Luulen, että olen pikku hiljaa tässä löytämässä avaimen onneen.. Pikemminkin itseni kautta. Ne ovat pieniä asioita ehkä jonkun mielestä, mutta minuun ihmisenä ne ovat vaikuttaneet suuresti ja olen voinut tuntea olevani onnellisempi niiden ansiosta. Ensinmäinen askel tähän onnelisempaan elämään on ollut se, etten ole vaatinut itseltäni liikoja, kuten ehkä ennen. Olen muuttanut ajattelumalliani niin, että minun ei tarvitse olla aina paras kaikessa, yrittää yli rajojeni ja vaatia itseltäni täydellistä suoriutumista.
En ole enää ollut itselleni "kiusaaja", joka on sanellut ikävän sävyisiä lauseita pääni sisällä. En ole enää käskyttänyt itseäni asioihin, mitä minun pitäisi omasta mielestäni tehdä (Tehdä, vaikka en oikeasti jaksaisi). Olen kuunnellut itseäni, voimavarojani ja halujani, ennen kuin olen ryhtynyt tekemään joitain asioita, mihin olen joutunut laittamaan itseni likoon ja yrittämään parhaani. Olen pyrkinyt nyt käyttäytymään itseäni kohtaan lempeämmin ja hyväksyvästi, enkä ole antanut mieleni riepotella minua niihin suuntiin, mihin minun ei välttämättä niillä hetkillä olisi hyvä mennä. Olen siis yksinkertaisesti sanottuna antanut itselleni armoa, luvan toisinaan vain olla ja rauhoittua hetkeen, sekä tehdä pääni sisällä ajatusharjoituksia omassa rauhassa, "Minä olen tässä, eikä minulla ole mihinkään kiire".
Yksi suurin asia, mikä minua on stressannut jo pidemmän aikaa on kiire. En ole osanut rauhoittua, kuin vasta illalla nukkumaan mentäessä. Yleensä kuitenkin nukkumaan mentäessä kehoni käy ylikierroksilla ja näen yön aikana paljon levottomia unia ja heräilen helposti. Päivän aikana koko ajan liikkeessä olut keho havahduttaa minut vasta illalla todellisuuteen, eli kertoo olemassaolostaan kovilla kivuilla ja jomotuksilla. Yleensä vasta illalla tajuan sen, etten ole rentoutunut koko päivän aikana kertaakaan. Minun pitäisi osata päivän aikana tehdä pieniä ajatusharjoituksia. Mennä vaikka vain istumaan puiston penkille itsekseni, vetää syvää henkeä ja havainnoillistaa ympäristöni, kiirehtimättä minnekään.
Toinen asia, joka on tuonut onnellisuutta on ollut se, että olen nykyään helposti tyytyväinen itseeni pienistäkin asioista. Muistan vielä sen, millainen olin ennen. Vanha minä, joka vielä seurusteli narsistin kanssa. En voi enää kuvitellakaan, että olen joskus ollut alistuva, pelokas ja itseään vihaava ihminen. Olin aivan hukassa itseni ja elämäni kanssa, en tiennyt, että mitä varten ja ketä varten minä täällä olen ja, mitä minun pitäisi tehdä, jotta asiat korjaantuisivat. Minä tiedän sen, etten aina voi korjata asioita, vaikka kuinka yrittäisin. Tämän takia en enää yritäkään niin paljon, että lopulta huomaan kuluneeni loppuun. Joskus minun pitää vain sanoa itselleni, että minä yritin parhaani, muttei se tällä kertaa riittänyt, kuitenkin minä yritin ja laitoin oman panokseni asian parhaaksi.
Olen nyt jonkin aikaa tuntenut itselleni oudon tunteen, joka oikeasti on jokaiselle ihmisille itsestäänselvä asia tunnettavaksi. Itsensä arvostus. Minä olen miettinyt monesti mielessäni, että "Eikö tuo ihminen näe, että minä olen arvokas tällaisena, mitä olen. Minä en ole mikään itsestäänselvyys edes itselleni, niin miksi minun pitäisi olla sitä toiselle?". Ennen minä pidin itseäni turhankin itsestäänselvänä asiana, en tuntenut omanarvontunnetta sisimmässäni, en osannut arvostaa itseäni sellaisena ihmisenä, mitä minä olin. Nykyään päässäni on aivan erillainen käsitys itsestäni ja osaan jopa rakastaa itseäni, kaikkineen virheineen ja hyvineen puolineen. Arvostan omia mielipiteitäni ja periaatteitani elämässäni. En ole vielä täysin oppinut kaikkea, sillä yleensä olen joutunut opettelemaan kaiken kantapään kautta. Nyt olen yrittänyt opetella elämään niin, ettei minun tarvitse aina kokea kaikkea elämässäni ääripäissä, että oppisin.
Minulla on järkeä päässä ja olen yrittänyt kuunnella sitä nyt enemmän, kuin tunnetta. Tunnetta, joka on aina elämässäni vetänyt minua perässään, kuin iso koira lyhyessä hihnassa. Ei tunteita pidä unohtaa, mutta ei niiden kannata antaa ohjata elämää eteenpäin aina. Tunteet tekevät meistä ihmisiä, siksi osaamme asettua myös muiden ihmisten rooleihin, emmekä ole perusluonteiltamme pessimistisiä kyynikkoja. Rehellinen "maalaisjärki" olisi hyvä löytyä kaikilta ihmisiltä pääkopasta. Itse olen yrittänyt löytää eri asioista esiin ensin ne realiteetit, sitten vasta vähän kuunellut tunteita ja lopulta ottanut järjen käteen ja alkanut työstämään ajatuksia oikeaan suuntaan. Ainahan se ei ole onnistunut, mutta minun on pakko nyt ottaa taas todellisuus vastaan sellaisena mitä se on ja tehdä päätöksiä elämäni suhteen.
