En tavallisesti testaa ihmisiä ihan testausmielessä, kuin vain harvoin, jos siihen on syytä ja nyt oli. Testasin ohimennen kaveripiirissäni sitä, miten he näkevät minut. Takoitan, että millaisena ihmisenä he minua pitävät ja tietenkin ensinmäiset kuvaukset mitä heidän suustaan tulevat, ovat varmasti ne takoituksellisemmat. Ne tulevat heti, automaattisesti ja sen kummemmin miettimättä, eli totuus.
Kysymys kuului testissäni näin: "Mitä mieltä olet minusta?".
Minä suorastaan tunsin, kuinka minä loukkaannuin pikkuhiljaa kuultuani yhä useammalta testissä olevalta kaveriltani melkeinpä samat sanat, mutta hieman eri muodossa. Tämä testi pisti minut miettimään todella paljon.
Vastaukset kysymykseeni olivat kutakuinkin tällaisia: "Noh, olethan sinä paljon kokenut kovia elämäsi aikana, niin nuo sinun oireet mitä sulla on, ovat aika huomattavissa".
Aivan, kiitos tästä oire-analyysistä, mutta mitä mieltä olet MINUSTA?
Uusi vastaus samaan kysymykseen kuului aika pitkälti usealta näin: "Niin no joo.. Ömm, no sinä olet semmoinen energinen, huumorintajuinen, sosiaalinen ja.. ihan kiva".
Tämä testi pisti minut miettimään, että ihan, kuin minä olisin minun oireeni ja ongelmani - Tuntuu, kuin kaverini näkevät vain minut ikävän menneisyyden runtelemana ihmisenä. He eivät edes hetkeäkään miettineet aluksi, että millainen minä olen ihmisenä, sillä vastaukset kysymykseen tulivat heti, kuin pyssyn suusta. Vasta toisen kerran kysyttäessä he vaivautuneena alkoivat jopa miettimään asiaa.
Aloin myös itse siinä sitten miettimään, että miksi niin monilla oli sama vastaus minusta kysyessäni kysymystä heiltä. Tiedän, että olen kertonut paljon menneisyydestäni heille tutustuttuani heihin ja mitä paremmin olen tutustunut, niin sitä yksityiskohtaisemmin he minun meinneisyydestäni ovat tienneet, jos ovat halunneet kuulla. Tämä voi siis olla aika pitkälti selitys siihen, miten kaveripiirissä minut nähdään. Miksikö olen puhunut paljon menneisyydestäni? Tosiaan siksi, koska minä voin vielä näinäkin päivinä jollain tapaa oirehtia traumaattisista tapahtumista, joita olen aikoinani kokenut, mutta..
..Kuitenkaan minä en ole oireeni enkä halua, että minut nähdään vain oireitteni verhoamana ihmisenä. Suoraan sanottuna, jos joku henkilö, jonka tuntisin ja tietäisin, että hänellä on esimerkiksi ollut vaikka vaikea lapsuus ja sen takia hän oirehtisi aikuisiälläkin viellä ja hän kysyisi minulta, että mitä mieltä olisin hänestä, niin kyllä minä suorastaan automaattisesti alkaisin päässäni miettimään sitä, että millainen tämä tuntemani henkilö on kokonaisuudessaan, millainen on hänen persoonansa ja luonteensa. En minä alkaisi miettimään hänen oireitaan ja ongelmiaan, sillä ne oireet eivät ole se ihminen.
Tuli tässä samalla mieleen sattumalta eräitä henkilöitä, jotka ihan takoituksella haluavat esittäytyä sellaiseen tapaan, että ihmiset näkevät heidät juuri sellaisina, kuin he itse sanovat, kuten esimerkkinä:
"Hei, olen hemmo ja olen homo. Muuta sinun ei tarvitsekaan tietää minusta".
Samanlaiseen tapaan, joku, jostain tapahtuneesta oirehtiva henkilö voisi sanoa vaikka, että:
"Hei, olen toinen hemmo ja olen vitun masentunut ihmisriekale paska, jolla ei ole elämää. Muuta sinun ei tavitsekaan tietää minusta".
Minä en halua, että ihmiset näkevät minut kyseisellä tavalla ja tekevät minusta mielipiteen oireitteni, ikävän menneisyyteni ja ongelmieni perusteella. Minulla on oma persoona, joten siihenkin saa tutustua.
