Minua on lapsesta asti kiinostanut suunnattomasti tähtitiede, vaikken paljoa asiasta tiedäkään. Tarkoitan, että yleensäkin avaruus kokonaisuudessaan on kiehtonut minua aina suuresti. Sitä tuntee itsensä niin pieneksi ja mitättömäksi eläväksi olennoksi täällä maan päällä, kun täydellisessä pimeydessä suuntaa katseensa taivaalle ja näkee tähtitaivaan kokonaiduudessaan yläpuolellaan.
Avaruus on ääretöntä, loputonta, suurta ja tyhjää. Miettikää, avaruus on miltei tyhjiö, sillä lähes kaikki massa on tähdissä ja planeetoissa. Kun avaruutta alkaa miettimään vielä tarkemmin, niin sitä alkaa menettämään jo yöunensa.
Yöllä tähtitaivaalle katsellessa minulla tulee aina sama ajatus mieleen, että kuinkahan moni ihminen juuri tällä hetkellä katselee myös tähtitaivasta ja ajattelee kenties juuri samaa, kuin minä: "Kuinkahan moni katsoo juuri nyt myös taivaalle?".
Olin lähdössä yökävelylle syvälle metsään, mutta pimeys olikin yllättävän pimeä tällä kertaa ja se ajoi minut pois metsästä liiankin nopeaa. Jäin kuitenkin pellon laidalle tuijottamaan pitkäksi aikaa taivasta ja se sai mielialani haikeaksi. Ehkä yksi syy oli se, että viimeksi, kun katselin kaunista tähtitaivasta, niin olin minulle rakkaan ihmisen kanssa yhdessä ihastelemassa sitä ja miettimässä avaruuden ihmeellisiä asioita.
Mietin myös sitä, miten lyhyt elämämme täällä maan päällä on. Elämme jonkin aikaa, joko kärsien siitä tai nauttien ja sitten meidän ruumiimme onkin jo mullan alla maantumassa unohdukseen. Kaikki tietoinen ajatus on kadonnut meistä, kuin tuhka tuuleen. Vain muisto jää elämään maan päälle vähäksi aikaa meidän lähdettyämme pois. Kuuluisuuksilla vähän pidemmäksi aikaa, kuin puolestaan meillä tavallisilla tallaajilla vain läheisempien keskuuteen, kunnes hekin sitten lopulta lähtevät täältä maan päältä pois tuonne muutaman metrin syvyyteen maantumaan..
Oloni oli eilen yöllä hyvin olematon ja pieni tämän suuren maailman ympäröimänä..
