Taas se vahva tunne tuli esiin ja tiedän mikä se on, mutta haluan aina sivuuttaa sen sanomisen ääneen (Sen myös teen nytkin). Kun mieli lepää ja keho rauhoittuu, niin sitä alkaa kuuntelemaan kuin huomaamatta, että mitä sinne omaan elämään todella kuuluu. Minä kuuntelin, hyväksyin tuntemukseni ja lupasin miettiä sitä mitä ajatuksia, suunnitelmia, toiveita ja haaveita pääkopassani muhi. Jotkut niistä ajatuksista yllättivät, jotkut olivat pelottavan erilaisia (Todella poikkeavia normaalista ajatusmaailmastani), jotkut kielivät kaipuuta ja ikävää, sellaista kohtaan mitä ei enää ole, mitä en enää saa ja osa oli huojentavaa ja toivoa antavaa. Paljon asioita pienen tytön päähän, mutta en tyrmännyt niistä mitään. Käsittelin ne asiat päässäni läpi, en kuitenkaan kokonaan, vain pienissä osissa ja nyt minulla on suuri mietintä mode päällä ja aioin pitää sitä päällä jonkin aikaa, kunnes saan selville mitä oikeasti elämältäni haluan.
Olen aina ennen vihannut olemista itseni kanssa, varsinkin silloin kun vielä seurustelin narsistin kanssa. Vihasin ajatuksiani, mielipiteitäni, päätöksiäni ja tuntemuksiani enkä nähnyt niitä minkään arvoisina. Näin itseni, kuin roskana tien laidalla, likatahrana tiukasti kiinni vessan peilissä, joka esti peiliin katsojan näkyvyyden, hämäränä hahmona jossain kaukana vaikeroimassa polvillaan. Olen aina halunut pitää itseni aktiivisena ja tehdä paljon asioita, se oli helpoin tapa aikoinaan antaa ajatusten pään sisällä kuihtua. Hetki, jolloin en tehnytkään mitään ja aloin ajatella, niin ahdistuin. Joka päivä mietein, että olisipa minussa on/off nappi ja voisin aina halutessani siirtää itseni off-tilaan, kun en enää jaksanut päänsisäisiä ajatuksiani ja ympärilläni pyörivää maailmaa. Maailmaa, jossa en ollut edes kunnolla mukana. Toinen tapa ajatusten kuihduttamiseen oli nukkuminen. Yritin paeta todellisuutta uniin, mutta unissa päivien tapahtumat ja alitajunnan virta vasta hurjistuikin ja herätessä tunsin itseni entistä voimattomammaksi.
Enää en ole paennut, enää en ole vihannut olla itseni kanssa. Olen ollut monet kerrat hämmästynyt. Ajatellut, että minäkö sanoin tuon äskeisen hienon lauseen? Minäkö ajattelin asioita äsken noin moniuloitteisesti ja viisaasti? Minäkö kirjoitin äsken tuon ajattelemaan pistävän tekstin, niin paljon asiatekstiä ja ajatuksia? Minäkö en enää häpeäkään päänsisäisiä ajatuksiani ja itseäni? Olen ollut yllättynyt siitä, kun olen huomannut ajattelevani itsestäni kannustavasti ja positiivisesti. Ollut jopa ylpeä siitä, mitä ajatuksia pääni sisällä on, halunut tuoda niitä esille myös muiden koriville. En ole enää pistänyt suutani kiinni, kun olen halunut sanoa mielipiteeni asioihin ja kertoa miltä minusta oikeasti tuntuu. En minä ennen uskaltanut tehdä niin. Olen hyväksynyt omat mielipiteeni ja ajatukseni, joten niitä on helpompi myös kertoa muille.
En myöskään ole enää niin paljoa miettinyt sitä, että mitä muut minusta ajattelevat ja miten muut minut näkevät. Ennen se oli jokapäiväistä, ahdistusta. Minä olen alkanut näkemään itseni uudella tavalla, hyvällä tavalla ja se riittää minulle. Minun ei tarvitse miettiä jatkuvasti sitä, mitä muut tuntemattomat, elämääni kuulumattomat ihmiset minusta ajattelevat. Nyt kun aloin katsomaan itseäni eri kulmista ja arviomaan itseäni kokonaisvaltaisesti, kuin jotain veistosta, niin en minä tyrmännyt tai torjunut itseäni kertaheitolla enää. Nyökyttelin päätäni hienoille asioille, joita itsessäni näin, hieman otsa kurtussa katselin niitä asioita, joissa voisin tehdä toisin, mutta en kuitenkaan alkanut sätimään niistä itseäni. Päätin, että annan itseni korjaantua pikkuhiljaa ja pienillä askelilla. Päätin, ettei minun tarvitse eikä pidä olla yhtään sen enempää mitä minä jo olen.
Tässä minä olen ja..
minä hyväksyn itseni.
