Aloin tutkimaan blogini aikaisempia kirjoituksia aiheesta juokseminen. Noin puoli vuotta sitten, kun olin vielä juoksun harrastaja ja suoritin puolimaratonin, niin alkoi kiinostamaan, että kuinka paljon minä olen aiheesta kirjoittanut. Yllätyksekseni huomasin, etten ollut kirjoittanut kovin montaa postausta juoksuharrastuksestani. Olin vain kirjoittanut suurimpia välietappeja ja lopuksi puolimaratonin suoritettuani jälkifiiliksiä.. Tuli outo olo, sillä juoksu oli suuri osa elämääni parin vuoden ajan.
Nykyään en harrasta juoksua, mutta tunnen kyllä tämän suuren tunteen sisälläni, joka pyytää minua suorastaan palaamaan juoksupoluille takaisin. Olen taistellut sitä tunnetta vastaan vain sen takia, että en loukkaisi koipiani sen enenpää, ennen kuin ne ovat tutkittu ja hutkittu lääkärin vastaanotolla. Lopulta sitten varasin ajan lääkärille, että minut tutkitaan sen varalta, voinko aloittaa puolimaratonille harjoittelun uudestaan ja ihan alusta. Aikani on huomenna ja minua pelottaa, sillä jos lääkäri kertookin asian niin, ettei minulle ole enää hyväksi rasittaa jalkojani sen enempää, mitä olen jo rasittanut. Tiedän, että minulla on yliliikkuvat nivelet, joiden takia loukkaan jalkani helpommin, eikä jalkani muutenkaan ole suuniteltu kovin juoksemaan, niin silti tunsin, että juoksu toi minulle todella paljon vain pelkkää positiivista. Tunsin olevani edes jotain, olin juoksija.
Harrastus toi minulle todella paljon onnistumisen kokemuksia. Muistan sen, kuinka mahtavaa oli huomata aina vain edistyvänsä, jaksavansa juosta koko ajan enenmän kilometrejä, kauemmin ja nopeampaa, eikä se loppupeleissä enää tuntunut miltään. Sitä vain jaksoi ja jaksoi. Aina keväisin, kun talvi alkaa väistyä tieltä, aurinko alkaa paistamaan ja lumet sulamaan pois, niin tämä sama hinku juoksemaan tulee aina yhtä voimakkaasti takaisin. Olen huomannut myös sen, että minä olen alkanut hieman tuntemaan masentuneisuutta siitä, etten ole voinut enää pukea juoksukenkiäni jalkaan ja lähteä vain pinkomaan täyttä vauhtia ulos lenkkipoluille, samalla päästelemään turhat stressinpoikaset pois päästäni.
Ehkä ainut huono puoli koko juoksuharrastuksessani, puolimaratonilla loukatun jalkani lisäksi, oli se, että en huomannut, kuinka riippuvaiseksi tulin harrastuksestani. Siitä tuli jonkinsortin pakkomielle. Oli vain pakko lähteä juoksemaan, vaikka tunsin olevani joskus flunssassa, paikat olivat jumissa, johonkin sattui tai muuten vain keho sanoi monesti stoppia päälle. Minä vain juoksin, vaikka toisinaan en olisi millään halunut. Jossain vaiheessa juokseminen tuntui pakkopullalta, mutta sellaiselta, että se oli pakko suorittaa, vaikka se ei aina tuonutkaan hyvää oloa loppupeleissäkään. Sanoin aina, että "Juoksukalenterissani sanotaan, että näin tehdään ja minä myös teen niin", sillä en halunut luovuttaa asian kanssa, antaa itselleni armoa tai turhaa lepoa. Huomaamatta minä kuihduin, paino tippui nopeaa, kehoni alkoi heiketä ja sain rytmihäiriöitä juoksulenkkien aikana. Siinä vaiheessa minä pelkäsin sitä, että joku päivä joku juoksulenkkini tulee olemaan viimeinen, jos sydämeni ei enää kestäkään.
Kuitenkin olen ottanut tuosta varmasti opikseni. Tiedän sen, että jos aloitan taas juoksemisen uudestaan, niin 4 kertaa viikossa/30 viikon aikana tiputtaa kyllä minulta taas rutkasti painoa pois, mutta etten kokisi taas tuota kuihtumista ja heikkoutta, niin muistan myös syödä kunnolla. En ole siis lihava, vaa ihan normaalipainoinen nainen. Voin sen myöntää kyllä, että juoksemisen lopetettuani sain 4 kg kroppaani lisää massaa puolen vuoden aikana, mutta väistämättä sekin määrä tulee lähtemään kropastani pois, jos päätän aloittaa juoksemisen uudestaan.
Ehkä minun pitää siis vain nyt päättää.. Huomenna kuulen sen, mitä lääkäri on suunitelmistani mieltä, mutta minä olen sitä mieltä, että kyllä minun pitäisi taas palata juoksun ihmeelliseen maailmaan mukaan. Minulla on ikävä sitä tunnetta.
