Kävin parturissa. On se hieno tunne, kun edes kerran vuodessa sallii itselleen käydä parturissa laittamassa hiukset hienoon kuntoon. Tosin minulla ei ole ollut tarvetta käydä parturissa, kuin vuoden välein, sillä otan aina permanentin, joka kyllä pysyy hiuksissani aina sen tietyn ajan liiankin tiukasti kiinni. Kävin siis taas ottamassa hiuksiini sähäkät kiharat ja värjäsin vielä päälle punaisella. Tuntuu jopa siltä, että näytän pitkästä aikaa hyvältä. Hienoin asia permanentin otossa on se, ettei hiuksia tarvi sen kummemmin laittaa mitenkään, tuntuu, että hiuksia on päässä kolmen kertaisesti enemmän, kuin ennen, jokainen kampaus näyttää muhkealta ja hyvältä. Kaiken lisäksi nyt näin talvella moinen pehko lämmittää kyllä kivasti pääkoppaa. Onpahan kesäksi jo valmiina kivat ja pirtsakan näköiset hiukset.
Teenkin tästä pienimuotoisen kuulumiset postauksen ajankulukseni, koska ei minulla taaskaan sen kummemmin ole mitään järin kummoisempaa sanottavaa..
Maaseudunrauhaa, vai ei sittenkään? Olen taas käymässä porukoiden luona maalla, mutta haluan jo omaan kotiini, omaan rauhaani. Onneksi minulla on oma koti, jonne voin aina mennä takaisin omien rutiinieni pariin. En voisi kuvitellakaan enää, että asuisin vielä vanhempieni luona. Muutin heti omaan kämppään, kun täytin 18 vuotta, mutta tietenkin olisin voinut asustaa vanhempien katon alla vaikka tähän päivään asti. Miksikö sitten lähdin omille teilleni jo niin aikaisin? Se oli vain se tunne, että haluan jo itsenäistyä, irtaantua vanhempien helmoista ja aloittaa oman elämän kaikkine haasteineen, joista tulen selviytymään itse. Laskut, vuokranmaksut, ruokaostoksilla käynti, oman kämpän kunnossapito, sisutaminen oman maun mukaan, oma rauha ja yksityisyys, oma koti ja omat säännöt. Sitä tunsi aikuistuvansa, kun muutti omilleen. Nyt kaikki menee jo ihan rutiinilla eteenpäin, olenhan kuitenkin asunut omillani jo 4 vuotta.
Olen toki asunut joissain vaiheissa myös saman katon alla kumppanin kanssa, mutta nyt kun niistä ajoista on päässyt eroon, niin sitä ei halua moista pitkään aikaan. Varsinkin pienessä kaksiossa kaksistaan asuminen voi olla joissain vaiheessa pulmallinen tilanne, kun kumpikin haluaa sitä omaa rauhaa, mutta kun se ei olekaan mahdollista. Kaksioissa on yleensä yksi makuuhuone ja olohuone (+ Kaikki muut pikkuseikat), mutta mitä sitten, kun molemmilla onkin hermot kireällä pienessä kaksiossa, kun omaa rauhaa ei ole, eikä kumpikaan halua muuttaa makuuhuoneeseen asumaan, ettei näkisi toisen naamaa jatkuvasti?
Minulla oli tällainen tilanne ja tunsin olevani koko ajan tiellä, en tuntenut kuuluvani saman katon alle sen henkilön kanssa. Olen erittäin onnellinen siitä, että lopulta ratkaisu oli hankkia omat kämpät, tai no toisin sanottuna minä etsin uuden kodin, jonne muutin. Aluksi ajatus tuntui minusta pelottavalta, kun olin niin kauan asunut jonkun kanssa saman katon alla ja seuraavaksi asuisinkin jo yksin omassa kämpässä. Loppujen lopuksi ei se ollutkaan niin paha asia, vaan oikeastaan juuri päinvastainen. Samallahan siinä oli pehmeämpi lasku eroon kyseisen henkilön kanssa, mutta eihän ne erot myöskään maata kaada. Vähän aikaa harmittaa, mutta elämä jatkuu.
Nykyään asustelen siis yksin, jos kissaani Merriä ei lasketa mukaan. En tunne mitään halua tässä elämänvaiheessa pistää hynttyitä yhteen kenenkään kanssa, vaikka seurustelenkin parhaikaa ihanan ihmisen kanssa. Mielestäni ensin kannattaa tuntea seurustelukumppanin kanssa pidemmän aikaa, ja kun rahatilanne molemmilla sallii hankkia vaikkapa kolmion, niin sitten yhteen muutto voisi ollakin aiheellinen. En mielellään enää ikinä asuisi kenenkään kanssa kaksiossa, vaan otollisin asumismuoto olisi se, että molemmilla olisi oma pieni huone kämpässsä ja kolmioissahan tällaiseen asumismuotoon olisi oiva mahdollisuus. Sillä näen oman rauhan isoksi asiaksi yhdessä asuessa. Eiköhän joskus tulevaisuudessa tämä pienimuotoinen haave tule onnistumaankin.
Hermokireys on tarttuva tauti.. Siksi haluankin äkkiä omaan kotiini, sillä tällä hetkellä täällä ollessa ilmapiiri on ollut varsin kireä. En voi väittää, että ilmapiiri lapsuudenkodissani koskaan olisi ollut niin, ettei hermojen kiristelyä ole joutunut katselemaan vierestä. Kyllähän ikävä ilmapiiri lopulta vaikuttaa myös muihinkin läsnäolijoihin. Itse tulin tänne maaseudulle vetämään syvää henkeä ja rauhoittumaan, mutta nyt koenkin tämän reissun ihan päinvastaisena. Olo on ärtynyt, kireä ja hermostunut, haluan äkkiä pois. En tajua miksi ja mikä siinä on, kun tuntuu, että joka asiasta, pienimmästäkin pitää vetää aivan hirveät hermoilut. Eikö rakentava keskustelu, asiallinen normaaliäänellä ilmaistu asia olisi mukavempi juttu kaikille osapuolille? Ilmeisesti ei.. Jos on paha olo, niin pakkohan se on näyttää/purkaa muihin ihmisiin, jotka saman katon alla ovat. En tiedä mikä se on, kun ihmisellä voi olla niin vaikeaa hallita tunteitaan, vaan kaikki tunteet, joita ilmaistaan tulevat aivan järjettömän suurella mittakaavalla esille. Tietenkin tiedän asioita, miksi kyseinen minulle läheinen ihminen on niin hermostunut yleensäottaen, mutta pientä rajaa siinäkin. Kyllähän sitä aivan varmasti voi pienellä hienosäädöllä omaa käytöstään hioa parempaan suuntaan. Miettiä vaikka pari sekuntia, ennen kuin avaa suunsa ja alkaa huutamaan ja hermoilemaan siinä vieressä. Ei sellaista jaksa kuunella/katsoa kovin pitkään, vaan lopulta sitä aukaisee omankin suunsa ja alkaa sanomaan takaisin. Siinähän onkin sitten loppujen lopuksi kunnon sekametelisoppa syntynyt.
