Tahroja katossa

Olen aina ollut hyvin itsekriittinen, varsinkin siinä, mitä luon. Miettien vaikka nyt harrastuksiani. Ne kaikki ovat luovia harrastuksia, maalaaminen, valokuvaus, laulaminen ja näissä kaikissahan itsekriittinen asenne ponnahtelee vähän väliä esiin. Harvoin sitä kehuu itseään ja osaamisiaan, vaan vähättelee esim. tähän tapaan: "Olisihan tuo valokuva voinut olla parempikin, vaikka toisesta kulmasta otettuna", "Tuon epämääräisen täplän olisin voinut maalata tauluun ihan erinlailla", "Vittu se naapurin Sinikka laulaa kyllä paljon paremmin, kuin minä" jne.

Toisinaan on tuntunut välillä typerältä vähätellä omia teoksia, kun ympärillä on ollut useampi, kuin yksi ihminen silmät kirkkaina ihastelemassa maalaamaani taulua. Tuskin he kaikki silmät kiiluen syöksisivät paskaa suustaan minulle, samalla, kun he kyselevät, että paljolla myyt tuon taulun. Yritän siis päästä turhasta itsekritiikistä eroon vähitellen, sillä voin itsekin sanoa, että osa maalaamistani tauluista ovat ihan kelvollisia.

Yksi asia tauluja maalatessa on nykyään minulla, se, että pyrin tekemään taulun, joka ei esitä yksikertaisesti yhtään mitään. Se toki helpottaa oloani siinä määrin itsekritiikin kanssa, etteivät ihmiset voi arvostella taulujani kriittisesti, että tuolla maalaamallani kissalla on toinen silmä vinossa ja sillä on 3 varvasta, joka tassussa ja muutenkin se näyttää koiralta. Olen pikku hiljaa löytämässä oman maalaustyylini, joka on aika vapaa tyylinen eikä aseta minulle minkäänlaisia paineita.

Maalaan psykedeelisiä tauluja, käytän paljon voimakkaita värejä (En pelkkää mustaa ja punaista), maalaan aina käyttäen sen hetkisiä tunteitani ja mielentilojani hyväksi ja annan kädessä olevan pensselin vain vedellä taulupohjalle viivoja siihen suuntaan, mihin ikinä käsi meneekään. En ajattele, että maalaan seuraavaksi tähän keskelle kukan tai Adolf Hitlerin, vaan yksinketaisesti en ajattele maalatessani mitään, mitä seuraavaksi tulen tekemään. Teen myös niin, että en mene vähän väliä katselemaan keskeneräistä tauluani vähän kauemmaksi, että näkisin mitä olen siihen tauluun mennyt tuhertamaan. Tyylini on se, että, kun maalaan, niin silloin myös maalaan ja olen koko ajan taulun kimpussa. Lopuksi sitä sitten vasta ihmetellään, että mitä sitä taas sai aikaiseksi. 

Tiedän myös sen, että aina kun minulla on päällä agressiivinen mielentila, niin saan aikaan hienoja tauluja. Tunteiden pitää olla vahvoja, silloin syntyy vahvoja ja mielikuvituksellisia tauluja. Edelleenkään omat maalaamani taulut eivät esitä sen kummemmin mitään, mutta kyllä ihmiset, jotka niitä ovat katselleet, ovat luoneet päähänsä omanlaisen käsityksen minun tekemästä taiteesta. Välillä on hassua kuunnella, sitä mitä muut tauluissani näkevät.

Olen myös asettanut itselleni maalausharrastukseni kanssa pienen haasteen. Sain sen päähäni kerran, kun kuuntelin hieman hassussa mielentilassa erästä levyä, Päätin, että minun pitää saada taulu aina valmiiksi sen levyn aikana ja, kun viimeinen biisi lähtee soimaan, minun pitää olla biisin loputtua valmis tauluni kanssa. Ja uskokaa tai älkää, mutta olen aina ollut valmis siihen mennessä ja yleensä erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Sama levy on aina ollut käytössä, kun olen tehnyt itselleni tämän haasteen "Maalaa taulu valmiiksi kuunneltavan levyn aikana". Levy on Sonata Actican uusin, Stones Grow Her Name. 

Ja postauksen otsikko on erittäin osuva tähän aiheeseen. Useat ihmiset minun luona käydessään ovat kysyneet, että onko minun katossani, seinissäni ja lattiassa veripisaroiden jälkiä. Ei, ne ovat suurissa tunnekuohuissa tehdyn tauluni rippeitä.. En välillä edes mieti, miten hurjasti maalaan. Olisi sinäsä varmasti hauska nähdä miltä näytän maalatessani, jos joku olisi ottanut salaa videokuvaa. Toivon kuitenkin, ettei kukaan ole tehnyt niin eikä tule tekemään.

Lupaan rikkoa

Mikä siinä on, kun jotkut ihmiset lupaavat asioita, vannovat vielä kaupanpäälle käsi sydämellä, että ovat luottamuksen arvoisia ja voivat pitää luvatun asian helposti, ilman minkäänsortin vaikeuksia, mutta loupulta kuitenkin kusevat koko homman? Eli pettävät luvatun lupauksen, johon alkujaan olivat vannoneet, että asia on helppo luvata ja pitää. Tällaiset ihmiset nostavat niskakarvani pystöön, en siedä suuria luvattuja lupauksia, joita tehdään, vaikka sisimmässään tiedostetaan, ettei niitä voida pitää.  

Minä taas jouduin pettymään tällaisessa asiassa.  

Olen kirjoittanut joskus blogiini merkinnän Luottamus - Mitä se minulle merkitsee ja siellä kirjoitin, miten minun luottamuksen voi saada/ansaita. Pitääkö luottamus erikseen ansaita? Kyllä minun mielestäni, sillä ei luottamus uuteen ihmiseen voi syntyä samana päivänä tai silmänräpäyksessä. Jos sokeasti luottaa tuntemattomaan ihmiseen heti alussa, johon tutustuu, voi joutua pahimmillaan naruutettavaksi koko ihmissuhteessa, jos kohdallesi sattuukin ikävä ihminen, hyväksikäyttäjä. Minun luottamuspuliin ym muihin, on vaikuttanut pitkälti se, että olen elämäni aikana joutunut pettymään monet kerrat rikottuihin lupauksiin, mitä minulle ollaan silmät kirkkaina tehty. 

Tietenkin se on elämää, eivät ihmiset ole mitään robotteja, jotka toimivat tietyn kaavan mukaan, vaan he tekevät virheitä ja erheitä. Myös luvatuissa lupauksissa. Silti ne satuttavat, jopa vievät toiselta ihmiseltä luottamuksen tähän lupauksen rikkojaan, mutta sen siitä saa.. Teoilla on seuraukset. 

Itse aloin pikku hiljaa rakentamaan luottamusta erääseen ihmiseen, johon koin aluksi pientä tervettä epävarmuutta siitä, millainen ihminen on kyseessä ja voiko hänelle uskoutua henkilökohtaisistakin asioista luottamuksellisesti. Alussa sanoinkin tälle ihmiselle, että minusta tuntuu siltä, etten voi luottaa häneen vielä kunnolla. On surullista, millainen reaktio häneltä tuli asiaan. Hän suuttui, hämmentyi ja esitti vaatimuksia siitä, että kyllähän luottamuksen olisi pitänyt syntyä jo tietyn ajan sisällä häneen. Hänestä tuntui pahalta kuulla asia, mutta halusin olla rehellinen hänelle tuntemuksistani. Kuten sanotaan, että luottamus syntyy ajan kanssa, niin minulle kävi myös niin. Huomasin jonkin ajan kuluttua alkaneeni luottamaan kyseiseen ihmiseen enenmän, oloni oli hänen lähellään turvallinen ja tunsin olevani hänelle tärkeä ihminen. Luottamus alkoi pikku hiljaa rakentumaan vahvemmaksi teoilla, sanoilla, yhteisellä vuorovaikutuksella. 

Tiedostin kuitenkin asioita, joihin olin hyvin varautunut ja pelokas kohtaamaan ne. Asioihin, jotka oli luvattu, etteivät ne tule vaikuttamaan meidän väliseen ihmissuhteeseen, ne eivät tulisi olemaan vaara/ongelma tulevaisuudessa, varsinkaan lähitulevaisuudessa. Sisimmässäni tunsin sen, etten voinut luottaa henkilöön, tässä kyseisessä luvatussa asiassa.Tunsin sen vahvasti, mutta tein taas sen virheen, mihin olen ennenkin kompastunut. Tajusin, että elin taas jonkinsortin toivemaailmassani, siellä paikassa, jossa saa salaa toivoa, että kaikki tulee vielä korjaantumaan/menemään hyväksi. Pakenin todellisuutta ja selvää ongelmaa pakoon tähän minun toivemaailmaani, sillä toiveet antavat toisiaan turhaa voimaa jatkaa eteenpäin. Todellisuus on toinen juttu, se juttu, jonne minun kannattaisi paremminkin upottautua elämässäni.

"Kyllä minä huomaan sen, että pelkään ja, siksi asetan pääkoppaani tällaisia ns. "suojamuureja". Näillä suojamuureilla tarkoitan sitä, että laitan päähäni toiveajatuksia, jolloin uskon sokeasti siihen, että kyllä asiat vielä järjestyvät omalla painollaan, kyllä kaikki menee vielä hyväksi. Ajattelen näin, vaikka tilanne tuntuisi kuinka mahdottomalta ja tulevaisuudennäkymät asian suhteen olisivat erittäin luettavissa jo alkuvaiheessa - Luettavissa ne epäonnistumaan."  
- Ote blogitekstistäni En hyväksy

Pelkäsin enkä edes turhaa, sillä jouduin jälleen kerran pettymään. Kun sanoin, että tiedostin järjellä ajatellen vahvasti tämän, että kyseinen (minulle iso) lupaus, joka luvattiin, oli helposti rikottavissa, niin sinänsä varautunut asenteeni tapahtuvaa asiaa kohtaan helpotti hieman. Sillä minä en petetyn lupauksen edessä murtunut, itkenyt tai suuttunut, minä vain yksinkertaisesti petyin ja menetin luottamuksen tähän ihmiseen. Tunsin tunteen, sen tunteen, ettei tämä kyseinen henkilö ole välttämättä minun luottamukseni arvoinen ihminen.

Jos mietitään, niin kaikki lupauksethan ovat helposti rikottavissa. Mutta onko lupauksia tehty rikottavaksi? Miksi lupauksia ylipäätään tehdään? 

Siinäpä meille kaikille vähän illaksi sitten mietittävää.. 

Sinä olet lähtökohta

Käsi kädessä kulkeva vanha pariskunta, iloinen tilhiparvi pihlajapuussa syömässä marjoja, kaksi nauravaa pikkupoikaa leikeissään, yhdessä aamulenkillä oleva pariskunta, lumisotaa hymyssäsuin leikkivä lapsiperhe, hymy vastaantulevalta tuntemattomalta, iloinen koira peuhaamassa lumikinoksissa, ilta-auringon punaiseksi värjäämä taivaanranta..

Asioita, jotka muistan, asioita, jotka eivät liity minuun millään tavalla, muuten kuin, että, minä näin nämä hetket omilla silmilläni, kuulumatta niihin millään muulla tapaa, kuin vain seuraajana. Silti minulle tuli hyvä olo. Hyvä olo nähdä ympärillä iloa, rakkautta, onnellisuutta ja kauneutta. 

Omassa elämässäni minä olen itseni lähtökohta. Lähtökohta sille, josta kaikki isot ja pienet asiat alkavat rakentumaan ympärilleni ja elämääni. Minä voin vaikuttaa pitkälti siihen, mitä tunnen ja koen ja miten muut asiat ympärilläni reagoivat niihin. Olen oman elämäni herra ja minä teen elämästäni itselleni arvokkaan kokemuksen parhaani mukaan. Olen se ainut ihminen, joka on ja tulee olemaan pääroolissa syntymästäni lähtien, vanhuuteen asti. Ainut ihminen, jota joudun katselemaan ja kuuntelemaan aina.
 
Liian usein tämä fakta vain unohtuu. Se hautautuu negatiivisten tunteiden alle. Pelon, vihan, surun ja epätoivon alle. Nämä negatiiviset tunteet ovat vahvoja, mutteivat kuitenkaan niin hallitsevia, etten voisi päästä niistä eroon. Tunteet yleensä estävät minua etenemästä elämässäni, joko en jaksa taistella niitä vastaan, kiellän tai pakenen todellisuutta. Unohdan elää itseni takia, yritän olla hyvä ihminen ympärillä oleville, mutta jos unohdan olla hyvä itselleni, niin en osaa olla sitä myöskään oikealla tapaa muille. Tällä kaavalla elämäni ei muokkaudu siihen muotoon, että kokisin hallitsevani omaa elämääni. Silloin en opi arvostamaan itseäni koskaan. En uskalla edetä elämässäni, koska pelkään. Pelkään epäonnistumisia, pelkään pettyä.

"Tunteet vievät ihmistä, kuin koiraa narussa. Sinä päätät oletko sinä koira, vai ihminen, joka taluttaa tätä koiraa, eli tunnetta".

Minä itse olen pitkälti omassa elämässäni tämä koira, eli ajattelen yleensä tunteella, jolloin koiran taluttaja, eli järki tulee perässä hihnassa roikkuen. Tämä tunteella ajatteleminen on vaikeuttanut monesti elämääni ja en haluaisi sen olevan niin iso asia, että sitä vastaan pitää taistella, ettei mene virran mukana. Kyllä se järkikin lopulta huutelee perästä, toisinaan liian myöhään, jolloin tunne on tehnyt jo tehtävänsä. 

Jos mietitään tässä samalla, myös sitä mitä on olla onnellinen elämässään, niin en osaa itse sanoa. Olen tuntenut monesti suurta mielihyväntunnetta elämässäni, toisinsanoen tyytyväisyyttä. Kuitenkin onnikin lähtee itsestään, kukaan ihminen ympärilläsi ei voi tehdä sinua onnelliseksi, pelastaa sinua tai olla kaikkesi. Et voi löytää etsimääsi pelkästään tarkastelemalla muita tai ympäristöäsi, vaan se on paljon lähempänä, se on sinussa.

Tarkoitan, että olet muokkaaja, jolla on suurimmat vaikutukset itseesi, kuin millään muulla. Sinä päätät ja teet asioita itsesi takia. Teet asioita, jotka tuovat sinulla mielihyvää, turvaa, onnellisuutta, tyytyväisyyttä, rauhaa ym. Sinä luot itsellesi ympäristön, jossa voit kokea olevasi onnellinen, vain sinä. Asiat ympärilläsi toki täydentävät elämääsi, mutta olisivatko nämä asiat elämässäsi läsnä, jos sinä itse et olisi ottanut niitä osaksi elämääsi ja ylläpitänyt niitä..

Yritän kai takoa tässä itseäni hereille havahtuakseni, asioista, jotka ovat niin helposti tajuttavissa jokaisen pääkopassa (Järjellä ajatellen siis). Tulen junnaamaan paikallani aina, jos en vain päätä elää, niin, että en aina vain jäisi vellomaan itsesääliin ja tunteiden valtaan. En pakenisi tai kieltäisi totuuksia, eli kylmiä faktoja elämässä, joita tulee kaikilla ihmisillä vastaan.

Tajua se.. Tajua.