Ja eiköhän taas aloiteta bloggaaminen!
Heti, kun sitä pääsee maaseudun rauhaan yksin, niin sitä rentoutuu hetkessä henkisesti ja turha stressi kaikkoaa pois + mikä parasta, niin inspiraatio kirjoittamiseen palaa aina takaisin tänne tultaessa, kuten nytkin.
Kävin tuttuun tapaan taas lenkillä tutuissa maisemissa ja juoksin 10 km matkan ja aloin miettimään sitä, miksei se matka tuntunut mielestäni miltään. En tarkoita sitä sillä, ettei matka tuntunut fyysisesti missään, vaan saavutuksena se ei tuntunut kummoiselta. Yleensäkin mietin myös sitä, että miksi mitkään ns "saavutukseni" eivät ole tuntuneet minusta oikeastaan miltään.
Vaadin itseltäni paljon ja sen tiedostan liiankin hyvin. En näe saavutuksiani koskaan kummoisina ja kehuttavina, vaan haluaisin olla aina vain parempi asioissa mitä teen (En kaikissa asioissa, vaan tietyissä, jotka ovat minulle tärkeitä). Olen siis vaativa ihminen ja ihminen numero 1, jolta vaadin paljon olen minä ja voin sanoa, että se kuluttaa minua kyllä kaikella tapaa.
Olen toisinaan myös vaativa ihminen muita kohtaan, mutta en lähelläkään sitä luokkaa miten vaativa olen itselleni. Yleensä en edes huomaa sitä, että joskus vaadin ympärillä oleviltani ihmisiltä asioita, sillä olen aina ollut itseäni kohtaan niin vaativa, että se on jäänyt kuin veriin. En myöskään ole ihminen, joka tahallaan ja aivan tarkoituksella olisi selainen, että vaatisi ihmisiltä eri asioita vain hyötyäkseni itse niistä. Mielestäni voin sanoa ihan valehtelematta sen, että olen ihminen, joka ei halua toisille koskaan mitään pahaa tarkoituksella, mutta myönnän sen, että olen yleensä aika ajattelematon useassakin asiassa. Voin sanoa ja tehdä asioita aluksi, niin etten ajattele, mutta ei siihen mene, kuin vain muutama minuutti, niin alankin ajatella asioita myös toisen näkökulmasta ja laajemmin, jolloin voin sanoa ääneen, että "Olinpas taas ajattelematon".
Pari saavutustani, jotka olen saanut aikaan ja, jotka eivät tunnu mielestäni miltään, ovat..
Se, että olen laihduttanut 40 kg..
Ja se, että jaksan juosta 10 km ilman pysähtymättä.
Olen lähtenyt liikenteeseen nuissa asioissa aivan ääripäästä. En jaksanut silloin 40 kg painavempana edes kävellä 200 metriä, kun olin jo läkähtyä ja palasin hengästyneenä takaisin kotiin. Sinänsä hävettää myöntää koko asia, mutta yritän kai tässä itselleni saada vähän perspektiiviä asioihin, että näen sen, kuinka olen oikeasti saavuttanut jotain suurempaa.
Ennen jaksoin kävellä 200 metriä, mutta nyt jaksan juosta 10 km.. Haloo minä? Eikä tämä tunnu miltään? Pakko ikävä kyllä sanoa, että en näköjään kokenut tässä taaskaan mitään valaistumista näiden asioiden suhteen. Kai tämä suorittaminen ja halu olla aina vain parempi asioissa on niin vahvasti jymähtänyt päähäni, ettei sitä pelkkä tällä tapaa itsensä havahduttaminen rikokaan. Pitää alkaa vaikka väkisin hokemaan joka päivä itselle sitä, että asiat joita teen ovat tarpeeksi hyviä tällä hetkellä eikä minun tarvitse alkaa yrittää ylisuorittaa mitään. Uskon, että se on vaikeaa, mutta teen siitä itselle haasteen.
Jos minä yritän ja pyrin olemaan muille hyvä ihmisenä (Välillä ajattelemattomuuteni takia en ole aina täydellisen mukava kaikille), niin miksi en olisi sitä myös itsellenikin?
Ainiin! Pakko vielä sanoa yksi asia, joka ei sinänsä kuulu tähän aiheeseen. Opin yhden reissun aikana lopulta erään asian, nimittäin sen mitä oma rauha voikaan merkitä. Se on iso asia ja tärkeä juttu. En ole ennen arvostanut käsitettä "oma rauha" enkä sen takia ole myöskään ymmärtänyt niitä ihmisiä, jotka sitä ovat vaatineet/tarvineet, mutta nyt tajusin sen mitä se on ja osaan nyt tästä edespäin arvostaa omaa rauhaa itselläni, sekä muilla.
