En tiedä, miten minun pitäisi kiittää vanhempiani, sillä he ovat auttaneet minua, minun koko elämäni aikana niin paljon. Paljon enenmän, mitä vanhemmat ehkä normaalisti laittaisivat likoon lapsensa hyväksi. Se on iso asia, mutten koskaan ole osannut sanoa sitä ääneen, joten siksi haluankin osoittaa tämän koko blogimerkinnän minun vanhemmilleni kiitoksen muodossa. Tiedän, että olen ollut nuorempana oikea ärripurri ja purkanut pahaa oloani lähellä oleviin ihmisiin, tässä tapauksessa siis vanhempiini, kun asuin vielä kotona. Tiedän myös sen, että olen aiheuttanut paljon huolta vanhemmilleni näinäkin päivinä, mutta silti he ovat pysyneet minun vanhempinani vaikeimpinakin aikoina, eivätkä ole jättäneet minua oman onneni nojaan. En osaa edes sanoin kuvailla sitä, miten paljon vanhempieni tuki, ymmärrys ja apu ovat auttaneet minua jaksamaan aina eteenpäin. Olen monesti miettinyt, että miten voisin näyttää heille puolestaan takaisin, että kuinka kiitollinen olen ollut ja tulen olemaan tulevaisuudessakin, kaikesta pienestä, että suuresta avusta, mitä heiltä olen saanut. Ajattelin, että joskus maksan heille takaisin omasta pussistani kaiken sen, mitä he ovat minulle avustukseksi antaneet, mutta tajusin, ettei se ole mahdollista pitkään aikaan. Onko se edes välttämätöntä, sillä ehkä rahallinen merkitys tässä minun kunnioituksessani vanhempiani kohtaan ei ole se tärkein. Haluaisin pelkästään, että he tietävät minun olevan onnellinen, että minulla on juuri sellainen perhe, mitä minulla on.
Muistan, kun olin pieni lapsi (Alle kouluikäinen- ja ala-asteelainen), niin en puhunut paljoa vanhemmilleni, että miltä minusta tuntui ja mitä minä ajattelin pohjimmiltani. Minä toin itseäni vain ilmi vain sillä, miten lapsi osaa parhaiten, eli elehtimällä. Olin aika hiljainen lapsi, mutta kyllä minä kotona osasin näyttää tunteeni hyvin voimakkaasti. Yleensä se oli huutoa, itkua, kiukuttelua jne, en siis osanut puhumisen taitoa selvästikään lapsena, en siis osannut puhua tunteistani. Silti minä tunsin ja toin sitä esille tavalla, minkä olin oppinut. Näin iskustin itseeni sen ajatuksen, ettei meidän perheessä puhuta tunteista, vaan ne näytetään. Kuitenkin kävi niin, että kun teini-ikä tuli vastaan ja monet nuoren ihmisen ongelmat ilmestyivät, niin en voinut enää vain olla hiljaa. Tokihan se kaikki ikävä, joka sisällä mylläsi näkyi edelleen ulospäin vihana, raivona ja itkuisuuteni, mutta aukaisin myös sen sanallisen arkkuni, että miltä minusta oikeasti sisimmässäni tuntuu, ja miksi käyttäydyn, niin kuin käyttäydyin.
Mielestäni kaikki vaikeat asiat elämässäni, joita olen kokenut, on syventänyt suhdettani vanhempiini, ja puolestaan toisinpäin. En tiedä, että jos kaikkea niitä ikäviä asioita ei olisi elämässäni tapahtunut, niin olisiko meidän perheen välinen side tällainen mitä se nyt on? En uskoisi, joten sinänsä olen ihan onnellinen siitä, että minun ja vanhempiani välit ovat nykyään tällaiset, vahvat. Pystyn siis puhumaan (Ja näköjään) kirjoittamaan omista tunteistani selvästi, joten se ei myöskään ole vaikeaa kertoa vanhemmillekaan nykyään, että mistä toisinaan se kenkä puristaa. Tiedän myös sen, että äitini lukee blogiani. Minua vähän mietityttää nyt, että miten äitini suhtautuu tällaiseen tekstiin, mitä kirjoitan, sillä onhan tämä kuitenkin asioista, jotka koskettavat meidän perhettä. Itselläni on ainakin pariin otteeseen tullut pala kurkkuun kirjoittaessani tässä, sillä minulle tulee mieleen monia vahvoja muistoja niistä ajoista, kun vanhempani joutuivat kerran taistelemaan puolestani. En ala siitä sen enempää kertomaan, mutta kyllä he itse tietävät, minkä tähden he taistelivat ja he myös voittivat. Äitini on monesti kysynyt minulta, että tekivätkö he oikein minun suhteeni siinä yhdessä asiassa, jonka vuoksi he taistelivat. Vastasin kyllä, ja voin vastata edelleenkin vahvasti, että kyllä. Kyllä te teitte oikean päätöksen minun suhteeni, ja olen aina kiitollinen siitä. Se oli lapsena pahin pelkoni aina, ja kun minun ei tarvinut lopulta enää pelätä, niin iso taakka tämän pienen tytön harteilta putosi siinä vaiheessa pois.
Tänään postilaatikosta tipahti kirje vanhemmiltani ja oloni tuli sellaiseksi, että he antavat minulle paljon, ja minä en osaa antaa mitään takaisin. Ajattelin ensin, että lähetän kiitoskirjeen tai kortin kotiin, mutta siihen ei olisi mahtunut selvätikään näin paljon tekstiä, mitä nyt tähän sain aikaiseksi, joten näin parhaammaksi vaihtoehdoksi sen, että kirjoitan kaiken sanottavani tänne ylös luettavaksi. Uskon, että tämä viestini vanhemmilleni antaa paljon enenmän, kuin tuhat postikorttia, jossa lukee vain "Kiitos!". Ainakin he saavat tietää lopulta sen, että mitä ajattelen heidän avustaan ja tuestaan. Olen onnellinen siitä, että vanhempani ovat yhdessä edelleen ja toivottavasti he tulevatkin olemaan yhdessä aina. Tokihan minun on myös mainittava siitä, että on mahtavaa, että muutama minun karvaturrini saa asustaa vanhempieni luona turvallisesti ja nauttia vanhuudenpäiviään, vaikka välillä vanhempani sanovatkin, että eivät jaksaisi hoitaa niitä elukoita enää. Minulle se kuitenkin on tärkeää, että minun pikkuisista lemmikeistäni pidetään hyvää huolta, ja tiedän, että vanhempani osaavat hoitaa niitä parhaansa mukaan. Välillä olen pahoittanut mieleni siitä, kun isäni on sanonut, että "Pääsisipä nuistakin elukoista vaan eroon", mutta uskon, että hän ei kuitenkaan tarkoittanut sitä niin jyrkästi. Ne, kun ovat minulle edelleen tärkeitä lemmikkejä, ovathan ne kuitenkin olleet osana elämääni, ja parhaimpia eläinkavereitani ala-aste ikäisestä tytöstä lähtien.
Ehkä parhain tapa vanhemmilleni kiitokseksi on kuitenkin seuraava tieto, jonka tulen kertomaan. Voin sanoa sen, että olen joskus ollut todella pohjalla ja rikki, mutta nykyään olen kaukana siitä. Minä voin kyllä ihan hyvin, vaikka unirytmini onkin tällä hetkellä päin mäntyjä, syön todella huonosti, rahallinen tilanteeni on heikompi jne, mutta minä olen silti onnellinen siitä, mitä minulla on elämässäni. Vaikka se joidenkin mielestä on tyhmää tyytyä "vähään" ja siihen mitä jo on, niin minä kyllä tyydyn tähänkin vähään, mitä minun elämäni sisältää. Olen onnellinen, että minulla on oma koti, jossa minulla on seurana kaksi ylivilkasta kissaa, ja siitä, että minulla on myös toinen koti, jossa perheeni asustaa. Voin mennä aina vanhempieni luokse maaseudulle ns. hermolomalle, kun täällä alkaa tuntua, että seinät kaatuvat päälle. On siis rikkaus, että minulla on olemassa kaksi paikkaa, jossa saan olla. Tokihan elämässäni on nyt myös mukana iso liuta hienoja kavereita/ystäviä ja poikaystävä, joka välittää minusta. En siis voisi toivoakaan enempää, sillä tunnen olevani rikas jo näidenkin asioiden myötä. Haluan siis, että vanhempani tietävät, että minulla on näin ollen päällisin puolin ihan hyvä olla ja elää. Toisinaan, kuten kaikilla ihmisillä, niin onhan minullakin huonompia hetkiä, mutta fakta on se, että ei minulle ole mitään hätää.
Loppuun sanon vielä, että kiitos ja kunnioitus, sekä terveiset porukoille sinne landelle!
