On pakko myös myöntää, että hieman pelkään hevosia, mutta en niin paljoa, että se häiritsisi mitään. Hevosen selässä sitä vain tuntee olevansa sen ison vahvan eläimen armoilla, kuin itse olisi vain pieni itikka hevosen selässä, jonka voisi paiskata hetkessä alas satulasta. Tottahan se on. Ei eläimiin voi luottaa 100% ja hevonen on säikky eläin, jonka vaistomainen reaktio vaaran uhatessa on juosta pakoon. Siinä ei paljoa selässä oleva ratsastaja pysty pitelemään, jos hevonen pillastuu oikein kunnolla ja lähtee vetämään kiitolaukkaa pellon poikki. Onnekseni minun tämän päivän ratsu ei maastossa paljoa pillastunut, mitä nyt viskuroi vain heti alussa oikein kunnolla ja meinasi palata takaisin sinne mistä oltiin tultukin. Lopulta sain kuitenkin käännettyä hepan oikeaan suuntaan muutaman kiuputtavan voltin jälkeen.
Mutta mennään takaisin aiheeseen, eli siihen miksi en pysty nauttimaan enää ratsastamisesta, vaikka haluaisin. Uskon, ettei kukaan voisi nauttia edes rakkaimmasta harrastuksestaan, jos tuntisi koko ajan suunnatonta ja häiritsevää kipua harrastaessaan. Se vie kaikki ajatukset, sitä keskittyy vain sietämään kipua ja yrittää tehdä kaikkensa kivun helpottamiseksi.
Minä en edes pystynyt istumaan satulaan ollenkaan. Suoraan sanottuna kannattelin 1 ja puoli tuntia maastossa ratsastaessani jalkojeni varassa kokonaan omaa painoani. Voin sanoa, että se otti koville ja mietin vain koko ajan, että kun laskeudun alas satulasta, niin pettävätkö jalat. Mietin vain, että milloin tämä loppuu, milloin olemme perillä. Hoin pääni sisällä itselleni vähän väliä, että "Älä mieti kipua, älä mieti sitä, keskity johokin muuhun!", mutta en onnistunut. Yritin katsella kauniita kesämaisemia ja saada ajatukset muualle, yritin rentoutua ja nauttia, mutta turhaan. Koko kehoni oli jännitystilassa, kun yritin pitää koko painoani jalkojen varassa jalustimilla. Se mihin sattui aivan perseesti oli häntäluu. Olen loukannut häntäluuni 12 vuotiaana laskettelurinteessä, jonka seurauksena häntäluu on luutunut epämääräiseen asentoon ja jonka takia häntäluu esim istuessa ja ratsastaessa painaa todella ikävästi koko ajan. En siis pystynyt taaskaan nauttimaan ratsastuksesta, joka harmittaa suunnattomasti. Minä en voi enää harrastaa ratsastusta, jos en sitten mene lääkäriin ja, jos ne siellä näkevät sen tarpeelliseksi, niin häntäluu poistettaisiin kokonaan (Kuten sitä kaavailtiin jo, kun olin ala-asteella). Uskoisin, että ilman kipeää ja satulaa vasten painavaa häntäluuta voisin harrastaa ratsastusta tulevaisuudessa ilman kipuja.
Ei ratsastuslenkki kuitenkaan ollut pelkästään tuskaa, vaan onneksi sentään loppukilometreillä luonnon kauneus sai minut unohtamaan kivut hetkeksi. Valehtelematta noin 50-60 kurkea oli isolla pellolla ja ne kaikki pyrähtivät isona parvena lentoon, kun ne havaitsivat meidät ratsastajat kauempana. En voinut kuin ihailla vain suu auki, sillä se näytti niin upealta. Lintulauma oli niin iso ja itse linnutkin olivat jo todella kookkaan kokoisia, niin parvena ne näyttivät suunnattomilta! Tämän jälkeen eteemme aukenikin heti iso keltainen rypsipelto ja taas jälleen kerran suuni loksahti auki ihailusta. Koko rypsipelto tuoksui aivan ihanalta ja iso pelto loisti aurinkoa vasten kirkkaan keltaisena. Päätin, että tämän ratsastuksen jälkeen käyn hakemassa kotoa kameran ja tulen tänne takaisin. Niin tein ja tässä on kuvia kauniista keltaisesta kukkamerestä:
Ja loppuun vielä pari kuvaa meidän omenapuustamme, joka löytyy lapsuudenkotini etupihalta. Omenapuu on nyt alkanut kukkimaan ja ajattelin ottaa siitä kokonaiskuvan, kun se on täydessä loistossaan. Omenapuu on istutettu silloin, kun olin 7 vuotias. Muistan, kun se oli vielä pikkuinen taimi, mutta nyt se on melkeinpä 4-5 metriä korkea ja se tuottaa joka kesä monta omenaa meille syötäväksi. Ainut ongelma on se, että kissamme Purna on raapinut omenapuun runkoa niin pahasti, että omenapuu on monet kerrat meinannut kuolla kupsahtaa. Isäni on uhannut jopa kaataa sen pois, mutta en ole suostunut moiseen, sillä mielestäni omenapuu on pihamme kauneuspilkku nyt ja aina :3 Kuvaa omenapuusta ihan koko komeudessaan unohdin ottaa, mutta en tiedä olisiko siinä ollut vielä mitään niin ihasteltavaa, koska kukinta on vasta niin alussa. Ehkä viikon päästä puu on kauneimmillaan, joten silloin olen kameran kanssa valmiina.
