Ruskeat nappisilmät, tuuhea turkki, kurkistelee uteliaasti sisälle. Märkä kuono piirtää ikkunaan koiran ajatuksia, meidän oma tonttumme talvisäässä valmiina seikkailulle. Se tulee aina takaisin, vihellät vain.
Kahvikuppien ääressä manaillen, "Nyt ne kaatavat sen kokonaan pois". Maantasalle siirtyi pienen tytön toinen ulottuvuus. Jos vihellän, niin ehkä metsä kasvaa takaisin? Ajatusleikkejä aikuisena, palaan kaiken sen keskelle, kuvitellen itseni taas peikkotytöksi..
Punaisissa kumisaappaissa, puolukka litistyi taas kenkäni sisällä villasukkaan. Pitkää polkua astellen, kohti käpylehmiä. Eivät ne koskaan muuttuneet kävyiksi, vaikka välillä yritimmekin syöttää niitä nille. Märkä heinä tuoksui pellolta asti, "Saako ketunleipiä syödä?" kysyin aina pistäen sen ensin suuhuni.
Jos löydät lähdevettä syvällä metsästä, voit juoda sitä janoosi. Muistatko sen salaperäisesti vanhan puun latvaan joutuneen vihreän verkon? Siinä oli jotain kiehtovaa. Mietimme monesti, että astelemme joukkohaudan päällä, urbaania legendaa kai vain. Jos työnnämme pikkusormen ruostuneeseen ketunloukkuun, viekö se koko käden?
Oli päivä, taikka ilta, silti siellä oli aina hämärää. Synkkä metsä on vain saduissa, mutta meidän metsämme ei ollut pelkkää taikauskoa. "Katso, taikasieniä!", emme koskaan uskaltaneet maistaa, kuulemma muuttuisimme maahisiksi. Halailin puita, kuiskien niille pienen tytön suuria haaveita. Onko puillakin korvat, jos niillä sanotaan olevan sielu?
Auringonsäteitä puiden välistä, hämähäkin seiteissä sadepisaroita. Löysin kerran salaisuuden, sinä pikku kaverini tiesit siitä. Päätimme, että menemme asumaan sammalmättäiden keskelle. Haaveet kaatuivat suohon, peitto muuttuisi siellä vesisängyksi.
Pistetään silmät kiinni, annetaan muistikuvien viedä meidät syvälle metsään. Tartumme pienillä käsillä toisistamme kiinni, emme selviä kuivilla sukilla tästä. Kukaan ei tiennyt, että metsässä voisi olla laiva. Ehkä se oli vain harhaa, mutta mielikuvituksemme ei. "Uskallatko hypätä ojan yli?", pitihän pikku kaverilleni näyttää nuoren naisen rohkeus.
Katselin härkärodeota, juoksitte lehmiä karkuun puuhun. Tyydyin heittelemään käpyjä hämäykseksi, oikeasti pieni sydämmeni oli kurkussa asti. Leijonia keskellä lehmilaidunta, suuret kivet olivat meidän omia jylhäkallioita. "Entä, jos lehmät syövät meidät?". Pieni sielu voi upota lumeen, muistan kuinka pelastit minut syvästä kylmyydestä pörröiset hiukset silmilläsi.
Kaksi kaverusta, tyttö ja poika. Molemmilla yhteinen lapsuus synkässä metsässä, joka oli meille pienille ihmisille suuri seikkailu jokaiselle päivälle.
(kiitos "pikku Jaakolle" ihanista lapsuusmuistoista)
