Olen aina ollut hyvin itsekriittinen, varsinkin siinä, mitä luon. Miettien vaikka nyt harrastuksiani. Ne kaikki ovat luovia harrastuksia, maalaaminen, valokuvaus, laulaminen ja näissä kaikissahan itsekriittinen asenne ponnahtelee vähän väliä esiin. Harvoin sitä kehuu itseään ja osaamisiaan, vaan vähättelee esim. tähän tapaan: "Olisihan tuo valokuva voinut olla parempikin, vaikka toisesta kulmasta otettuna", "Tuon epämääräisen täplän olisin voinut maalata tauluun ihan erinlailla", "Vittu se naapurin Sinikka laulaa kyllä paljon paremmin, kuin minä" jne.
Toisinaan on tuntunut välillä typerältä vähätellä omia teoksia, kun ympärillä on ollut useampi, kuin yksi ihminen silmät kirkkaina ihastelemassa maalaamaani taulua. Tuskin he kaikki silmät kiiluen syöksisivät paskaa suustaan minulle, samalla, kun he kyselevät, että paljolla myyt tuon taulun. Yritän siis päästä turhasta itsekritiikistä eroon vähitellen, sillä voin itsekin sanoa, että osa maalaamistani tauluista ovat ihan kelvollisia.
Yksi asia tauluja maalatessa on nykyään minulla, se, että pyrin tekemään taulun, joka ei esitä yksikertaisesti yhtään mitään. Se toki helpottaa oloani siinä määrin itsekritiikin kanssa, etteivät ihmiset voi arvostella taulujani kriittisesti, että tuolla maalaamallani kissalla on toinen silmä vinossa ja sillä on 3 varvasta, joka tassussa ja muutenkin se näyttää koiralta. Olen pikku hiljaa löytämässä oman maalaustyylini, joka on aika vapaa tyylinen eikä aseta minulle minkäänlaisia paineita.
Maalaan psykedeelisiä tauluja, käytän paljon voimakkaita värejä (En pelkkää mustaa ja punaista), maalaan aina käyttäen sen hetkisiä tunteitani ja mielentilojani hyväksi ja annan kädessä olevan pensselin vain vedellä taulupohjalle viivoja siihen suuntaan, mihin ikinä käsi meneekään. En ajattele, että maalaan seuraavaksi tähän keskelle kukan tai Adolf Hitlerin, vaan yksinketaisesti en ajattele maalatessani mitään, mitä seuraavaksi tulen tekemään. Teen myös niin, että en mene vähän väliä katselemaan keskeneräistä tauluani vähän kauemmaksi, että näkisin mitä olen siihen tauluun mennyt tuhertamaan. Tyylini on se, että, kun maalaan, niin silloin myös maalaan ja olen koko ajan taulun kimpussa. Lopuksi sitä sitten vasta ihmetellään, että mitä sitä taas sai aikaiseksi.
Tiedän myös sen, että aina kun minulla on päällä agressiivinen mielentila, niin saan aikaan hienoja tauluja. Tunteiden pitää olla vahvoja, silloin syntyy vahvoja ja mielikuvituksellisia tauluja. Edelleenkään omat maalaamani taulut eivät esitä sen kummemmin mitään, mutta kyllä ihmiset, jotka niitä ovat katselleet, ovat luoneet päähänsä omanlaisen käsityksen minun tekemästä taiteesta. Välillä on hassua kuunnella, sitä mitä muut tauluissani näkevät.
Olen myös asettanut itselleni maalausharrastukseni kanssa pienen haasteen. Sain sen päähäni kerran, kun kuuntelin hieman hassussa mielentilassa erästä levyä, Päätin, että minun pitää saada taulu aina valmiiksi sen levyn aikana ja, kun viimeinen biisi lähtee soimaan, minun pitää olla biisin loputtua valmis tauluni kanssa. Ja uskokaa tai älkää, mutta olen aina ollut valmis siihen mennessä ja yleensä erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Sama levy on aina ollut käytössä, kun olen tehnyt itselleni tämän haasteen "Maalaa taulu valmiiksi kuunneltavan levyn aikana". Levy on Sonata Actican uusin, Stones Grow Her Name.
Ja postauksen otsikko on erittäin osuva tähän aiheeseen. Useat ihmiset minun luona käydessään ovat kysyneet, että onko minun katossani, seinissäni ja lattiassa veripisaroiden jälkiä. Ei, ne ovat suurissa tunnekuohuissa tehdyn tauluni rippeitä.. En välillä edes mieti, miten hurjasti maalaan. Olisi sinäsä varmasti hauska nähdä miltä näytän maalatessani, jos joku olisi ottanut salaa videokuvaa. Toivon kuitenkin, ettei kukaan ole tehnyt niin eikä tule tekemään.
