Tämä on niin tuttu tunne, ikävän tuttu ja aina sitä silti yrittää taistella tätä vastaan, kunnes lopulta huomaa, että on kuluttanut itsensä aivan finaaliin asti. Tämä tunne on nyt vasta toista kertaa näin vahvana ja minua suorastaan pelottaa, että miten se tulee vaikuttamaan kaveri- ja lähipiiriini lähiaikoina, sillä en jaksaisi olla aktiivinen.
Olen siis aika lopussa. Eninmäkseen fyysisesti ja se iski, kuin salama kirkkaalta taivaalta heti sen jälkeen, kun sain puolimaraton tavoitteeni päätökseen. Suorastaan minä väsyin, mutta siihen voi olla myös syynä se, etten ole kuukauteen saanut nukuttua kunnolla. Vain 3-6 tunnin yöunia joka yö ja nekin ovat olleet painajaisten kanssa tappelua ja jatkuvaa heräämistä keskellä yötä. Olen hakenut apua tähän uniongelmaani, mutta ne avut mitä olen saanut, eivät ole auttaneet ikävä kyllä.
Kun aamuisin herään, niin olen entistä väsyneempi ja uupuneempi uuteen päivään. Tämä ongelma tulee vaikuttamaan minun ihmissuhteisiini siinä määrin, että alan pikku hiljaa vetäytymään ns kuoreeni ja olemaan hiljaiselossa. Kuitenkaan en haluaisi sitä tehdä, mutta loppuun kulunut kehoni huutaa minulle, että..
pysähdy, rauhoitu, kuuntele itseäsi ja tuntemuksiasi, mitä pääsi ja mitä kehosi sinulta haluaa ja vaatii.
Tällä hetkellä tiedostan, että koko kehoni ja pääni sisällä vikisevä pieni ääni vaativat rauhoittumista, sillä, jos jatkan tätä menoa, etten paljoa nuku, olen koko ajan menossa ja yritän olla pirteä ja iloinen ihmisten seurassa, niin minä kulun aivan loppuun. Onnekseni olen nyt kuitenkin huomannut tämän tilanteeni, mutta jos en puutu siihen nyt ja tee asioita selväksi itselleni ja muille, niin asiat eivät tule korjaantumaan.
Muutenkin nyt elämässäni parin kuukauden aikana on tapahtunut niin paljon asioita, että tuntuu siltä, ettei päänikään pysy aina perässä tässä tapahtumien sekamelskassa. Asiat, joita on tapahtunut ovat olleet nyt positiivisia, mutta silti ottaen huomioon nyt tämän hetkisen jaksamiseni, niin ne ovat tuntuneet hieman kuluttavilta. On todella raskasta yrittää olla oma itsensä, hymyilevä ja iloinen, kun muuten on niin heikossa hapessa.
En vain uskalla tehdä ihmisille asioita suoraan selväksi, että nyt on sellainen tilanne, että vaadin aikaa itselleni ja ajatuksilleni. Pelkään, että he käsittävät väärin, ottavat itseensä ja luulevat, etten halua olla yhteyksissä enää, kuten ennen.
Ei. Minä vain haluaisin kuunnella itseäni, ajatuksiani - Kuulla, että mitä ne sanovat minulle, sillä en kuule niitä enää itsekään. Tuntuu, kuin olisin isossa väkijoukossa kuuluttamassa muille ihmisille jotain tärkeää ilosanomaa pienen kyltin kanssa ja huudan hennolla äänellä asiaani heille, mutta väkijoukko on niin äänekäs ja suuri, etteivät he edes kuule minua tai halua kiinittää minuun huomiota.
En halua sitä, että minä taas lopun, vaan yritän tarttua tähän ongelmaan heti kiinni. En halua taas vajota pikku hiljaa alemmas kuilun pohjalle asti ja alkaa yrittää lopulta taas nousemaan sieltä ylös omin voimin.
Annan itselleni armoa?
