Puutarhaunelmia ja menneisyyden kuvia

Minussa on aina asunut pieni viherpeukalo ja kävin eilen puutarhalla, alunperin tarkoitus oli mennä ostamaan niitä kukkia, mutta eksyinkin kokonaiseksi tunniksi ihastelemaan, haistelemaan ja kuvaamaan erinlaisia kukkia. Olo oli kuin oikeassa elementissä, sillä rakastan kukkia ja niiden hoitoa, yleensäkin puutarhatyötä. Olen ollut kukkakaupalla tet-harjoittelussa ylä-asteaikoina ja se oli todella positiivinen kokemus. Uskon, että jos ei aukea mistään koulutuspaikkaa pieneläinhoitaja puolelle joskus, niin laitan hakemusta myös puutarhapuolellekin menemään. Nyt kun katsoo ikkunasta ulos, niin siellä on synkkää ja sateista. Eilen lämmintä oli +16 astetta ja tarkenin puutarhalla ollessa pitkähiaisella mainiosti, eli oikeana päivänä eksyimme puutarhalle.

Kuvia puutarhalta tuli napsittua paljon, yli 70 reilusti, mutta tässä olivat mielestäni hienoimmat kukkaset mitä löysin sieltä. Viimeisessä kuvassa on viinirypäleköynnöksiä, joita meni yhden kokonaisen ison kasvihuoneen katon rajoja pitkin. Henkilökunta puutarhalla ei välittänyt yhtään kuvailustani, mutta pari asiakasta siellä katsoivat minua närkästyneenä. En välittänyt tippaakaan siitä mitä mieltä he olivat siitä, kun kuljin kameran kanssa kuvaamassa. Kyllähän minä lopulta ostin 10 kpl orvokkeja, sellaisessa kukkakassissa. Istutin jo osan niistä ulos edesmenneiden lemmikkieni haudoille.

Kävin myös puutarhareissun jälkeen paikassa, joka pisti muistot pintaan ja kurkkuani puristi. Halusin käydä entisen kämppäni pihapiirissä katselemassa, mikä on muuttunut. Se oli ensinmäinen paikka missä aloin asumaan itsenäisesti, minun ensinmäinen oma kotini ja se tuntui myös kodilta heti alusta lähtien. Muistot lähtivät heti rullaamaan, kun astelin talon eteen. Tunsin, kuinka kurkkuani alkoi puristamaan, sydän hakkaamaan kiivaammin. Tunsin vihaa ja ikävää, kun katsoin talon rappusia, jotka nousivat 2-kerrokseen, jossa minun kämppäni sijaitsi.

Tein ajatusharjoituksen, jossa kävelin portaita ylös, laitoin avaimen avaimenreikään, väänsin avainta, painoin kahvan alas ja aukaisin oven. Muistin miltä kotini tuoksui, kun aukaisin oven, näin kuinka kissani Veeti ja Vilma astelivat tutusti minua vastaan tervehtien maukumalla, paiskasin aivaimet pöydälle, otin Veetin syliini ja silitin Vilmaa, joka tuli puskemaan jalkojani, kotini oli siivottu ja sisällä tuoksui vasta pestyt lattiat ja tuuletetut vuodevaatteet, ulkona oli kesäinen ja aurinkoinen ilma, olin juuri tullut kaupasta ja laitoin ostoskassit keittiön lattialle. Menin istumaan keittiön lattialle ja kutsuin kissani luokseni, otin ostoskassista kissoille ostamiani herkkupaloja ja syötin niitä niille.. Tämän ajatusharjoituksen jälkeen, joku muuttui. Mieleeni iski kaikki mitä viimeisen kerran asunnossa tapahtui ja hyvien muistojen tilalle tuli viha, ahdistus ja ikävä. Tunsin, kuinka silmäni kostuivat ja lähdin kävelemään pois talon luota. Minua ahdisti suuresti.

Sen jälkeen mitä viimeisen kerran asunnossani tapahtui, sen jälkeen kotini ei tuntunut enää kodilta. Se tuntui häpäistyltä, kuin raiskatulta. Olo oli siellä sen jälkeen turvaton ja yksi kysymys junnasi päässäni sitä samaa ympyrää jatkuvasti "Pääseekö kotiini kuka tahansa, kun osaa valehdella tarpeeksi vakuuttavasti?". Se mitä asunnossani tapahtui viimeisen kerran oli minulle todella kova paikka. Menetin kissani ja kotini yhden ihmisen takia, hänen takia. En ole antanut anteeksi sisimmässäni enkä tule antamaankaan. En ole koskaan edes harkinnutkaan antavani mitään hänen tekojaan anteeksi.

Vielä tunnen suuria tunteita, kun käyn siellä muistelemassa, mutta ehkä vielä jonain päivänä ne hyvät muistot kultaavat sen paikan, ensinmäisen oman kotini.