En ole pitkään aikaan käynyt blogini puolella kirjoittelemassa ja yksistään ainut syy on ollut siihen se, ettei minulla ole ollut mitään sanottavaa, eikä suurempia inspiraatioita teksteihin. Nyt voisin kuitenkin tulla piipahtamaan kirjoittamassa, sillä olen pienellä hermolomalla taas synnyinpaikkakunnallani täällä maalla. Olen havainnollistanut sen, että yleensä täällä ollessa blogitekstiäkin syntyy paremmin. Ehkä se johtunee siitä, että luonnon helmassa sitä ajattelee elämää suuremmassa mittakaavassa. Muutenkaan täällä ollessa ei tule paljoltikaan stressattua mistään asiasta, vaan nykyään osaan ottaa täällä vierailut kesäisin ihan loman kannalta. Otin itselleni myös pienen haasteen, kun tällä kertaa lähdin tänne maaseudun rauhaan. Päätin, että tulen ottamaan paljon luontokuvia muistoksi kesästä. Tuntuu, että tästä kesästä ei ole enää paljoa aikaa nauttia, kun tämä on vasta toinen kerta tänä kesänä, kun on kunnon helteet päällä. Aioin ottaa siis kaiken ilon irti tästä pienestä lomareissustani ja tehdä kaikkia niitä asioita, joista nautin yksin. Kamera siis käteen ja luontoon valokuvaamaan!
Haluaisin kirjoittaa yhdestä aiheesta, joka liittyy ihmisen muodonmuutokseen. Tällä kertaa ei mennä henkiselle tasolle näiden muutosten kanssa, vaan mennään todellakin kirjaimellisesti näihin ihmisen muotojen muutokseen. En tule kuitenkaan kirjoittamaan mistään syömishäiriöistä tai nykyajan laihuuden ihannoinnista, vaan pelkästään siitä, miten ihmiskeho on muokattavissa pelkästään oman tahdon voimalla. Haluan puhua siis aiheesta "ennen ja jälkeen", eli kuvitellaan todella ylipainoinen ihminen, joka saa itsensä oman tahdonvoimansa avulla ja kovalla työllä normaalipainoisen ihmisen mittoihin. Siksi minä osaan ja haluan puhua tästä aiheesta, koska olen itse henkilökohtaisesti kerran elämässäni kokenut suuren muodonmuutoksen kroppani kanssa. Laihdutin siis sairaaloisesta ylipainosta normaalipainoon muutaman vuoden aikana. Omia mittojani en ala kertomaan tänne sen kummemmin, mutta pistän teidät miettimään.. Ennen minulle meni päälle paita, jonka numeraalinen koko oli 50, nykyään päälleni menee paita kokoa 36. Aina en edes itse osaa sisäistää koko asiaa, mutta kyllä siinä vain muutama palanen kangasta on käytetty vähemmän näihin nykyisiin paitoihin, jotka päälleni menevät.
Katselin tuossa vähän aikaa sitten kuvia, joissa ihmiset olivat saaneet itsensä normaalipainoon ylipainosta ja nostin peukkua näille kuville. Ne ovat inspiroivia ja saavat tajuamaan, että kyllä jokaisesta ihmisestä voi löytyä lujaa tahdonvoimaa muuttuakseen ja muuttaakseen omaa elämäänsä parempaan suuntaan. Ensinmäiseksi tänään ajatus tästä koko aiheesta lähti liikkeelle päässäni sovituskopissa, jossa olin viimeksi käynyt sovittamassa vaatteita, kun painoin reilut 100 kiloa. Nyt menin sovituskoppiin ja vedin päälleni S kokoa olevan topin ja olo pääni sisällä oli mieletön, kun muistin miltä näytin samassa sovituskopissa muutamia vuosia sitten ylipanoisena. Aluksi tuli tunne, että en voi olla sama tyttö, joka oli tässä sovituskopissa viimeksi käymässä ja tuskailemassa omaa olemustaan. Katselin itseäni pitkään ja lopulta sisäistäessäni nykytilanteen, lähdin pois sovituskopista ja heitin uuden sovittamani kesätopin ostoskoriin. En miettinyt ostosreissun jälkeen yhtään enää sitä, että olen kokenut elämässäni suuren muodonmuutoksen ulkonäöllisesti, mutta äsken ajatus taas palasi mieleeni, kun katselin kuvia onnistuneista painonpudotuksista. Tunsin oikeastaan ensinmäistä kertaa sen, että olen onnistunut. En ole koskaan erityisemmin ajatellut, että olen pudottanut todella suuren määrän painoa pois päältäni, kuin vasta nyt.
Muistan kyllä elävästi vielä sen, kun 200 metrin kävelykin tuotti minulle tuskaa, tai jonkin esineen nostaminen maasta tuntui hankalalta. Kun miettii nuita kahta edellemainitsemaa asiaa, jotka ovat kaikkien ihmisten arjessa mukana (Kävely ja kropan käyttäminen), niin tuntuu hullulta, että joskus nekin asiat ovat olleet hankalia toteuttaa ylipainon takia. Ei sitä näin normaalipainoisena edes mieti, että mitenhän jaksan kävellä paikasta A paikkaan B, tai miten helvetissä nostan tuon pöydän alle tippuneen kynän takaisin pöydälle. Sitä ei ajattele, sillä se on normaalia ja helppoa. Tiedän siis hyvin sen, että millaista elämä on ylipainoisena ihmisenä (Tarkoitan, että niin ylipainoisena, että se hankaloittaa elämää). Osaan siis arvostaa itseäni enenmän nyt, kun olen saanut tehtyä elämässäni itseni eteen suuren muutoksen ja sen tuntee/huomaa, niin itse, kuin muutkin.
Miksi minä laihdutin ylipainosta normaalipainoon? Ensinmäinen ajatus oli siihen aikaan se, että minä näytän koulukiusaajilleni, että minusta on siihen. En enää sietänyt sitä jatkuvaa ulkomuotoni mollaamista, koska aloin ajattelemaan silloin itsestänikin pelkkää negatiivista. Tunsin suurta vihaa, josta lähti myös suuri tahdonvoiman ryöppy näyttää, niin itselle, kuin muillekkin, että minusta on muuttamaan itseni normaalipainoiseksi ihmiseksi. Ihmiseksi, joka sulautuu massaan, niin, ettei kukaan jatkuvasti pilkkaa ulkomuodon takia, ihmiseksi joka pystyy elämään normaalia elämää, ilman, että joutuu kantamaan montakymmentä kiloa ylinmääräistä kehossaan päivästä toiseen. Näin minä lähdin kovalla tarmolla muuttamaan itseäni ja elämääni terveellisempään ja parempaan suuntaan. Toki toinen asia (Ja ensimäistä syytä tärkeämpi juttu), miksi aloin laihduttamaan, oli terveydellisistä syistä. Halusin jaksaa olla ja tehdä asioita, ilman hengästymistä tai minkäänlaisia ongelmia kokien. Muistan vielä selvästi sen, kuinka nopeaa aluksi paino lähti putoamaan jo pelkillä ruokavalion muutoksilla ja pienien kävelylenkkien ansiosta. Hassua on miettiä asiaa tältä kantilta: Ylipainoisena en jaksanut kävellä 200 metriä, mutta normaalipainoisena juoksin 22 km puolimaratonin ilman suurempia tuskia.
Olen sitä mieltä, että ylipaino ei ole koskaan hyvästä, mutta ei myöskään alipaino. Molemmissa, kun on ne omat haittapuolensa, eikä oikeastaan yhtään mitään hyvää asiaa. Mikä sitten on normaalipaino? Mielestäni se ei ole lukema puntarilla välttämättä, tai sentit mittanauhassa. Se on se olotila, terve ja jaksava olo. Se, että jaksaa kantaa itsensä, ilman, että puuskuttaa tien laidassa suuren taakkansa takia, tai se, että pyörtyy kesken juoksulenkin, kun on liian heikossa hapessa ja kuihtumispisteessä. Se ei ole siis ääripää tila, ei yli- tai alipaino, vaan kultainen keskitie, jolloin jaksaminen niin fyysisesti, kuin henkisestikin on hyvä. Fyysisesti sillä tapaa, että jaksaa, henkisesti sillä tapaa, että hyväksyy.
Toki voin myöntää sen, että toisinaan liikaakin olen valittanut siitä, että kuinka minulla omasta mielestäni on liian suuret reidet suurien jalkalihaksieni takia (Kiitos kuuluu ex-juoksuharrastukselleni), tai, että jonain päivänä maha tuntuu pömpöttävän siihen malliin, kuin olisi 9 kuukaudella raskaana. Uskon kuitenkin, että nämä valitukset ovat vain oman pääni syövereistä keksittyjä ikäviä ajatuksia ja olotiloja. Ja uskon vahvasti siihen, että näitä samantyyppisiä ajatuksia tulee jokaisella joskus, niin naisilla, kuin miehilläkin. Kukaan ei ole täydellinen, eikä kenenkään tarvitse tavoitella täydellisyyttä. Kuka edes määrittelee sen, että mikä on täydellistä ulkomuodollisesti? Jokaisella on oikeus olla tyytyväinen ja nauttia omasta kropastaan, mutta jos alkaa sairastamaan itse omaa kroppaansa, niin silloin tuskin tulee koskaan olemaan tyytyväinen siihen, miltä näyttää, vaan aina olisi jossain parannettavaa.
Mitäkö tarkoitan tällä "itsensä sairastamisella"? Sitä, että jos keskittyy vain itseensä jatkuvasti, siihen miltä näyttää ja miltä tuntuu, niin sitä ei enää ajatelekaan muuta, kuin itseään. Tässä tilassa sitä alkaa kiinittämään itseensä niin paljon huomiota, että kokee itsensä kanssa olon epämielyttäväksi, rumaksi ja vastenmieliseksi. Terve itsetunto on sitä, että hyväksyy itsensä hyvät ja heikot puolet, mutta jos haluaa kehittää itseään näissä heikoissa osalaueissa, niin tekee sen omalla ajallaan, ilman, että miettii jatkuvasti sitä, että miten voisi saada itsensä vielä paremmaksi. Faktahan on se, että sinä olet yleensä se ainut ihminen, joka katsoo itseäsi todella kriittiseen sävyyn. Muut eivät edes ulkopuolelta osaisi löytää sinusta mitään huonoja puolia, jos et itse niitä jatkuvasti hokisi tai tuskailisi (Omaa kokemusta..). Itse voin sanoa itsestäni nyt sen verran, että parempi, kun olisin valitusteni kanssa vain turpa kiinni jatkossa, sillä minulla ei ole enää ulkomuodollista ongelmaa itseni suhteen. Ennen ehkä minulla olisi ollut syytä valittaa ulkomuotoani, ja nyt minulla puolestaan olisi syy olla tyytyväinen siihen, miten olen saanut muutettua itseni normaalimittoihin. Kyllähän nämä nykyajan "kauneusihanteet" välillä pistävät itsenikin miettimään, että voi helvetti, kun sitä on tasapaksu pötkylä nuihin mallinmitoissa oleviin kaunottariin verrattuna. Toisinaan kuitenkin järjen ääni kuuluu myös päästäni, että ei kukaan katso sinua kaupungillakaan kahta kertaa, kun kävelet ohitse. Miksi siis minunkaan tarvitsisi miettiä kahta kertaa enempää, että miltä sitä nyt näyttää.
Halusin siis tuoda vain ilmi ajatuksiani muodollisesta muutoksesta, oman henkilökohtaisen kokemukseni perusteella. Pohdiskelin ajatuksia, miten ylipainosta voi päästä normaalipainoon, mutta sama voi koskea sitäkin, että miten päästä normaalipainosta ns "huippukuntoon". Itse ihannoin timmiä ja lihaksikasta kroppaa ja tiedän sen, että siihenkin riittäisi pelkästään sama tahdonvoima, itsekuri ja kova työ, että saavuttaisin moisen kropan itselleni vielä joskus. Kuitenkin olen tällä hetkellä ihan tyytyväinen itseeni, enkä koe heti alkaa bodaamaan tässä unelmieni kroppaa itselleni. Tyydyn siis nyt tällä hetkellä tähän hyvään olotilaan, jonka sisälläni tunnen ja annan sen näkyä myös ulospäin. Sillä et sinä ole sinun ulkomuotosi, vaan sinä ja sinun olemuksesi kumpuaa paljon syvemmältä, joten tuo se siis esiin ja nauti elämästä.
