Oltiin tuossa porukoiden kesken päivällistä syömässä ja alettiin isoveljeni kanssa muistelemaan millaisia me oltiin lapsina. Veljeni kysyi, että millainen hän oli ja äippä kertoi, että veljeni halusi olla isona aarteiden etsijä. Kun minä kysyin, että millainen minä olin lapsena, niin äitini tokaisi siihen "Noh, sinä tunnuit tykkäävän niistä eläimistä silloinkin. Aina ulkona kantelit kaikenmaailman sammakoita, sisiliskoja, hiiriä ja mitä milloinkin". Siitä muistuikin mieleen pari juttua, jotka aioin seuraavaksi kertoa.
Olin 5-vuotias ja meillä oli tuolloin pupu nimeltä Putte. Puten häkki oli ulkona kesällä ja hiiri oli tehnyt poikueen Puten häkin heinien sekaan. Itse tietenkin innostuin siitä, että sain uusia lemmikkejä. Hiirenpoikasia oli noin 6 kappaletta ja ne olivat aivan pikkuruisia. Otin kaikki hiirenpoikaset syliini ja paijailin niitä koko päivän. 5-vuotiaana vain tuo voiman käyttö oli aika lujaa, joten vahingossa olin hellinyt hiirenpoikaset kuoliaiksi. En tajunnut edes tilannetta, kuin vasta illalla kun poikaset eivät liikkuneet. Laitoin ne sammalmättään päälle riviin ja itkin vuolaasti lemmikkieni kohtaloa. Sairasta, mutta pistetäänkö iän piikkiin tämä?
Toinen tapaus. Olin 5-6 vuotias ja halusin kamalasti lemmikin. Sanoin iskälle, että olen nähnyt myyrän takapihalla lintalaudan alla aina ruokailemassa ja syömässä linnunjyviä, joten sanoin iskälle, että haluan sen myyrän lemmikiksi. Isäni yritti ampua myyrän impalla, sillä halusin myyrän niin kovasti ja sitä ei saanut millään tavalla kiinni. Ei isäni oikeasti edes yrittänyt tähdätä hiirtä impalla, mutta halusi näyttää minulle, että yrittää kovasti saada myyrän minulle. Mökötin parin päivän ajan, kun en saanutkaan itselleni myyrää lemmikiksi.
Aina kesäisin minä pyydystin perhosia pienellä muumi-haavilla ja laitoin niitä lasipurkkiin. Keräsin aina vähintään 20 perhosta purkkiin ja päästin ne sitten kaikki yhtä aikaa vapaaksi. Kohta olin taas ottamassa kiinni samoja perhosia. Keräilin kesäisin myös sammakoita saaviin, mutta kyllästyin niihin aika nopeaa, joten päästin ne aina meidän piha-altaaseen uimaan. Takapihallamme oli kesäisin paljon sisiliskoja ja sain pyydystettyä niitä, mutta aina kävi niin, kun päästin sisiliskot takaisin vapaaksi, niin silloinen kissamme nappasi sisiliskot aina itselleen ja söi ne. Myös joella tuli kesäisin pyydystettyä pikkukaloja haavilla ja laitoin ne aina akvaarioon, mutta kyllästyin niihinkin aina nopeaa, joten pyysin isääni viemään kalat takaisin jokeen. Kesäisin hoidin myös aina pikkulintuja, jos sellaisia lensi ikkunaan. Katsoin niiden perään aina siihen asti, kunnes ne olivat taas selvinpäin ja valmiita lähtemään lentoon.
Olen ollut siis pienenä aika eläinhullu, mutta silloin 4-5 vuotiaana en oikein osanut vielä käsitellä eläimiä, joten tuo toimintani 5-vuotiaana ollessa kuulostaa ihan eläinrääkkäykseltä. Oikeasti minä rakastin eläimiä pienenäkin, mutta hellin ne hiiret vahingossa kuoliaaksi. Itkin kyllä niiden kohtalon takia pari päivää :< 7 vuotiaana kun sain ensinmäisen lemmikkikanini Vilin, niin opin hoitamaan eläimiä oikein. Nykyään voisin luokitella itseni todella hyväksi eläintenhoitajaksi ja ammattihaaveeni edelleen on pieneläinhoitaja, kuten jo silloin 5 vuotiaana (Okei, sillon oli kovemmat haaveet, kun halusin olla oikein eläinlääkäri). Tuli vähän paha mieli nyt niiden hiirten puolesta, että pikkulapset osaa olla tyhymiä.
Nyt kun muistelee lapsuuttaan vielä tarkemmin, niin lapsena leikin isoveljeni kanssa paljon, mutta yleensä veljeni ei ottanut minua mukaan poikien leikkeihin. Hän kavereidensa kanssa pienenä meidän pihalla kaivoivat hiekkaan monttua ja kuulemma etsivät aarretta, itse halusin kamalasti mukaan kaivamaan aarteita, mutta isoveljeni sanoi minulle, että "Etkö näe tuota lappua ja pääkalloa? Siinä lukee, että pääsykielletty, jos ei tiedä salasanaa!". Katsoin veljeni osoittamaa lappua, jonka hän oli teipannut pihakuuseen kiinni. Siinä oli iso pääkallo ja sekalaisia numeroita, kirjaimia ja merkkejä rivissä. Se oli jonkinsortin salakirjoitusta. En keksinyt millään salasanaa, joten odotin malttamattomana pari päivää, kunnes veljeni ja hänen kaverinsa kyllästyivät kaivamaan aarteita ja jättivät heidän kaivauspaikkansa vartioimatta. Minä menin pienen keltaisen muovilapioni kanssa hiekkamontulle ja sanoin isälle, että "Minä kaivan kiinaan asti!". Jaksoin kaivaa sinä päivänä vähän aikaa ja isäni auttoi minua kaivamisyrityksen kanssa, mutta luovutin kun huomasin, että iskällä oli isompi lapio, kuin minulla :3
Leikimme talvisin myös veljeni ja yhden pojan kanssa poliiseja ja sotilaita. Minut alenettiin aina poliisikoiraksi, koska en kuulemma osannut olla oikea poliisi. Tehtäviini kuului haukkua, nuuskia ja vartioida, niinkuin koirat yleensä tekee. Kun vahingossa erehdyin nousemaan seisomaan, niin veljeni huusi aina, että koirien kuuluu kontata. Konttasin sitten aina polvet ruvella ulkona kovalla jäätiköllä ja yritin olla kunnollinen poliisikoira.
