Masennus. Tuntuu, että tämä Suomalaisten, jopa jo kansantaudiksi luokiteltava piinaava myrsky pään sisällä ja elämässä on nykyään liian monella nuorella päällä. Itse voin heti mainita tähän alkuun, että itse en onneksi tällä hetkellä sairasta moista, vaan olen kunnialla selvinnyt masennuskaudesta, joka piinasi minua jonkin aikaa. Onnekseni itse sain sen hoidettua elämästäni pois, ai että miten se onnistui?
Huomasin, että aika pitkälti masennuksen poistaja on se, että elämässä on sisältöä, mielekästä sellaista. Minulla masennuksen poistamiseksi oli tärkeää saada päivä- sekä unirytmi kuntoon, vaikka niilläkin hetkillä, kun elämässäni ei ollut sen kummemmin mitään sisältöä. Se oli ensiaskel tokenemiseen, joten älkää vähätelkö pitkiä yöunia yöllä, päivä on tarkoitettu valvomiseen ja elämiseen. Aika monella masentuneella nuorella, jolla ei ole sisältöä elämässä on tämä pieni seikka aivan päinvastainen. Yöllä eletään ja päivät nukutaan yli, kyllähän siinä jo pidemmän päälle alkaa turhauttamaan, varsinkin jos kaiken tämän lisäksi kärsii jonkinsortin uniongelmista.
Toinen asia, kun päivä- ja unirytmit on saatu kohdilleen on se, että alkaa etsimään päiviinsä sisältöä. Olkoon se sitten koulu, työ, työharjoittelu, kuntouttava työtoiminta, harrastukset, eli mikä tahansa, kunhan joka päivä on jokin paikka minne pitää mennä ja lähteä suorittamaan pakollisia tehtäviään. Normaali ihmisen elämään kuuluu varmasti edes pari näistä edellämainitsemistani tärkeistä asioista. Tiedän kuitenkin sen, että vaikea masennus voi viedä voimavaroja, mielenkiintoa ja jaksamista niin paljon, ettei mikään jaksa innostaa. Sitä tuntee olevansa niin uupunut, ettei edes jaksa toisinaan antaa ajatusta sille, että tekisi asioden eteen jotain, että elämästä saisi taas otteen.
Nämä kaksi asiaa, jotka mainitsin ovat jo oikeastaan avainsanat masennuksen syövereistä pois pääsemiseksi. Omalla kohdalla huomasin sen, että masennuksen poistamiseen paras keino oli liikunta. Itse en kannata sisäliikuntaa siihen, että haluaa eroon masennuksesta (Toki se voi joidenkin kohdalla toimia), sillä minusta raitis ulkoilma, luonto ja lähtö sisätiloista pihalle kuntoilemaan pistää mielialan kohoamaan nopeaa. Minun kohdalla tähän ratkaisu oli tämä paljon mainitsemani juoksuharrastus. Se oli oikeastaan pelastukseni. Oikeanlainen harrastus tuo ihmiselle paljon. Se on palkitsevaa, niin itsetunnon, oppimisen ilon, onnistumisien ja kehittymisen kannalta, sekä ennen kaikkea, kun sinä viihdyt harrastuksesi parissa ja tunnet sen omaksesi.
Masentunut ihminen pahimmillaan vetäytyy omaan nurkkaansa, jolloin ote elämästä on kaukana saavuttaa. Silloin masentuneen ihmissuhteet kärsivät myös, jolloin kavereihin/ystäviin voi olla vaikeampaa pitää yhteyttä aktiivisesti. Tämä puolestaan pistää masennukselle vain lisää vettä myllyyn, kun ihmissuhteet ympärillä alkavat hiipumaan pikkuhiljaa pois. Itse muistan, kun en jaksanut pitää tärkeisiin ihmisiin paljoa yhteyttä masennuskauden oltua pahimmillaan. Oikeastaan tein sen jopa tietoisesti, sillä en halunut olla ihminen, joka valittaa pahaa oloaan kavereilleen. En tietenkään katkaissut välejäni kehenkään tärkeään ihmiseen, vaikka elin jonkin aikaa pienimuotoisessa yksinäisyydessä ja omassa hiljaisuudessa. Sitä vain vaistomaisesti hakeutuu omaan rauhaan, kun tuntee itsensä elämäänsä kyllästyneeksi ihmisriekaleeksi.
Onneksi kuitenkin on ulkopuolistakin apua tarjolla, jos tilanne menee liian pahaksi ja itse ei enää osaa päästä pois masennuksen ikävästä kierteestä. Joillekkin ulkopuoliselle ihmiselle puhuminen omasta olostaan ja elämästä voi helpottaa kummasti, kaikki varmasti tietävät, että tarkoitan kallonkutistajia, toisin sanottuna terapeutteja. Usealta ihmiseltä olen vain kuullut sen, että on sälittävää ja noloa mennä ammattiauttajan juttusille. He eivät halua myöntää sitä, että heidän kohdalla masennus on jo niin paha, että siitä ei selviäisi enää omin keinoin. Mielestäni on tärkeää, että masentuneella ihmisellä on terapiakontakti johonkin, jossa oloa voi keventää puhumalla ihmiselle, joka kuuntelee, jolla on vaitiolovelvollisuus ja kokemusta mielenterveydellisistä ongelmista. Yleensä terapian kautta voi löytää apua siihen, jos elämässä ei ole mitään sisältöä. Yleensä terapeutit kertovat eri hoitomenetelmistä (Takoitan nyt muuta, kuin lääkehoitoa) mitä oma kaupunkisi voisi sinulle tarjota. Suosittelen siis rohkeasti hakemaan apua ammattiauttajilta, jos tilanne on se, ettei enää tiedä mitä tekisi sen hetkisessä elämänvaiheessaan.
Itse en ole koskaan masennuskauden ollessa päällä suostunut lääkehoitoon, sillä joskus useita vuosia sitten olin käyttänyt näitä yleisimpiä masennuslääkkeitä jonkin aikaa ja ne eivät soveltuneet minulle alkuunkaan. Minusta tuli kunnon "hormonihirviö" lääkkeiden takia, olin koko ajan raivostunut, mielialat vaihtelivat tiuhaa tahtia, ahdistunut ja masentunut olo muuttui vain syvemmäksi ja en tuntenut mitään muita olotiloja enää, kuin vain vihaa ja surua. Toki joillekin ihmisille lääkehoito voi tepsiä ihan hyvin, jos oikea lääkitys saadaan käytäntöön, mutta minulle ne eivät sopineet.
Se, miten masennus vaikuttaa masentuneen ihmisen läheisiin, esim kumppaniin ja perheeseen on pitkällä aikavälillä uuvuttavaa kaikille. Lähiomaiset alkavat itsekin reakoimaan masentuneen ihmisen tunnetiloihin, jolloin hekin voivat pahimmillaan sairastua masennukseen. Minä tiedän tämän, sillä itse olen kokenut moista. Niin masennuksen tartuttajana läheisilleni ja päin vastoin. Kyllä perhe, kumppani ja muut läheiset jaksavat tiettyyn pisteeseen asti olla tukena, kuulevana korvana ja yrittää ymmärtää.
Se riippuu ihan masennuksesta kärsivästä ihmisestä, onko hän itse valmis tekemään töitä sen eteen, että hän paranisi. On tuskaista kannustaa ja tukea sellaista ihmistä, jota ei kiinosta tehdä asioille yhtään mitään läheisien, eikä varsinkaan itsensä takia. Kukaan ihminen ei ole mikään tukipilari tai pelastaja, joka pelastaa masentuneen ihmisen pois kuopastaan, vaan sen pitää lähteä itsestään. Tietenkin rakkaimmat antavat auttavan kätensä kuopasta nousevalle, jos masennuksen syöveerissä oleva ihminen näkee itse toivoa parantumiselleen.
Jos puhun näin masentuneen ihmisen kumppanin näkökulmasta, niin minun mielestäni kenenkään ei ole pakko jaksaa masentuneen ihmisen rinnalla. Kun alkaa itse tuntemaan masentuneen ihmisen rinnalla sen tunteen, että omastakin elämästä on alkamassa hävitä elämänilo, niin se on jo hälyyttävä merkki. Varsinkaan kaksi masentunutta ihmistä parisuhteessa eivät voi olla toisilleen tukena tämän asian yhteydessä, silloin on parempi olla erillään, kuin sairastaa yhdessä.
Joo.. Tässä oli näköjään jonkinverran omia mietteitä masennuksesta..
