En itse vain kirjaimellisesti voi ymmärtää niitä ihmisiä, jotka sanovat tyyliin "Inhoan luonnossa liikkumista", käyttävät jopa sanaa "vihaan" sitä. Yleensä ihmiset, joiden suusta tällaiset lauseet tulevat ovat niin kaupunkilaishinttejä, kuin olla ja voi, eli he ovat syntyneet, kasvaneet ja asuneet kaupungissa aina ja, kun käyvät vaikkapa ensinmäistä kertaa esim. retkeilemässä/patikoimassa luonnossa/korvessa, niin heti alkaa valitus. On liian kylmä, tai tulee hiki, on liian märkää, tulee liikaa, aivan vitusti itikoita, kengät kastuivat, puhelinta ei voi ladata metsässä ym. Tuollaiset ihmiset ovat heikkoja ruikuttajia, jotka eivät pysty edes pienillekään luonnonvoimille olemaan suotuisia tai kestämään niitä, ilman valitusta.
Enkä nyt sanoisi ja väitä, että maalla asuvat olisivat kaikki sellaisia, että heille pellolla rämpiminen keskellä talvea pakkasella, lumen yltäessä polviin asti olisi mieluista puuhaa (Btw, tuo on minun yksi lempiharrastukseni talvella, kun haluan kunnon kuntoilua. Ei, kun umpihankeen rämpimään!). Tunnen ja tiedän täällä maalla asuvia ihmisiä, joita ei luonnossa liikkuminen järin suuresti kiinnosta. Itse olen yrittänyt monet kerrat saada ihmisiä mukaani metsään, joen rannalle tai muualle luonnonhelmaan muuten vain talsimaan ja katselemaan kaunista luontoa. Minulle on melkein aina ehdotukseni jälkeen esitetty sama kysymys, joka kuuluu näin: "Mitä järkeä siinä on? Mitä tekemistä on vain lähteä vaeltamaan ilman päämäärää?".
Vaikkapa se, ettei koskaan tiedä mitä luonnossa voi nähdä/kokea. Ilman päämäärää voi löytää vaikka miten mielenkiintoisia paikkoja, joissa ei ole ennen käynyt. Mielestäni muutenkin, kun lähdetään luontoon kävelemään, niin aika pitäisi unohtaa kokonaan. Silloin ei pitäisi olla kiire mihinkään ja minä en todellakaan tarvitse koskaan mitään päämäärää tai varsinaista ideaa siihen, kun lähden vaeltelemaan pitkin peltoja ja metsiä. Minä vain menen, näen, koen, ajattelen syntyjä syviä ja elän hetkessä. Luonnossa hiipparointi on ollut minulle aina todella rauhoittavaa puuhaa, siinä mieli saa kunnolla levätä. En vain ymmärrä sitä, miksi jotkut ihmiset eivät osaa arvostaa luontoa ja sitä rauhaa, mitä se antaa, jos sen osaa vain havainnoillistaa päänsä sisällä.
Itse olen syntynyt, kasvanut ja asunut pienessä 800 henkilön asuttamassa maalaiskylässä 17 vuotta ja en kadu sitä, sillä luonnon lähellä varttuessa minusta on tullut tällainen, mitä minä olen. Olen herkkä, luontoa ja eläimiä kunnioittava ja rakastava tyttö, vaikkakin pienenä olin melkein yhteen aikaan, kuin metsänpeikko. En kuitenkaan ole muovautunut miksikään hipiksi, vaikka luontoa ja eläimiä niin paljon rakastankin. Olen ehkä sisäisesti vähän hippimäinen joltain osin, mutta en halua miettiä asiaa sen tarkemmin. Kun miettii, niin toki pienessä kylässä asuminen nuinkin kauan on ollut myös joltain osin negatiivistakin, vaikkakin se on antanut myös paljon positiivista minulle kehittyessäni ja kasvaessani taaperosta teiniksi.
Negatiiviset puolet pienessä maalaiskylässä asuessa on ollut se, että täällä en paljoa tuntenut omaikäisiä ihmisiä lapsena ja vaikka tunsinkin, niin en saanut helposti kavereita. Eli sosiaaliset taidot pienessä kylässä on aika vaikea ollut saavuttaa lapsena, sitä helposti jopa vetäytyi vain omiin oloihinsa ja leikki mielikuvitusystävien tai omien lemmikkiensä kanssa. Positiiviset puolet toki ovat olleet ne, että olen saanut varttua ja kasvaa hienossa ja rauhallisessa kasvuympäristössä. En kuitenkaan enää asuisi nyt 21 vuoden ikäisenä pienessä maalaiskylässä, jossa nytkin olen vain pienellä visiitillä käymässä. Tämä ei ole oikea paikka nuorelle ihmiselle, jolla on tulevaisuus rakennettavissa. Eihän pienessä kaupungissa ole kovin suuria mahdollisuuksia edetä opintojen tai töiden suhteen. Täällä ei vain siis ollut mahdollisuuksia edetä, joten siksi minä muutin kaupunkiin. En ole katunut kaupunkiin muuttamista kertaakaan, sillä se on todellakin avannut minulle paljon uusia ovia eri paikkoihin ja minusta on tullut sosiaalinen ihminen, mitä en pienessä kylässä asuessani järin ollut.
Nyt, kun asun kaupungissa, niin on aina mahtava palata käymään kotipaikkakunnalla mutka, kun mieli kaipaa luonnonrauhaan. On siis välillä ihan tervettäkin lähteä pakoon kaupungin melua, vilskettä ja saasteita maaseudulle. Olen toki tottunut jo 2 ja puolen vuoden aikana kaupunkielämään, mutta en varsinaisesti ole koskaan tuntenut sitä täysin omakseni. Kun tulen takaisin maaseudulle, niin tunnen olevani kotona. En edelleenkään kuitenkaan enää haluaisi asua täällä maalla, en sitten millään. Sitä osaa arvostaa luontoa ja tätä paikkaa ihan erilailla, kun täällä ei asu ja käy niin usein. Ehkä juuri siksi se antaakin minulle aina niin paljon, kun tulen tänne maalle vähän tuulettumaan. Kun palaan takaisin kotiini kaupunkiin, niin olen kunnolla levännyt pääni sisällä ajatusten kanssa, ja kaupungin kiireen ja melun keskellä saatu stressi on kaikonnut melkein kokonaan pois.
Jos minun siis pitäisi valita, joko kaupunkielämä tai maalaiselämä, niin.. En pysty valitsemaan, sillä kummassakin on puolensa. Tunnepuoli sanoo, että maalla on mukavempaa, mutta järki sanoo, että kaupungissa on niitä mahdollisuuksia. Onneksi minä kuitenkin voin valita elämääni nämä molemmat vaihtoehdot. Asun kaupungissa, jossa on mahdollisuuksia ja ympärillä on paljon elämää, mutta toinen kotini on aina täällä maalla, jonne voin tulla nollaamaan ajatuksiani ja rauhoittumaan, kun tarve vaatii. Olen siis melkoisen rikas tämän asian tiimoilta. Olen onnellinen ja tyytyväinen juuri tällaiseen mahdollisuuteen omassa elämässäni.
