Pää tyhjää täynnä

Lähinnä olen nyt vain ihmetellyt sitä, kun olen vaikka jossain reissussa tai omassa kämpässäni, niin minulla ei ole mitään kirjoitettavaa blogiin. Ajatuksia tai mielipiteitä ei vain synny yhtään mistään ja, jos syntyy, niin ne ovat yleensä aiheita, joita olen jo useaan otteeseen käynyt blogissani läpi. Puolestaan, kun olen lapsuudenkodissani käymässä, niin blogitekstejä tulee päivittäin jopa kolmekin kappaletta tyhjästä ja usein ne ovat olleet ihan asiaa täynnä. Siellä ollessa mieli lepää erillä tapaa, joten kai se on suurimpana syynä siihen miksi aivoni raksuttavat siellä paremmin. Yleensä lapsuudenkodin ympäristössä myös kaikki muistot palaavat mieleen ja niistä saa aina jotain uutta kirjoitettavaa ja ideoita.

Olen nyt kuumeisesti muutaman päivän ajan miettinyt, että mistähän minä kirjoittaisin, mutta on ollut turhauttavaa tajuta se, ettei minulla yksinkertaisesti ole mitään sanottavaa mistään. Näitä pikku kausia on tullut ennenkin, jolloin päässäni ei raksuta mitään ja näiden kausien loputtua onkin tullut blogikirjoituksia monta päivässä. Mitä teen yleensä, kun blogitekstejä ei synny? Olen huomannut, että olen silloin todella stressaantunut jostain muusta asiasta enkä todellakaan halua kirjoittaa silloin siitä, että kuinka paljon minua stressaa ja mikä.

Sillä en halua tästä blogista mitään angstiblogia, vaan tuoda esille ajatuksia monipuolisesti eri aiheista. Omasta elämästä ja sen ympäriltä. Toki olen kirjoittanut paljon aiheita menneisyyden tapahtuneista, jotka ovat jättäneet minuun traumoja, mutta en laske niitä turhiksi angstauksiksi, kuten vaikka verraten sellaisiin postauksiin, joissa alkaisin valittamaan pikku jutuista, mitkä vetävät suupieliä alaspäin.

Tosin tämä blogi, jota kirjoitan, niin kirjoitan sitä itselleni. Bloggaaminen on minulle hieno tapa oppia ymmärtämään omia päänsisäisiä ajatuksiani ja se helpottaa muutenkin itsensä tutkiskelua, jos sellaiseen on tarvetta. Jollain tapaa myös se, kun pystyy tuomaan bloggaamalla itseään esille tavalla, jolla haluaa, tuo jonkinlaista mielihyvää.

Ehkä kuitenkin suurin tekijä siihen, että saan blogitekstejä syntymään on se, kun saan rauhassa miettiä sitä mitä kirjoitan. Nyt, kun blogitekstejä ei ole paljoa ilmestynyt, niin rauhaan ei ole ollut todellakaan mitään mahdollisuutta. Olen aika herkkä kirjoittaja siinä mielessä, etten voi yhtään keskittyä kirjoittamiseen, jos ympärilläni tapahtuu asioita. Esim puhetta, musiikkia tai muuta liikettä.

Joka tapauksessa uskon, että nyt on tulossa sellainen kausi tässä, ettei blogitekstejä ole vähään aikaa tulossa, ellen saa jotain aivan älyttömän vahvaa mielipidettä jostain ja ala kirjoittamaan sitätänne näpit sauhuten. Kausi tuskin tulee olemaan pitkä, sillä olen ensi kuussa aika pitkälti kotipaikkakunnallani viettämässä kesää ja se on todellakin paikka, jossa ajtukset lähtevät virtaamaan.

Pienen tauon jälkeen..

Palailemisiin!

Painitaan painajaisten kanssa

Tämä seuraava teksti voi tulla sisältämään paljon kirjoitusviheitä (Tai sitten ei, koska korjaan asian, kun olen vähän virkeämpi), koska en ole nukkunut viime yönä, kuin parisen tuntia, mutta siitä haluaisinkin kirjoittaa ja pohtia..

Ennen rakastin nukkumista, nautin siitä. Se oli oikeastaan pitkän päivän kohokohta, kun sai pistää nukkumaan ja nukkua levollisen ja rauhallisen yön. Yhtenä aikakautena nukkuminen oli, kuin yksi pelastuskeino selvitä, kun päivisin hereillä oleminen oli vain pelkkää ahdistusta. Nyt kuitenkin vuoden ajan olen ollut selvästi terveempi ja elänyt ilman sitä suurta ahdistusta, joka minulla aikoinaan oli ja, siksi nukkuminen ei ole ollut enää mikään "selviytymiskeino", vaan mukava juttu.

Tai siis oli mukava juttu.. Nyt muutaman kuukauden ajan nukkuminen on ollut minulle kirosana ja toisinaan jopa pelottavakin asia, jolloin sitä ei ole millään edes halunut pistää silmiä kiinni ja mennä sänkyyn peittojen alle metsästämään unta, koska joka öiset painajaiset ottavat vallan. Painajaiset ovat tuntuneet todella aidoilta ja, kun olen heränyt niihin niin olen nyt, esim kahtena yönä paniikissa etsinyt koko makuuhuoneeni läpi unen ja valveen sekaisessa tilassa hämähäkkejä, joita unessa päälleni oli katosta tippunut. Näihin hämähäkkiuniin oli selvästi otettu vaikutteita kahtena peräkkäisenä iltana nähtyihin hämähäkkeihin, jotka seikkailivat kämpässäni ja, jotka poikaystäväni tappoi.. Minun käskystäni. Näköjään ne tuli kostamaan minulle sitten porukalla unissa ;)

Viime yönä näin taas vain painajaisia ja herättyä olo oli entistä väsyneempi, kun nukkumaan laittaessa. Heräsin todella useasti yön aikana, joko säpsähtäen, siihen, että peitto oli lähtenyt vaeltamaan päältä, siihen, että nukuin käteni päällä, painajaisiin, tai siihen, että lihakset jaloissani elävät ihan omaa elämäänsä ja nytkähtelevät joka välissä ja saavat minut heräämään. Koko kroppa tuntuu olevan ihan eri maailmoissa nykyään ja tiedän mistä se johtuu, mutta en vain pysty olemaan paikallani ja pitämään kunniallisia lepopäiviä liikunnasta.. Se ei ole helppoa, ei alkuunkaan.

Nyt, kun mietin tarkemmin (Aivot vähän jo heränneet), niin minulla on ollut vain pieni kausi tässä, etten ole nähnyt painajaisia. Ei se nyt ihan vuotta ollut, kuten alussa kerroin, mutta jonkin aikaa. Sen aikaa, että selvästi tajusin sen. Jatkuvien painajaisten näkeminen alkoi 2 vuotta sitten, kun elämässäni oli sitä hektisintä kautta menossa. Sen kauden jälkeen, vaikka se loppui, niin painajaiset vain jatkuivat ja entistä pahempina.

Nykyään painajaisissani enää harvoin on psykopaattia, joka jahtaa minua eri aseiden kanssa ja tapattaa rakkaimpia ympäriltäni pois.. Onneksi, sillä ne olivat erittäin ahdistavia unia. Lähiaikoina nähdyt unet ovat olleet niitä, että rakkaimmilleni on sattunut jotain, maailmanloppu on tullut yllättäen nurkan takaa tai joku on jahdannut/vainonnut minua ja lopulta saanut kiinni. Eipä nekään kovin mukavia unia ole.

Kun mietin milloin viimeksi olisin nähnyt kivoja unia, niin eipä minulla tule mieleen mitään. Ei ainuttakaan. Ongelmani on aina ollut se, että jään todella paljon miettimään näkemiäni unia, varsinkin, jos herään painajaiseen, niin alan miettimään sitä todella paljon. Myös uni ja todellisuus on alkanut sekoittumaan keskenään. Tarkoitan, että yöllä, kun herään painajaiseen, niin olen kuin vielä unessa herättyänikin ja panikoin pahimmassa tapauksessa, jonka jälkeen unen saannista ei tule enää yhtään mitään.


Pelkään nukkumista nykyään.. 
 

Kesä kännykkäkuvina

En paljoa kuvaa asioita kännykän kameralla ihan vain huonon laadun takia, mutta yleensä kännykällä tulee räpsittyä kuvia, jos itse kamera ei ole mukana ja jotain kuvattavaa löytyy. 

En tiedä onko näissä seuraavissa kuvissa nyt sinänsä suuremmassa osassa mitään sen jännempää, mutta ihan vaihtelun vuoksi kännykästä poimittuja kuvia voisi tänne pistää, kun juuri ne koneelle sain laitettua.

Kun nyt katsoin esikatselusta lopputuloksen tällekin postaukselle, niin tässä ei ollut oikeastaan mitään järkeä.. Onneksi eräs söpö kaveri (toivottavasti) pelastaa tämänkin turhuuden lopussa.

Tämän grillin tapoihin kuuluu grillata muutakin, kuin vain hampurilaisia ja ranskalaisia..

Aamu 04:00 landella on muksakkaa lenkkeillä..

Onnistuneen karaokeillan jälkeen kotimatkalla taisin olla pilvessä..

Ja tähän loppuun..

Aivan..

Vitusti..

Merrejä..

Mietteitä juhannuksesta

 Mitä juhannus pitikään sisällään.. ?

Juhannus vietetty kunnialla läpi ja ensi vuonna sitä ei tarvi edes juhlia, kuten ei olisi pakosta tarvinut tänäkään vuonna. Itse juhannusaatto meni ihan selvinpäin, mutta juhannusta edeltävä ilta meni pienissä maistiaisissa. Oli jännää verrata näitä kahta iltaa keskenään, että milaista oli juhlia selvinpäin ja puolestaan humalatilassa. Humalassa sitä oli varsin hauskaa, baarissa musiikki kuulosti hyvältä ja tanssiminen oli todella mukavaa, olo oli rento ja bailufiilis korkealla.

Selvinpäin sitä tunsi itsensä muukalaiseksi baarissa humaltuneiden keskellä, ihmispaljous ahdisti, tanssiminen tuntui vastenmieliseltä ja musiikki raasti korvia irti päästä - Ja kyllä, samaa musiikkia kuului molempina iltoina samassa baarissa. Selvinpäin vain tajusin mitä siellä soitetaan. 

Ainut juhannuksen kohokohta oli juhannusta edeltävänä iltana karaokebaarissa käynti, jonne menin kaverin vastusteluista huolimatta. Pitihän minunkin saada edes jotain viihdykettä sille iltaa. Laulettua tuli paljon ja tunnelma oli jälleen kerran katossa pienessä karaoke aitassa. Se on sanoinkuvaamaton tunne, kun sitä pääsee laulamaan oikean fiiliksen sattuessa ja se, kun saa yleisön vielä mukaan siihen samaan fiilikseen, niin se on parasta. Lopussa kiitos seisoo ja ablodit raikuu, jos hyvin käy. Se, jos mikä lisää ja nostattaa itseluottamusta. Ennen vihasin esiintymistä, mutta nykyään luotan itseeni laulamisen suhteen sen verran, etten enää jännitä laulamista turhaan, vaan yritän päästä laulun sisältöön ja tunnelmaan mukaan eläytymällä kunnolla.

Nykyään se onnistuu, mutta ennen huono itsetunto paistoi läpi lauluäänestä ja koko olemuksesta. Minulla on hyvin hento lauluääni, joten huomasin, että sitä pitää alkaa työstämään kunnolla, jos joskus haluan edetä tästä pelkästä karaokelaulamisesta ylöspäin. En enää häpeä lauluääntäni, kuten ennen, vaan yritän parantaa sitä ja olla ylpeä siitä, että osaan edes jotenkin. En ole mikään paras, mutta seison oman pienen ympyräni keskellä ja olen sitä mitä olen, minun ei tarvitse olla mitään muuta.


Mitä tapahtui juhannuksen jälkeen.. ?

23.06.2012, lauantai - Koko kaupunki näytti kuolleelta, ei näkynyt ristinsielua eikä myöskään julkista liikennettä, kuten busseja, jolla minun olisi pitänyt matkustaa tänään kotiin kaverin luota 8 km. Kaiken lisäksi kännykästäni loppui sopivasti akku eikä kukaan auton omistava kaveri ollut juhannuksen vietossa samalla paikkakunnalla, kuin minä. Mikä siis avuksi?

Aluksi iski suoranainen vitutus, koska tajusin aika nopeaa kohtaloni - Minun piti kävellä 8 kilometin matka kotiin. Minulla oli pienikorkoiset mustat juhlakengät jalassa (Jotka eivät ole maailman pahaimmat kengät 8 kilometrin kävelymatkalle), jaloissa tiukat mustat farkut ja kaiken lisäksi vielä musta pitkähiainen paita, eli hyvin tummissa oltiin liikenteessä. Selässä painoi mukavasti 5 kg painoinen reppu (Btw, punnitsin repun tultuani kotiin) eikä minulla ollut matkassa edes vesipulloa.

Aurinko paistoi koko ajan täydellä teholla ja muutenkin oli kuuma kesäpäivä. Tumma pukeutumiseni ei edesauttanut yhtään asiaa, vaan suorastaan vaatteeni keräsivät itseensä lämpöä. 3 kilometrin ajan vain vitutti, mutta sitten aloin miettimään, että mitä, jos alan ajattelemaan vain tästä kaikki positiiviset puolet? Vaikka väkisin, jos ei muuten.

Aloitin positiivisen ajattelun ja se oikeastaan toimi melkein heti. Ajattelin, ettei minulla ensinnäkään ole mikään kiire minnekään, sää on hyvä, ei sada enkä muutenkaan ole hätää kärsimässä, maisemat olivat kauniita ja aloin tarkkailemaan ympäristöstä löytyviä asioita tarkasti ja huomasinkin paljon sellaista, mitä en ennen ollut huomannut. Kuten Akvaariosoppi. Eläinihmisenä se kiinosti paljon, joten sielä tulee varmasti käytyä jatkossa ostamassa lemmikeille kaikkea kivaa. Matkan varrelta löytyi myös puutarhamyymälä, josta voisin käydä ostamassa itselleni pavekkeelle kesäkukat.

Onnekseni mp3-soittimessa oli akku täynnä, joten kuuntelin hyvää musiikkia koko matkan ajan ja loppukilometreillä olo oli jo niin helpottunut, että aloin jopa lauleskelemaan kappaleiden mukana, joita mp3-soittimeni korviini syötti. Matka ei ottanut kunnon päälle ollenkaan ja talsin tuon matkan tunnissa läpi. Mietin metallimusiikkia kuunnellessani, että miltähän muumimaan hahmot näyttäisivät, jos ne rivissä moshaisivat kunnon hevikappaleen tahdissa.. Tämän ajatuksen käyneenä läpi palasin takaisin tähän maailmaan..

Tähän loppuun vielä pieni asia, joka juhannuksen aikana pisti vähän ärsyttämään, nimittäin laiskat ihmiset. Perkele, kun sitä itse kävelee 8 kilometrin matkan pahemmin valittamatta ja kuulee, kun jotkut sitä eivät pääse edes 2 km päähän kävellen tai pyörällä lähikaupassaan käymään, kun pitää jo ottaa se auto perseen alle ja huristella sillä sitä lauantaimakkaraa grillilleen ostamaan. Mikä lause tällaisilta tyypeiltä yleensä suusta tulee? "Ku ei jaksa". Miettii, niin mitä tuollaiset tyypit sitten ylipäätään edes jaksaa tehdä.. 

Noh, eipä ole minun ongelmani onneksi.

Juhannusfiilikset

Alunperin juhannuksen vietto olisi pitänyt sijoittua tuonne pohjoiseen päin, mutta suunnitelmat muuttuvat. Nyt sitten juhannus vietetäänkin ihan täällä betonihelvetissä tänä vuonna. Mistäpä sitä tietää, vaikka juhannus täällä olisi ihan mukiin menevä. Ainakin seura tulee olemaan hyvää, ettei siinä ole valittamista :3

Mietin ihan yleisesti Suomen juhannusta ja sitä miten ihmiset sitä juhlivat. Juhannus on "kesän avaus" juhla, jolloi virallisesti voi sanoa kesän alkaneen ja kesäterassien kutsuvan (Minua ne eivät kutsu..). Kaikki tietävätkin miten tätä kesän ensinmäistä juhlaa juhlitaan, alkoholilla tietenkin. Jo hyvissä ajoin ihmiset säntäävät alkoon ja ruokakauppoihin juomahyllyjen väliin seikkailemaan ja etsimään alkoholipitoisia virvokkeita, jotta juhannuksesta tulisi vähänkään siedättävä heille, sillä eihän sitä ilman känniä jaksa toisia känniläisiä katsella.

Kaupungilla vilisee alkuillasta jo humalaisia nuoria ja vähän vanhempaakin kansaa hiprakassa, toiset jo hieman suuremmankin promillemäärän saavuttaneina. Itse, jos selvinpäin menee katsomaan sitä menoa, niin sitä kyllä haluaa aika nopeaa takaisin kotiinsa neljän seinän sisälle imemään peukaloa. Kun itse on pienessä hiprakassa muiden mukana hillumassa, niin silloin sitä sulautuu joukkoon tummaan eikä menoa katsota päätä pudistellen vierestä. Kyllä, hauskaahan pitää olla, onhan sentään juhannus. Miksei sitä voisi viettää selvinpäin tai edes kohtuudella juoden? Tuntuu, että liian monilla menee vintti pimeäksi jo alkuillasta, kun kaljakorit alkavat tyhjentyä, kuin itsestään. Lopulta sinne baariinkaan asti ei edes päädytä, vaan kotisohva tuntuu mukavammalta vaihtoehdolta tai sitten naapurin pihapiirin muhkea kukkapenkki, josta aamulla herätään nenänreiät täynnä maaperää.

Itse muutamia vuosia sitten "harrastin" tätä Suomalaista juhlimisperinnettä parina juhannuksena, eli juodaan pää täyteen ja aamulla ollaan puhumassa norjaa vessanpöntölle. Nykyään se ei houkuta, ei tippaakaan. Pieni humalatila riittänee vallan mainiosti nostattamaan jo alunperin ollutta hyvää fiilistä korkeammaksi, saanen samalla oloa rennommaksi. Mielestäni alkoholin kittaaminen kurkusta alas tuoppi toisensa perään on turhaa rahan tuhlausta ja mahan kasvattamista.

Joka kesä, juuri muutamia päiviä ennen juhannusta olen miettinyt hieman kauhulla, että montakohan onnettomuutta tänä juhannuksena Suomessa tulee tapahtumaan ja millaisia ne tulevat olemaan. Löytyykö lähipiiristäni tällä kertaa joku, joka on kännissä toheloinut ja tippunut avonaiseen paskakaivoon? Jää nähtäväksi.

Ja pahoitteluni jo etukäteen kaverilleni, jonka kanssa tulen viettämään ratkiriemukkaan viikonlopun tänä juhannuksena. En tule siis juomaan päätä täyteen, vaan pieni hiprakka riittänee tällä kertaa tälle tytölle. Hauskaa voi pitää ilman suurta määrää alkoholia ja tämän kannan minä pidän jatkossakin. 

Hyvää juhannusta kaikille! 

Keho vs mieli

En ole niitä ihmisiä, jotka viihtyvät yksin omassa rauhassaan ja joskus vain niin, ettei tekisi yhtään mitään, olla möllöttäisi vain. Olen aivan päinvastaista sorttia, eli aina menossa ja tuntuu ettei muut pysy edes perässäni.. Mutta nyt, kun mietin tarkemmin, niin ei minun perässäni ole kukaan edes yrittänytkään pysyä. Olen aika pitkälti ollut yksin nyt lähiaikoina, mutta koko ajan menossa, joten se ei ole siksi tuntunut niin pahalta. Kun tuleekin eteen hetki, jolloin olen yksin ja en olekaan menossa minnekkään, niin iskee levottomuus.. Kuten nyt.

Asun aika kaukana kaikesta, eli toisin sanoen kaukana keskustasta eikä minulla ole täällä missä asun ollenkaan kavereita, joita näkisi edes muutaman kerran viikossa.. Tai noh, kertaakaan. Se ei aluksi haitannut minua tänne muuttaessa, mutta nyt kun täällä on tultu asusteltua jo reilumman aikaa, niin sitä huomaa kuinka yksin sitä onkaan. Ei kukaan tule käymään ja näen kavereitakin vain silloin, kun itse lähden täältä hevonperseestä liikkeelle, eli morjestamaan heitä keskustaan.

En suoranaisesti vihaa itseni kanssa olemista, mutta se on ollut jo monta vuotta sitä, että en halua jäädä itseni kanssa yksin, varsinkaan silloin, kun minulla ei ole mitään tekemistä. Tuntuu, kuin silloin olisin levottoman lapsen seurassa, joka koko ajan vinkuu sitä, että ei jaksa olla sisällä kokoamassa LEGO-palikoita, vaan olisi kivempaa olla mielummin ulkona potkimassa jalkapalloa. Iän myötä tämä levottomuus minussa on vain yleistynyt ja on nykyään arkipäivää, en siis pysy yhtään paikallani. En mielestäni ole mikään adhd eikä minulla ole sellaista diaknisoitu koskaan, olen vain yksinkertaisesti ihminen, joka olisi koko ajan vain menossa eikä haluaisi rauhoittua.

Mitenkö jaksan koko ajan olla menossa? En jaksaisikaan.. Keho huutaa joka päivä minulle, että pysähdy, pysähdy edes hetkeksi, jooko? Olen yrittänytkin, mutta sitten jokin pääni sisällä huutaa levottamana, että et saa mitään aikaan, jos vain istut ja olet, liikkeelle siitä! Välillä tuntuukin, että pääni räjähtää näistä ristiriitaisista tuntemuksista. Keho vs mieli.

Parhaat lastenohjelmat

Minulla on ollut nyt pidemmän aikaa todella nostalginen olo vanhojen lastenohjelmien takia, joita olen taas alkanut seuraamaan. Aamuisin tv:stä näkyy tuttuja lastenohjelmia, joita seurasin itse 6 vuotiaana innoissani. Minusta on hienoa, että vanhempia lastenohjelmia näytetään edelleen tv:stä eikä kuvaruutua ole vallanneet kokonaan nykyajan animepiiretyt ym. Kyllä ne vanhat tutut lasten piirrettyhahmot kuvaruudussa saavat aina minut huokaisemaan syvään onnesta ja muistelemaan niitä hetkiä, kun olin aina nenä kiinni tv-ruudussa katsomassa joka aamu lempi ohjelmia pienenä tyttönä. Edelleen seuraan todella mielelläni lastenohjelmia ja silloiset lempi lastenohjelmat ovat pysyneet samoina, joita ne olivat jo pienenäkin. Teenkin tähän seuraavaksi listan Top 32 parhaista lastenohjelmista, joita muistin. Mukaan nostalgisen tunnelman saamiseksi liitän jokaisen lastenohjelman nimen alle Youtubelinkin, niin pääseekin suoraan kuuntelemaan ja katsomaan niiden tunnareita. Muistakaa, koskaan ei ole liian aikuinen, etteikö voisi katsoa lastenohjelmia :3

1. Kaukometsän Pakolaiset

2. Alfred J.Kwak

3. Maailman ympäri 80 päivässä

4. Muumit

5. Vili Vilperi

6. Myyrä

7. Ankronikka

8. Tiny Toons

9. Simpsonit 

10. Babar

11. Animaaniset

 12. Pokémon

13. Hopeanuoli

14. Tom ja Jerry

15 Timon ja Bumba

16.  Karhuherra Paddington

17. Pingu Pingviini

18.  Richard Scarryn touhukas maailma

  

19. Rölli

20. Peppi Pitkätossu 

21. Eemeli

22. Pelle Hermanni

23. Tiku ja Taku - Pelastuspartio

 

24. Kolme muskettikoiraa

25. Taavi tonttu

26. Bambukarhut

27. Kattimatti

29. Tao Tao 

30. Pikku Kakkonen

31. Smurffit

32. Ville Vallaton

Kesä

"Kesä eikä mitään tekemistä", kuten eräässä laulussa lauletaan. Paskanmarjat sanon minä! Kesähän on parasta aikaa ja silloin kyllä keksii vaikka mitä tekemistä, kun vähänkään käyttää mielikuvitusta. Tosin kyllä ilman suurempia mielikuvituksen lahjojakin sitä keksii helposti kesätekemistä.

Taas päätin lähteä ratsastamaan Joutsen merkkisellä vanhalla pyörälläni (Joka on jo kunnialliset 20 vuotta vanha) pitkin poikin kotipaikkakuntaani ja kilometrejä kertyi lopulta sellaiset 29 km. En ihan nyt kuitenkaan tehnyt tätä pyöräilyreissua vain kunnonkohotuksen ja urheilun kannalta, vaan lähdin kameran kanssa kuvaamaan kesämaisemia. Aluksi kuitenkin suunnistin kauppaan ostamaan kierrevihkosen, kyniä, pyyhekumin ja mukaan tarttui matkaevääksi myös pieni vesimelooninpala - Sitten suuntasin kohti joenrantaa. Istuin isolle kivelle ihan virtaavan joen vierelle ja aukaisin ostamani kierrevihkon, otin kynän käteeni ja aloin kirjoittamaan. Tekstiä tuli aivan tyhjästä, mutta en ala kirjoittamiani juttuja tänne julkaisemaan. Ne kun olivat vain jotain omia ihme mietteitä eri aiheista koskien elämääni.

Sää oli aurinkoinen ja vaikka tuulikin aika kovasti, niin se ei haitannut minua. Tuuli oli onneksi aika lämmin, joten tarkenin hyvin istuskella joenrannassa. En tiedä kauanko siinä vain istuskelin, mutta vihko ainakin täyttyi vauhdilla tekstistä. Lopulta päätä alkoi ikävästi särkemään auringonpaisteesta, joka paistoi täydellä teholla kasvoihini koko ajan, joten päätin jatkaa matkaani. Otin kamerani esiille ja lähdin metsästämään hyviä kuvauspaikkoja. Paikkakuntalaiset varmaan tietävätkin, missä osa seuraavista paikoista sijaitsee.

Tällaisia maisemia näkyi siis tänä päivänä:

 

Liuskis läyskis lepakko

Täällä minun lapsuudenkotini etupihalla yläilmoissa on lennellyt jo 10 vuoden ajan lepakkopariskunta joka kesä. Niitä on ollut aina ilo seurata ja ihmetellä. Olen aina miettinyt, että miltähän ne näyttävät ihan lähietäisyydeltä ja pienenä minä yritin yöllä aina houkutella niitä valkealla kankaalla luokseni. Olin kuullut, että lepakot voivat lentää vaalean väriseen isoon kankaaseen kiinni, mutta en tiedä oliko tuo ihan huuhaa juttu ja en edes muista kuka sen minulle kertoi. Ei internetmaailmaa silloin vielä ollut meidän taloudessa ainakaan, eli sieltä en ollut sitä tietoa hankkinut. En tiedä oliko silloin internettiä vielä missään muuallakaan. Mutta joka tapauksessa olin hyvin kiinostunut jo pienenä lepakoista ja siitä, miten saisin ne houkuteltua lähelleni, jotta voisin nähdä ovatko ne niin rumia, mitä minulle aina kiven kovaa väitettiin. 

Vielä nyt 20 vuotiaana en ollut kertaakaan nähnyt lepakkoa lähietäisyydeltä, kunnes toissapäivänä katseeni jumittui etupihallamme kököttävään karvamöykkyyn. Ajattelin, että kissamme Purna on taas saanut hiiren tai päästäisen kiinni, joten ajattelin lähteä hautaamaan pientä karvakasaa mullan alle, ettei Purna pistä sitä parempiin suihin. Katsoin ensin, että onpas epämuodostunut hiiri, kun käänsin kengällä pienen ruumiin toisinpäin, niin huomasin sillä olevan siivet. Silmät pyöreinä ja kasvot kivittyneinä katsoin hengitystä pidellen sitä pientä möykkyä. Se oli toinen lepakoista, jotka olivat aina lennelleet meidän pihallamme. Minulle tuli heti todella haikea olo ja aloin kaavailemaan, että mikähän sai pikkuisen heittämään lusikan nurkkaan. En ole koskaan ottanut tietoa lepakoista pääkoppaani, joten heitin itse omia arvailuja. Päättelin, että kyllähän 10 vuotta on jo lepakolle kova ikä, joten ehkä se oli kuollut vanhuuteen tai sairauteen. Ainakaan Purna ei sitä olisi voinut saada kiinni ihan omitoimisesti.

Nyt minä näin lepakon ihan lähietäisyydeltä ja ei se nyt niin ruma otus ole. Tuo lepakon pieni ruumis oli vain jo kerenyt auringonpaisteessa hieman kovettua ja muuttua etovannäköiseksi, mutta oli silti pakko ottaa siitä pari valokuvaa. Muistoksi siitä miltä lepakko näyttää todellisuudessa ja muistoksi itse lepakosta, jota olin seuraillut jo 10 vuoden ajan, kun se oli vapaana liihotellut yläpuolellani. Olisi ollu toki paljon hienompaa saada kuva ihan elävästä lepakosta ja vieläpä lennellen taivaalla, mutta en ole onnistunut kertaakaan saamaan kuvaa lentävästä lepakosta.

Eilen ja tänään olen katsellut ikkunasta taivaalle, mutta.. Toista lepakkoa ei enää ole näkynyt tuon jälkeen, kun sen kumppani päätti heittää lusikan nurkkaan, joka on surullista. Tuntuu jotenkin tyhjältä, kun tiedän, ettei etupihallamme enää lentele kaksi iloista lepakkoa pyydystellen vittumaisia sääskiä suuhunsa.

Laitan tähän lopuksi ne ottamani kuvat edemenneestä lepakosta, vaikka kuvat ovatkin aika epäimartelevia tätä lepakko raukkaa kohtaan. Luin juuri Wikipediasta tietoa lepakoista, niin olin oikeassa siinä, että niiden keskimääräinen eläinikä on se 10 vuotta. Hassua, että tämä yksilö eli melkeinpa juuri tuon määrän. Se eli siis lepakkoiän kunnialla läpi ja sai syödä perkeleesti hyönteisiä pihallamme mahtavat 10 vuotta.

R.I.P lepakko.
Tämä biisi olkoon vaikka kunnianosoitus sinulle, sillä olit varmaan todella kova äijä (?) lepakoksi ja.. silleesti!

Nyt päivitystä lepakko tilanteeseen, nimittäin juuri kun olin tämän postauksen julkaissut, niin menin käymään ulkona ja näin pihamme yläpuolella liitelevän taas 2 lepakkoa.. Jep, kaksi lepakkoa. Toisin sanoen rouva lepakko oli nopea liikkeissään ja hankki itselleen uuden retevän uroksen rinnalleen kuumiin kesäöihin. Mikä sika!

Miksi?

Kävin taas muistelemassa menneitä entisen ensinmäisen kämppäni lähistöllä ja otin kameran mukaan, jotta saisin mukaani myös muutaman valokuvan muistoksi. Ihme kyllä siellä asuessani en paljoa kuvannut lähiympäristöä, kai minä luulin, että tulen asumaan siellä vielä pitkään, joten kuvia kerkeää ottaa. Enhän minä kerenyt asua siellä kuin vaivaisen vuoden ajan ja äkkilähdöllä lähdin sieltäkin lopulta pois. Paikasta ja kämpästä tuli minulle kertaheitolla ahdistava, joten halusin äkkiä sieltä muualle, mutta nyt kun kävin siellä ja muistelin menneitä paikasta, niin ei minua ahdistanut. Muistelin niitä hyviä hetkiä, kun kesäisenä päivänä olin joko kissan tai koiran kanssa ulkona nauttimassa kesäisestä aurinkoisesta päivästä. Automaattisesti minun katseeni etsi koko ajan jotain, vaikka tiesin, ettei minua vastaan kävelisi enää mustaa kissaa, niin silti odotin hieman jännittyneenä, että jos jostain puskan takaa vaikka ilmestyisi minun kadonnut Veetini. Mietin, että onkohan se enää elossa ja, jos on niin onkohan se hyvässä turvassa? 

Tiesin miksi olin koko ajan valppaana ja elätellen toivoa siitä, että Veeti ilmestyisi ihan sattumalta oli se, että tämän vuoden alussa minua vastaan tuli kotikyläni kaupan pihalla juuri samannäköinen musta kissa, kuin Veeti. Se ilmestyi kaupan sivulta ja se tuli suoraan minun luokseni ilman, että olisi kertaakaan pysähtynyt tuijottamaan minua. Poikaystäväni oli minun vierelläni, mutta kissa ei ollut huomaavinaankaan häntä, vaan tuli suoraan luokseni kehräten puskemaan. Minulla tuli itku heti ja nappasin kissan kädet täristen syliini. Tietenkin luulin, että se oli Veeti, koska se oli aivan samannäköinen ja miksi se tuli suoraan luokseni.. miksi? Mikä erotti nämä aivan identtiset kissat toisistaan? Noh tällä kaksoisolennolla oli jumalattomat kassit jalkojen välissä ja Veetiltä ne puolestaan napsaistiin pois ennen, kuin se kerkesi kadota. Tänä päivänä edelleen olen sitä mieltä, ettei sen Veetin kaksoisolennon olisi ikinä tarvinut tulla luokseni, sillä se loi vain tuskaa, koska se paljastui eri kissaksi. Kuten sanonta, tieto lisää tuskaa. 

Urheilukenttä entisen kämppäni vierellä, jossa aina silloisen koiran kanssa olimme kesäpäivinä leikkimässä jalkapallon kanssa.

Urheilukentän vierestä puolestaan löytyy leikkikenttä, jossa Veetin kanssa aina öisin kävimme tekemässä pieniä seikkailuretkiämme.

Pari kuvaa lähiympäristön kävelyteiltä.

Tässä kuva entisestä kämpästäni, asuin 2-kerroksessa. Talonnumeron ja osoitteen suttasin pois ihan kunnioittaen nykyisiä asukkaita, jotka onnekkaasti asustavat nyt tuossa talossa.

Pakko myöntää, että äsken, kun kävin tässä kuvien latautuessa tänne palvelimeen olohuoneessa katsomassa kissaani Merriä niin tuli tippa linssiin, sillä isäni sanoi minulle, että "Arvaa kuinka kauan käytin tänään Veetiä ulkona?". Tunsin heti, kuinka katseeni lasittui, kurkkua puristi ja lähdin mitään sanomatta takaisin koneen ääreen. Juuri, kun minä olen tässä kirjoittamassa Veetistä jotain, niin vielä isäni vahingossa sanoo tuollaisen lauseen.. Kyllä se vähän pisti olon entistä haikeammaksi. Miksi asiat menivät niin kuin menivät, miksi minulta piti viedä pois jotain niinkin rakasta ja sellaista, joka ei millään tavalla liittynyt siihen tapahatumaan mikä tapahtui? En anna koskaan anteeksi. 

I miss you.

Kipeää hevostelua

Pienenä hurahdin hevosmaailmaan ja harrastin ratsastusta paljon, silloin ei ollut ongelmia, mutta nykyään on ja se alkaa rajoittamaan koko hevosharrastustani. Pienenä hevostyttönä sain todella huonoja kokemuksia yhdeltä hevosleiriltä ja sen takia hevosharrastus menikin kunnon tauolle moneksi vuodeksi, mutta näköjään se kokemus ei kuitenkaan ollut viimeinen naula arkun kanteen, vaan olen edelleen viihtynyt hevosen selässä, kuten myös tänäänkin. Pidän ratsastamisesta paljon ja hevosista muutenkin, mutta ratsastus on ollut nyt 2 vuoden sisällä pelkkää tuskaa, koska suurin tunne ratsastaessa on kipu. 
On pakko myös myöntää, että hieman pelkään hevosia, mutta en niin paljoa, että se häiritsisi mitään. Hevosen selässä sitä vain tuntee olevansa sen ison vahvan eläimen armoilla, kuin itse olisi vain pieni itikka hevosen selässä, jonka voisi paiskata hetkessä alas satulasta. Tottahan se on. Ei eläimiin voi luottaa 100% ja hevonen on säikky eläin, jonka vaistomainen reaktio vaaran uhatessa on juosta pakoon. Siinä ei paljoa selässä oleva ratsastaja pysty pitelemään, jos hevonen pillastuu oikein kunnolla ja lähtee vetämään kiitolaukkaa pellon poikki. Onnekseni minun tämän päivän ratsu ei maastossa paljoa pillastunut, mitä nyt viskuroi vain heti alussa oikein kunnolla ja meinasi palata takaisin sinne mistä oltiin tultukin. Lopulta sain kuitenkin käännettyä hepan oikeaan suuntaan muutaman kiuputtavan voltin jälkeen.

Mutta mennään takaisin aiheeseen, eli siihen miksi en pysty nauttimaan enää ratsastamisesta, vaikka haluaisin. Uskon, ettei kukaan voisi nauttia edes rakkaimmasta harrastuksestaan, jos tuntisi koko ajan suunnatonta ja häiritsevää kipua harrastaessaan. Se vie kaikki ajatukset, sitä keskittyy vain sietämään kipua ja yrittää tehdä kaikkensa kivun helpottamiseksi.

Minä en edes pystynyt istumaan satulaan ollenkaan. Suoraan sanottuna kannattelin 1 ja puoli tuntia maastossa ratsastaessani jalkojeni varassa kokonaan omaa painoani. Voin sanoa, että se otti koville ja mietin vain koko ajan, että kun laskeudun alas satulasta, niin pettävätkö jalat. Mietin vain, että milloin tämä loppuu, milloin olemme perillä. Hoin pääni sisällä itselleni vähän väliä, että "Älä mieti kipua, älä mieti sitä, keskity johokin muuhun!", mutta en onnistunut. Yritin katsella kauniita kesämaisemia ja saada ajatukset muualle, yritin rentoutua ja nauttia, mutta turhaan. Koko kehoni oli jännitystilassa, kun yritin pitää koko painoani jalkojen varassa jalustimilla. Se mihin sattui aivan perseesti oli häntäluu. Olen loukannut häntäluuni 12 vuotiaana laskettelurinteessä, jonka seurauksena häntäluu on luutunut epämääräiseen asentoon ja jonka takia häntäluu esim istuessa ja ratsastaessa painaa todella ikävästi koko ajan. En siis pystynyt taaskaan nauttimaan ratsastuksesta, joka harmittaa suunnattomasti. Minä en voi enää harrastaa ratsastusta, jos en sitten mene lääkäriin ja, jos ne siellä näkevät sen tarpeelliseksi, niin häntäluu poistettaisiin kokonaan (Kuten sitä kaavailtiin jo, kun olin ala-asteella). Uskoisin, että ilman kipeää ja satulaa vasten painavaa häntäluuta voisin harrastaa ratsastusta tulevaisuudessa ilman kipuja.

Ei ratsastuslenkki kuitenkaan ollut pelkästään tuskaa, vaan onneksi sentään loppukilometreillä luonnon kauneus sai minut unohtamaan kivut hetkeksi. Valehtelematta noin 50-60 kurkea oli isolla pellolla ja ne kaikki pyrähtivät isona parvena lentoon, kun ne havaitsivat meidät ratsastajat kauempana. En voinut kuin ihailla vain suu auki, sillä se näytti niin upealta. Lintulauma oli niin iso ja itse linnutkin olivat jo todella kookkaan kokoisia, niin parvena ne näyttivät suunnattomilta! Tämän jälkeen eteemme aukenikin heti iso keltainen rypsipelto ja taas jälleen kerran suuni loksahti auki ihailusta. Koko rypsipelto tuoksui aivan ihanalta ja iso pelto loisti aurinkoa vasten kirkkaan keltaisena. Päätin, että tämän ratsastuksen jälkeen käyn hakemassa kotoa kameran ja tulen tänne takaisin. Niin tein ja tässä on kuvia kauniista keltaisesta kukkamerestä:

 

Ja loppuun vielä pari kuvaa meidän omenapuustamme, joka löytyy lapsuudenkotini etupihalta. Omenapuu on nyt alkanut kukkimaan ja ajattelin ottaa siitä kokonaiskuvan, kun se on täydessä loistossaan. Omenapuu on istutettu silloin, kun olin 7 vuotias. Muistan, kun se oli vielä pikkuinen taimi, mutta nyt se on melkeinpä 4-5 metriä korkea ja se tuottaa joka kesä monta omenaa meille syötäväksi. Ainut ongelma on se, että kissamme Purna on raapinut omenapuun runkoa niin pahasti, että omenapuu on monet kerrat meinannut kuolla kupsahtaa. Isäni on uhannut jopa kaataa sen pois, mutta en ole suostunut moiseen, sillä mielestäni omenapuu on pihamme kauneuspilkku nyt ja aina :3 Kuvaa omenapuusta ihan koko komeudessaan unohdin ottaa, mutta en tiedä olisiko siinä ollut vielä mitään niin ihasteltavaa, koska kukinta on vasta niin alussa. Ehkä viikon päästä puu on kauneimmillaan, joten silloin olen kameran kanssa valmiina.

Luonnon kauneutta

Tässä on itseottamiani luontokuvia ajalta 2010-2012. En ole paljoa julkaissut blogissani kuvia, joten tämä olkoon pelkästään vain kuvapostaus näin alkavan kesän kunniaksi. Tässä on vain olematon osa luontovalokuvista mitä minulla on, joten oli vaikeaa valita tähän vain muutama. 

Nämä ovat mielestäni niitä onnistuneita otoksia kaikista monista sadoista luontokuvistani. Luonnossa kuvaaminen on todella rentouttavaa, avartavaa ja terapeuttista puuhaa. Varsinkin kesäisin tulee otettua paljon luontokuvia, koska silloinhan luonto on kauneimmillaan ja kuvattavaa löytyy paljon. Tänä kesänä aion taas napsia innoissani lisää uusia kuvia luontokuvakansiooni ja taas talven tullen teetättää niistä hienoja valokuvia seinälle laitettavaksi.

Kuvia ei saa kopioida.

Kamera: Canon, PowerShot S5 IS,  Zoomikamera