kuin vain sen ikäiset voivat olla, samalla sylkien asfalttiin ja huutaen muille lapsille homoa.. Toki samalla näyttäen todella noloilta ja kertoen, että miten hyvin se kotikasvatus on taas onnistunutkaan. 

Onko se nykyään suurin vaikuttaja ollut media, että millaisia lapsista on tullut, vai nykyajan kotikasvatus? Onko sitä kuria enää lapsiperheissä, vai ovatko lasten vanhemmatkin nykyään itsekin jo niin saamattomia nahjuksia, etteivät saa sitä persettään ylös tietokoneen äärestä pelatessaan Facebookin Farmvilleä? Tulee heti mieleen, että suurinosa nykyajan pikkulasten vanhemmista, eivät tunnu enää välittävän vahtia lapsiaan ja antavat heidän käyttäytyä mielensä mukaan ja kasvaa median muokkaamiksi pikku hirviöiksi. Nykyajan lapset myös eivät tunnu osaavan kunnioittaa vanhempiaan tai muita vanhempia ihmisiä, kuten ennen. Varsinkaan myöskään opettajiaan, vaan he haistattelevat opettajille ja vanhemmilleen minkä kerkeävät. Kohtahan vanhemmat eivät pysty lapsilleen enää mitään, jos he päästävät pensansa hyppimään niskan päälle käyttäytymisellään ilman minkäänlaista rangaistusta.

Kyllä sitä minun aikaan, kun olin ala-asteella, annettiin kotiarestia joissain perheissä ja pidettiin kuria, jos oltiin oltu tuhmia. Puolestaan minun vanhempien ollessa lapsia, oli kuulemma kouluissa ja kotona niin kova kuri, ettei uskallettu sanoa tai tehdä yhtään mitään vastaan, puhumattakaan sanoa mitään rumaa kenestäkään aikuisesta. Muuten tuli karttakepillä koulussa sormille, tai kotona annettiin kunnon tukkapöllyä.

Faktahan on se, että on väärinymmärretty nykyään sana "vapaa kasvatus". Toisin sanoen, itse lapsi on vanhempiensa kasvattaja, jolloin mennään lapsen määräyksien, toiveiden ja halujen mukaan, joita vanhemmat noudattavat ilman minkäänsortin vastarintaa. Lapsi hallitsee omien mielihalujensa mukaan vanhempiaansa miten sattuun. 

Toinen fakta on myös se, että nykyään lasta ei saa rangaista fyysisesti, ei edes tukistaa. Kouluissa lapsiin ei saa koskea negatiivisesti, eli ei edes ottaa syliin hieman kovakouraisemmin, jos lapsi käyttäytyy agressiivisesti muita tai itseään kohtaan. Perheissä kurittaminen on kielletty ja, jos pientäkään kurittamista, esim tukistamista havaitaan jossain lapsiperheissä, on heti lastensuojelu oven takana kolkuttelemassa, kun joku huolestunut naapuri ilmiantaa vanhemmat huonosta kohtelusta lapsiaan kohtaan. Miten vanhemmat muka pelkän sanallisen voiman avulla saavat  hallitsemattoman lapsen täysin kuriin, kun enää fyysisiä keinoja ei saa käyttää? Se on aika mahdotonta mielestäni, tai jos ei mahdotonta, niin ainakin erittäin haastavaa. 

Mietin vain, että mihin tämä maailma on vielä menossa.. 

Maaseutuelämä vs kaupunkielämä

En itse vain kirjaimellisesti voi ymmärtää niitä ihmisiä, jotka sanovat tyyliin "Inhoan luonnossa liikkumista", käyttävät jopa sanaa "vihaan" sitä. Yleensä ihmiset, joiden suusta tällaiset lauseet tulevat ovat niin kaupunkilaishinttejä, kuin olla ja voi, eli he ovat syntyneet, kasvaneet ja asuneet kaupungissa aina ja, kun käyvät vaikkapa ensinmäistä kertaa esim. retkeilemässä/patikoimassa luonnossa/korvessa, niin heti alkaa valitus. On liian kylmä, tai tulee hiki, on liian märkää, tulee liikaa, aivan vitusti itikoita, kengät kastuivat, puhelinta ei voi ladata metsässä ym. Tuollaiset ihmiset ovat heikkoja ruikuttajia, jotka eivät pysty edes pienillekään luonnonvoimille olemaan suotuisia tai kestämään niitä, ilman valitusta.

Enkä nyt sanoisi ja väitä, että maalla asuvat olisivat kaikki sellaisia, että heille pellolla rämpiminen keskellä talvea pakkasella, lumen yltäessä polviin asti olisi mieluista puuhaa (Btw, tuo on minun yksi lempiharrastukseni talvella, kun haluan kunnon kuntoilua. Ei, kun umpihankeen rämpimään!). Tunnen ja tiedän täällä maalla asuvia ihmisiä, joita ei luonnossa liikkuminen järin suuresti kiinnosta. Itse olen yrittänyt monet kerrat saada ihmisiä mukaani metsään, joen rannalle tai muualle luonnonhelmaan muuten vain talsimaan ja katselemaan kaunista luontoa. Minulle on melkein aina ehdotukseni jälkeen esitetty sama kysymys, joka kuuluu näin: "Mitä järkeä siinä on? Mitä tekemistä on vain lähteä vaeltamaan ilman päämäärää?". 

Vaikkapa se, ettei koskaan tiedä mitä luonnossa voi nähdä/kokea. Ilman päämäärää voi löytää vaikka miten mielenkiintoisia paikkoja, joissa ei ole ennen käynyt. Mielestäni muutenkin, kun lähdetään luontoon kävelemään, niin aika pitäisi unohtaa kokonaan. Silloin ei pitäisi olla kiire mihinkään ja minä en todellakaan tarvitse koskaan mitään päämäärää tai varsinaista ideaa siihen, kun lähden vaeltelemaan pitkin peltoja ja metsiä. Minä vain menen, näen, koen, ajattelen syntyjä syviä ja elän hetkessä. Luonnossa hiipparointi on ollut minulle aina todella rauhoittavaa puuhaa, siinä mieli saa kunnolla levätä. En vain ymmärrä sitä, miksi jotkut ihmiset eivät osaa arvostaa luontoa ja sitä rauhaa, mitä se antaa, jos sen osaa vain havainnoillistaa päänsä sisällä.

Itse olen syntynyt, kasvanut ja asunut pienessä 800 henkilön asuttamassa maalaiskylässä 17 vuotta ja en kadu sitä, sillä luonnon lähellä varttuessa minusta on tullut tällainen, mitä minä olen. Olen herkkä, luontoa ja eläimiä kunnioittava ja rakastava tyttö, vaikkakin pienenä olin melkein yhteen aikaan, kuin metsänpeikko. En kuitenkaan ole muovautunut miksikään hipiksi, vaikka luontoa ja eläimiä niin paljon rakastankin. Olen ehkä sisäisesti vähän hippimäinen joltain osin, mutta en halua miettiä asiaa sen tarkemmin. Kun miettii, niin toki pienessä kylässä asuminen nuinkin kauan on ollut myös joltain osin negatiivistakin, vaikkakin se on antanut myös paljon positiivista minulle kehittyessäni ja kasvaessani taaperosta teiniksi.

Negatiiviset puolet pienessä maalaiskylässä asuessa on ollut se, että täällä en paljoa tuntenut omaikäisiä ihmisiä lapsena ja vaikka tunsinkin, niin en saanut helposti kavereita. Eli sosiaaliset taidot pienessä kylässä on aika vaikea ollut saavuttaa lapsena, sitä helposti jopa vetäytyi vain omiin oloihinsa ja leikki mielikuvitusystävien tai omien lemmikkiensä kanssa. Positiiviset puolet toki ovat olleet ne, että olen saanut varttua ja kasvaa hienossa ja rauhallisessa kasvuympäristössä. En kuitenkaan enää asuisi nyt 21 vuoden ikäisenä pienessä maalaiskylässä, jossa nytkin olen vain pienellä visiitillä käymässä. Tämä ei ole oikea paikka nuorelle ihmiselle, jolla on tulevaisuus rakennettavissa. Eihän pienessä kaupungissa ole kovin suuria mahdollisuuksia edetä opintojen tai töiden suhteen. Täällä ei vain siis ollut mahdollisuuksia edetä, joten siksi minä muutin kaupunkiin. En ole katunut kaupunkiin muuttamista kertaakaan, sillä se on todellakin avannut minulle paljon uusia ovia eri paikkoihin ja minusta on tullut sosiaalinen ihminen, mitä en pienessä kylässä asuessani järin ollut. 

Nyt, kun asun kaupungissa, niin on aina mahtava palata käymään kotipaikkakunnalla mutka, kun mieli kaipaa luonnonrauhaan. On siis välillä ihan tervettäkin lähteä pakoon kaupungin melua, vilskettä ja saasteita maaseudulle. Olen toki tottunut jo 2 ja puolen vuoden aikana kaupunkielämään, mutta en varsinaisesti ole koskaan tuntenut sitä täysin omakseni. Kun tulen takaisin maaseudulle, niin tunnen olevani kotona. En edelleenkään kuitenkaan enää haluaisi asua täällä maalla, en sitten millään. Sitä osaa arvostaa luontoa ja tätä paikkaa ihan erilailla, kun täällä ei asu ja käy niin usein. Ehkä juuri siksi se antaakin minulle aina niin paljon, kun tulen tänne maalle vähän tuulettumaan. Kun palaan takaisin kotiini kaupunkiin, niin olen kunnolla levännyt pääni sisällä ajatusten kanssa, ja kaupungin kiireen ja melun keskellä saatu stressi on kaikonnut melkein kokonaan pois. 

Jos minun siis pitäisi valita, joko kaupunkielämä tai maalaiselämä, niin.. En pysty valitsemaan, sillä kummassakin on puolensa. Tunnepuoli sanoo, että maalla on mukavempaa, mutta järki sanoo, että kaupungissa on niitä mahdollisuuksia. Onneksi minä kuitenkin voin valita elämääni nämä molemmat vaihtoehdot. Asun kaupungissa, jossa on mahdollisuuksia ja ympärillä on paljon elämää, mutta toinen kotini on aina täällä maalla, jonne voin tulla nollaamaan ajatuksiani ja rauhoittumaan, kun tarve vaatii. Olen siis melkoisen rikas tämän asian tiimoilta. Olen onnellinen ja tyytyväinen juuri tällaiseen mahdollisuuteen omassa elämässäni.