On se jännä, kun yhden tutun ja lyhyen kävelyreitin suorittaminen omalla kotikunnalla tuo niin paljon muistoja mieleen monien vuosienkin takaa. Kävin läpi tajunnanvirtaa, välillä käyden ikävien muistojen kimpussa ja sieltä taas ponnahdellen pois hyvien muistojen pariin. Kaikki lähti liikkeelle mustasta kissasta, jonka näin lenkin aikana. Ajattelin työstää saman ajatusten virtauksen tännekin.
En tarvitse taskulamppua, sillä tunnen nämä tiet, kuin omat taskuni. Miksei se soita? Miksei se vastaa? Muistan, kuinka toissa kesänä lämmin tuuli otti kasvoihini juostessani määränpäähän, jota en ollut suunnitellut. Nyt kylmä viima saa minut tajuamaan asioita, toppahousut jalassani saavat minut tuntemaan itseni kömpelöksi.
Katson taivaalle, ei ainuttakaan tähteä, jatkan matkaani katsellen maahan. Seuraakohan meidän vanha kissamme minun jalanjälkiäni? En käänny katsomaan. Näen kotitalomme valaistun etupihan silmäkulmassani. Muistan sen joulun, kun en uskonut enää joulupukkiin. Sytytän tupakan, vilkaisen taas puhelinta.. Ei mitään uutta. Kävelen, mietin syitä. Sytytän toisen tupakan. Muistelen sitä talvea, kun naapurin koiran kanssa kävimme joka ilta yhdessä lenkillä. Sen pienen olennon suunnaton ilo on tarttunut muistoihini jäädäkseen.
Hidastan askeliani, tunnen rinnassani jännityneen tunteen.. Näen sen. Musta kissa. Kutsun sitä luokseni tutulla nimellä, toivoen, että se vastaisi. Tumppaan röökini, otan lapaset pois käsistäni ja lasken ne maahan. Musta kissa kävelee kohti, ei pysähdy. Niin samannäköinen, mutta ei tottele nimeä Veeti. Kissa on kohdallani, se väistää, kävelee ohi ja jatkaa matkaansa katsomatta taakseen, minuun. Nousen seisomaan, pyyhin lumet pois toppahousistani ja tunnen, kuinka mieleeni kaatuu kasa muistoja. Miksi näen aina mustan kissan?
Voisin huutaa tyhjyyteen kysymyksen "miksi?", mutta en enää koe siihen syytä. Jatkan matkaani. Luulen pyyhkiväni kyyneleen silmäkulmastani, ehkä vain kuvittelin. Tästä olen monesti mennyt ohi, aina pysähtyen muistoihini. Se oli joskus kauppa, oikea kauppa. Leikimme siellä paljon ja ihastelimme vanhoja tavaroita, samalla kysyen, "Ovatko nämä kaikki myynnissä?". Nyt siellä ei ole enää kauppaa, eikä hänen mummoaan. Onko siitä jo niin kauan aikaa, kun oltiin lapsia? Kävelen aina ohi, samalla katsoen, että olenko oikeasti kasvanut. Heijastus kaupan isoista ikkunoista, en ole enää lapsi.
Käännyn tielle, tiedän että ne haukkuvat, jos niitä pidetään ulkona. Astelen varovasti liukasta tietä, jossa mikään ei valaise suuntaani. Pysähdyn talon jälkeen kuuntelemaan, mutta en kuule. Koiria. Suljen silmäni hetkeksi. Kuulen, kuinka tuuli varisuttaa voimakkaasti lunta puista, tuntuu kuin tuuli leikkisi kanssani. On niin hiljaista, mutta tiedän, etten ole yksin.
Kohta olen perillä. Lapsuuden pelottavin, mutta nuoruuden toiveikkain. Minulla ei ole kiveä, eikä kolikkoa, mutta toiveita löytyy. Tuuli ei ole koskaan tuntunut kasvoilleni näin voimakkaalta, jatkan silti matkaani.
Olen nyt tässä, mutta meidän piti olla yhtä. En näe sinua, en tavoita sinua, mutta toivon sinua. Kelpaahan jääpalanenkin tähän? Sinä et ole minulle jäätä, heitän, toivon ja soitan. Laitan puhelimen toppahousujen taskuun, tämä oli pienin toive ikinä. Muistan, kun toivoin joskus hevosta, kuitenkin omistin sen vain mielikuvituksissani.
Silta, joki, vanha mylly, raketit, pakkuva pakkanen. Siitä on monta vuotta, halusin kai olla silloin sankari zombeja vastaan. Innostukseni ei aina tuntunut tarttuvan sinuun, silti pidin rooliani yllä. Jouluvalo valaisi huoneeni punaiseksi, singstar heitti meidät takaisin elävien kirjoihin.
En pelkää pimeää, en täällä. Silti en saa aina yksin unta. Lapsena en uskaltanut mennä pimeällä kotiin. Se mitä ei näe, sitä ei voi pelätä? Minä en näe, en siis pelkää. Tutun polun päässä on koti, maailman turvallisin paikka. Lapsena varastimme kesäisin naapurin pellolta mansikoita. Muistan hänen sanansa entiselle naiselleen "Yritätkö syöttää minut hengiltä?". Nyt hän on, kuin luuta ja nahkaa, toinen ääni kellossa, uusi nainen talossa.
Tämä polku on kaiken alku ja loppu, tulo- ja menopysäkki minun maailmaani. Nyt kuljen sen silmät kiinni, muistanko jokaisen kiven ja kannon? En pysty, hengitän syvään kylmää ilmaa keuhkoihini ja avaan silmäni. Olen viellä se sama pieni tyttö, metsänpeikoksi sanottiin. Nämä metsän rippeet tulevat vaikuttamaan minuun viellä pitkään, vaikka suurin osa onkin vain enää muistoissa. Muistot värittävät nykyhetkeen kauniin maiseman.
Astun kotipihaamme, huokaisen syvään, vilkaisen puhelimen näyttöä viellä kerran.. Ei mitään uutta. Olen hämilläni. Astelen puiset rappusen ylös, lumikiteet narisevat kenkieni alla. Aukaisen oven, lämpimältä tuoksuva koti syleilee minut sisäänsä. Minua vastassa on kaksi maailman suloisinta kissaani, kehräyskerho on koolla.
