Olen ollut nyt puolen vuoden ajan, kuin supernainen. Ollut koko ajan menossa enkä ole pysähtynyt, olen jaksanut tehdä vaikka ja mitä, mennä vaikka ja minne, olla koko ajan liikkeessä hyvillä mielin, mutta nyt.. Keho sanoi stop ja mieli sanoi minulle, että eikö olisi aika pysähtyä edes hetkeksi?
Olisi, olisi kyllä nyt oiva hetki pysähtyä. Olen kyllä nauttinut tästä tilasta, että olen jaksanut olla koko ajan aktiivisesti menossa, mutta nyt lähiaikoina päässäni on kummitellut outo tunne, joka on ollut painostava, mutta en ollut välittänyt siitä ja olen aina sivuuttanut sen, ennen tätä päivää.
Koko tämä painostava tunne purkautui kertaheitolla, väsymys, uupumus ja voimattomuus. Ei niinkään henkinen, vaan fyysinen. Olen rentoutunut ja pysähtynyt aidosti vain silloin, kun olen mennyt nukkumaan. Heti herättyäni olenkin jo lähtenyt aamupalan jälkeen juoksemaan 5 kilometrin lenkin, tullut takaisin kotiin ja jatkanut siitä arkiaskareita, mutta kertaakaan pysähtymättä. Koko ajan liikeessä ja vain ainoat kerrat päivän aikana, jolloin olen pysähtynyt ovat olleet datailessa tietokoneella vähän aikaa ja lukiessa kirjaa.
Minä olen luvannut paljon ihmisille, että tulisin kylään heidän luokseen ja tulisin mukaan erinlaisiin juttuihin, joita ihmiset ovat ehdottaneet. Olen luvannut, että kyllä se sopii ja kyllä minä jaksan. Kuitenkin aina olen joutunut perumaan viime hetkillä sovitun tapaamisen, sillä olen ollut lähtöhetkillä jo niin uupunut fyysisesti, etten ole vaan kertakaikkiaan jaksanut lähteä enää mihinkään. Aamu kuudelta herääminen tuntuu reippaalta ja onkin helppo sopia aamupäivällä, että tulen illalla vaikka messiin jonnekkin kavereiden kanssa, kun olo on jaksava ja intoa puhkuva, mutta kun sovittu tapaaminen onkin iltapäivällä, niin jo päivällä olenkin jo aivan poikki ja joudun perumaan sovitut menot. Pahoittelut kavereille, siitä, kun olen joutunut perumaan sovittuja juttuja. En ole tajunnut olotilaani kunnolla, ennen kuin nyt kun pysähdyin miettimään mikä minua vaivaa.
Tänään annoin luvan itselleni rentoutua. Kävin saunassa luin kirjaa, kuuntelin hyvää musiikkia ja olla möllötin vain. Olin kuitenkin luvannut yhdelle kaverille, että näen häntä tänään ja tarkoitukseni oli mennä keskustaan häntä tapaamaan. Sitten vaan jokin päässä napsahti, kun olisi pitänyt lähteä taas menemään. Ääni päässäni sanoi, että en ole rentoutunut tarpeeksi. Ei pelkkä 20 min saunominen ja tunnin möllöttäminen auta puolen vuoden jatkuvan kiireen ja menemisen jälkeen yhtään olotilaa Ei sitä rentoudu kunnolla vain alle parissa tunnissa. Se vaatii jopa viikkoja.
Olin viikon itseasiassa porukoideni luona sen takia, kun tämä painostava olotila pakotti minut lähtemään kauas pois kiireen keskeltä. Kotipaikkakunnallani minä rauhoituin selvästi ja ihmettelin aluksi, että miksi minä kaipaan sinne maaseudulle koko ajan takaisin, kun olen palanut taas tänne kaupunkivilinän keskelle. Minä olin kyllä koko ajan liikkeessä sieläkin ollessa, mutta silti jotenkin joku osa aivoista tunsi suunnatonta rauhaa, joka auttoi minut jaksamaan hyvin. Taas minä kaipaan sinne ja tunnen täälä omassa "kotonani" hirveää stressiä kiirettä ja tuntuu, ettei täälä vain yksinkertaisesti voi rentoutua.
JA TIEDOKSI KAVEREILLE!
En nyt pysty vähään aikaan lupaamaan mitään menoja, tapaamisia ym, mutta se ei takoita sitä, että haluan katkaista sille välille yhteydenpidon. En minä mitään erakoitua halua, mutta en vaan nyt jaksa lähteä mihinkään muualle, kuin vain pakollisiin juttuihin. Minuun siis voi pitää yhteyttä, niinkuin ennenkin, mutta en lupaa mitään tapaamisia ennen, kuin taas tunnen oikeasti olevani fyysisen jaksamisen kanssa kunnossa.
Toki puolestaan täällä minun luonani voi kaverit tulla pistäytymään, sillä täälä harvoin edes käy kukaan kylässä. Oikeastaan minä olen aina ollut se, joka lähtee tapaamaan kavereita, kuin se jonka luo kaverit tulevat kylään.
Eli tästä käynnistyy nyt pieni paussi, jolloin kokoan taas voimavarani ja korjaan elämäntapani niin, että jaksan tehdä asioita ilman stessiä ja kiiren tuntua.
Btw. Ja
tämä minun seuraava pieni "paussi" ei ole sellainen, että
olla möllötän vain neljän seinän sisällä ja rentoudun. Se ei ole minulle
kovinkaan rentoutumista, sillä olen menevä ihminen ja jo
perusluonteeseeni kuuluu, että en halua olla vain paikallani. En siis ole luopumassa juoksusta tai mistään muustakaan urheiluharrastuksestani (Kuten muutama jo luulikin). En vaan nyt lupaa vähän aikaan mitään menemisiäni ja tulemisiani kellekkään, se on tämän pointti.
