Minä ja minun lupaukset viikon rentoilulle, voin sanoa itselleni, että älä unta näe. Tosiaan mitä nyt takana 2 päivän ajalta yhteensä 53 kilometriä pyöräilyä. Oikeastaan eiliseltä ja tältä päivältä. Tänään tein itselleni haasteen ja lähdin polkemaan pyörällä 32.7 km matkan enkä millään mummovauhdilla kevyesti polkien, vaan kunnon revityksellä. Ihme kyllä en ole tippaakaan väsynyt eikä paikkojakaan tunnu särkevän mistään. Okei, no ainoastaan päätä särkee, koska aurinko paistoi kunnon powerilla koko ajan suoraan kasvoihin ja tunnetusti olen huono juomaan oikein mitään nesteitä, eli nesteytys jäi suorituksen jälkeen olemattomaksi, joka on enenmän kuin huono juttu, sillä kohta minulla on erittäin oksettava olo ja migreeni.. Oikeastaan tunnen sen jo alkavan, säälittävää.
Ihmettelin suuresti sitä miksei näkynyt yhtään turisteja, vaikka on jo kesäkuun toinen viikko menossa ja yleensä tämä paikka on täynnä turisteja kesäisin, mutta nyt ei yhtään. Kävin jopa leirintäalueella tarkistamassa turistimäärän ja laskin, että vain 2 lapsiperhettä oli lomailemassa. Muutenkin koko paikka oli kuin kuollut, autiota eikä mikään turistikohde ollut auki. Sinänsä se oli kyllä mukavaa, oli rauhallista kuljeskella pyörällä ympäriinsä, kun ei tarvinut väistellä turisteja, jotka yleensä valtaavat pyörätiet.
Ilma oli aurinkoinen ja kesäinen, lämmintä oli +22 ja onnekseni tuuli hieman viileästi, sillä olisin muuten varmasti läkähtynyt jo alkumetreillä pihalle mentäessä. Maisemat olivat kauniita ja harmittelen vieläkin sitä, kun en ottanut kameraa mukaani. Sinänsä mietein, että en siinä vauhdissa olisi kerenyt mitään alkaa kuvaamaan, kun en tehnyt pysähdystaukoja, kuin harvoin ja silloinkin vain pysähdyin juomaan vettä (Hahaa, kyllä minä nyt vähän sentään join). Vauhti oli kova, mutta ei tuntunut pahalta, ilma oli mainio, fiilis oli kohdallaan ja mp3-soittimesta lempi musiikki pauhasi korviini. Tuntui täydelliseltä. Kuuntelin musiikkia laidasta laitaan ja onnekseni mp3-soittimen akku kesti koko matkan ajan, eli se palveli minua täydellisesti. Alkumetreillä soi Sonata Arctica, keskikohdassa meni Leevi and the Leavings, takaisin tultaessa kuului vanhempaa Nightwishia ja loppumetreillä alkoi soimaan PMMP.
Kun pyöräilin kotiin, niin tunsin monessa kohtaa kylmiäväreitä. En siitä, että minulla olisi ollu kylmä, vaan siitä kuinka kauniita maisemia eteeni avautui ja hyvä musiikki tähditti ne hetket. Kuuntelin Nightwishin Sleeping Sunia pitkän peltoaukion kohdalla mentäessä ja, kun katselin eteeni auennutta maisemaa, niin se oli mielettömän suuri. Tunsin itseni aivan mitättömän pieneksi siinä pyöräilessäeni. Taivas oli rajaton, peltoaukio molemmilla sivuillani jatkui pitkälle, monia kilometrejä kauas, linnut lentelivät taivaalla kaarellen ja vapaana, joka puolella kukat, kasvit ja puut viheröivät ja ympäristö näytti todella kesäiseltä. Lämmin aurinko paistoi kasvoihini ja kevyen viileä kesätuuli pisti vastaan pyöräilessä mukavasti. Se maisema ja hetki jäi kyllä mukavasti elämään minun muistoihini. Nuinkin pieni asia, voi tuntua todella suurelta.
Kun sitä oppii nauttimaan ja arvostamaan pieniä asioita elämässä, niin sitä oppii näkemään elämän aivan erinlailla.
