Taas näitä hetkiä, kun kotipaikkakunnalla käydessä rakastaa sitä, että on muuttunut ulkoisesti aivan kokonaan erinlaiseksi, mitä oli silloin, kun vaikka vielä asuin kotipaikkakunnallani. Miksikö? Saan huokaista syvään helpotuksesta, kun kukaan ei tunnista minua samaksi henkilöksi - Joten kukaan ei myöskään kiinnitä huomiota minuun, kuten ennen vanhaan (Kun minut tiedettiin ja tunnettiin).
Törmäsin tänään entiseen tuttavaan ja meinasin paljastua, mutta onnekseni istuin autossa ja käänsin sopivasti päätä, niin ettei kasvojani nähnyt. Tämä "tuttava" yritti niin kovasti vilkuilla minua, että hyvä, kun ei melkein pää pudonnut hänen harteilta siinä kuikuilessaan. Ei hän olisi edes alkanut nuin kiinostuneena katselemaan minua, jos ei olisi huomannut äitiäni. Äitinihän ei ole paljolti muuttunut vuosien varrella (Yhtä nuorekas ja nätti tyttö se on aina ollut), joten äitini hän tunnisti ja tietenkin osasi yhdistää, että autossa istuva toinen nuori nätti tyttö olin minä. En halua olla tunnistettava ikävien ihmisten seurassa enää, kun olen niin mukavasti jo muuttunut tuntemattomaksi heille.
On mahtavaa olla heille vain joku muiden joukossa, eikä se tietty.
Entiset koulukiusaajanikaan eivät enää osaa yhdistää uutta ulkonäköäni minuun, joten kun olen törmännyt heihin ja, jos he ovat sattuneet katsomaan minua silmiin, niin enää ei ole ollut mitään säihköistä tuntua ilmassa. Kiusaajan kasvot ovat olleet ilmeettömät, ei pientäkään ivallista hymyä suupielessä. Olen aina entisen koulukiusaajani nähdessä testannut, että jos kävelen tästä ohi ja katson kiusaajaani silmästä silmään, niin tunnistaako hän minua? Ei.
Se tunne on tuonut minulle rauhaa, täydellistä rauhaa. Saan olla kotipaikkakunnallani rauhassa, ilman että kukaan kyylää, kuten ennen. Ja kyllä, meidän kotikylässä kaikki tuntevat toisensa ja tietävät paremmin toistensa asiat kuin omansa. Täällä niitä katkeria, paskaa selän takana puhuvia ja juoruilijoita riittää kerrakseen. Siksi pidän asumisesta suuressa kaupungissa, kuin pienessä kylässä.
Mutta mitä, jos entiset ne ikävät ihmiset osaisivatkin yhdistää minut siihen 4-5 vuoden takaiseen ihmiseen, joka olin? Olisivatko he hämmästyneitä? Ulkoisesti olin ylipainoinen ja muuten olin hiljainen ja vetäytyvä. Nykyään olen normaalipainoinen, en nyt mikään missi, mutta ihan siedettävän kaunis ja nätti ja söpö ja.. (Haistatteko tuon? Itsekehuko haisee?..No shit, ei sentäs). Mutta joo, olen nykyään itsevarma ja kannan itseäni ilman häpeää.
Täydellisesti täydellisen tuntematon, ahh.
