Uskon, että varmasti todella useat tytöt ovat lapsuudessaan ja nuoruudessaan omistaneet päiväkirjan, kirjan jonne on voinut kirjoittaa kaikki salaisemmatkin asiat. Uskoen tietenkin samalla, että ne tulisivat pysymään aina salassa pienessä kirjassa tekstin muodossa jokaisella sivulla, luottaen siihen, että se pieni lukko päiväkirjassa olisi tarpeeksi vahva pitämään salaisuudet pelkkinä salaisuuksina.
Lapsena minä kirjoitin paljon päiväkirjaa, mutta eninmäkseen sinne kirjoitetut asiat kertoivat koulupäivien tapahtumista ja lemmikkieläimistäni. Aloitin kuitenkin kirjoittamaan uudestaan päiväkirjaa 17 vuotiaana, kun elämässäni alkoi olemaan vähän enenmän jännitystä, kuin ala-asteikäisenä. Oikeastaan minä kirjoitin nuorena teininä joka päivä ja teksti mitä kirjoitin oli juurikin sen luontoista, että sen oli parempi pysyä salassa kaikilta. Vaikka olin jo ala-asteikäistä kehittyneempi järjenjuoksuni kanssa, niin silti minä luotin tähän päiväkirjan pieneen lukkoon, että se pitäisi salaisuudet ja ikävät asiat poissa muiden silmiltä. En vain pelkästään luottanut siihen kirjan lukkoon, vaan myös ympärillä oleviin ihmisiin, siihen ettei heitä kiinostaisi tietää, että mitä se tyttö sinne päiväkirjaansa joka päivä rustailee pitkät pätkät. Minä todellakin luotin siihen.
Muistan kuitenkin sen yhden päivän, päivän jolloin sain kokea sen, miltä tuntuu, kun joku lukee sinun salaisimmatkin asiat. Ne asiat mitä kenenkään muun ei tarvisi tietää. Tuntui, kuin olisin romahtanut sillä samalla sekunnilla, kun näin päiväkirjani lukon rikottuna, ja sen, kuinka päiväkirjastani oli revitty sivuja irti, sekä kaikenlisäksi vielä sen, kuinka kirjan kannet olivat menneet rikki siitä, kun kirjaa oli selvästi paiskottu pitkin seiniä. Tuntui, että minut oli petetty. Eniten kuitenkin tuntui pahalta se, että luottamukseni oli ollut sokea erääseen ihmiseen, silloiseen poikaystävääni (Otetaan kuitenkin huomioon, että kyseessä oli narsistinen henkilö). Muistan hänen syylistävän ilmeensä ja tiesin siitä, että hän oli lukenut koko kirjan läpi. Sisälläni kylmäsi sillä hetkellä. Muistan kuitenkin myös sen, etten syyttänyt tilanteesta yhtään itseäni, vaan minä olin kerrankaan raivoissani, hänelle. Tapahtuneen jälkeen hävitin koko kirjan, suljin suuni ja päätin olla enää koskaan kirjoittamatta mihinkään ajatuksiani ja tuntemuksiani ylös. En halunut, että kukaan enää koskaan tulee penkomaan ja lukemaan niitä ajatuksiani paperilta, jotka eivät ole tarkoitettu kenenkään luettavaksi.
Aloin kuitenkin kirjoittamaan tästä narsistista erottuani päiväkirjaa uudestaan, olin tuolloin 19 vuotias. Päätin ottaa sen haasteeksi, että kirjoitan kokonaisen vuoden ajan kirjaan asioita, mitkä ovat paineneet mieltä sen jälkeen, kun viimeksi olin lopettanut päiväkirjan kirjoittamisen, tuon ikävän tapahtuman johdosta. Sovin itseni kanssa, että kun yksi vuosi olisi kulunut ja mennyt ohi, niin lopettaisin päiväkirjan kirjoittamisen kokonaan. Minä kirjoitin sen vuoden ajan joka päivä ja lopuksi säästin kirjan. Kirja on edelleenkin tallessa (Ja hyvässä sellaisessa) ja se sisältää paljon asioita, joita kenenkään ei tarvitse koskaan tietää. Minä luota edelleen, siihen ettei kukaan tule penkomaan sitä esiin ja lukemaan sitä alusta loppuun asti. Vaikka kerran olenkin jo kokenut sen, kun joku on kajonut minulle henkilökohtaisiin asioihin, niin silti minä luotan vieläkin, että se kirja, mikä minulla on tallessa, tulee täyttämään päiväkirjan merkityksen.
Nykyään en enää siis kirjoita päiväkirjaa. Vaan, kuten huomataan, niin olen siirtynyt internetin ihmeelliseen maailmaan kirjoittamisen parissa. Tämä blogi on minulle, kuin avoin päiväkirja. Kirjoitan tänne asioita laidasta laitaan, kuten myös minun tuntemuksiani. Minulla on kuitenkin monta sääntöä itselleni, kun kirjoitan tätä blogia. En halua kirjoittaa mitään syvimpiä ajatuksiani/murheitani, koska en halua tästä mitään angstiblogia, jonne tulen vain valittamaan elämän huonoista puolista. Enenmänkin minä tulen tänne aina pohtimaan asioita. Liittyvät ne asiat sitten minuun tai ihan johonkin muuhun. En myöskään sen takia kirjoita tänne yksityisasioistani mitään, koska en halua näin avoimesti kirjoittaa mitään asioita muiden luettavaksi elämästäni. Haluan säilyttää edes jonkinverran henkilöllisyyteni. Sääntöni on ollut myös se, etten tule koskaan mainitsemaan itseäni tai ketään muutakaan henkilö nimellä täällä. Pidän siinä määrin yleistämisestä, kun kirjoitan eri ihmistyypeistä, sillä yleistäessä eri asioden suhteen, minun on helpompi olla loukkaamatta ketään. Olen kuitenkin pari kertaa vahingossa mennyt loukkaamaan blogitesteissäni eräitä ihmisiä, sillä yleistäminen on joskus mennyt vähän liian henkilökohtaiseksi joidenkin asioiden suhteen. Pahoitteluni tästä.
Voin nyt oikeastaan käsi sydämellä sanoa seuraavan asian: En ole koskaan kajonut kenenkään henkilökohtaisuuksiin. En ainakaan tarkoituksella, enkä liiallisen uteliaisuuteni takia. En ole siis lukenut salaa kenenkään päiväkirjaa, enkä myöskään ole nykyään urkkinut toisten puhelimia, että löytyisikö niistä jotain jännää. Miksen minä urki muiden asioita? Siksi, koska minä tiedän miltä se tuntuu, kun joku lukee salaa sinun henkilökohtaisia asioitasi. Oli se nyt vaikka kirjoitettu päiväkirjaan, pelkälle paperille, facebookkiin tai vaikka puhelimeen. Ei muiden henkilökohtaiset kirjoitukset/asiat kuulu minulle luettavaksi tai nähtäväksi, jos henkilö itse ei halua, että kukaan lukee/tai näkee niitä. Haluan kunnioittaa ihmisten yksityisyyttä asioissa, jotka yleensäottaen ovat yksityistä.
Joten kaikille pieni neuvo: Kunnioittakaa toisen omaa.
