Minä olen tyytyväinen itseeni, vihdoinkin. Voin jo sanoa sen ääneen itselleni, voin kirjoittaa sen tänne, niin että en vähättele itseäni enkä mieti enää, että ei minun kannata olla tyytyväinen itseeni, sillä näen vain elämässäni liudan epäonnistumisia. Nyt laitan stopin niille epäonnistumisille ja alan kannustamaan itseäni pienissäkin asioissa ja olemaan ylpeä onistumisistani ja hyväksymään virheeni, kuitenkaan ylenpalttisesti syylistämättä itseäni ja ajamatta itseäni nurkkaan. Pienillä muutoksilla minusta tulee itseni paras ystävä ja hyväksyn itseni, en näkisi itseäni enää vihollisena itselleni ja epäonnistujana. Mitä minulle on oikein tapahtunut? Onko tässä edes sama ihminen kirjoittamassa tätä tekstiä? Se ihminen, joka vähän yli vuosi sitten oli ihan romuna ja oli heittää kaiken toivon elämää kohtaan nurkkaan lojumaan.. Kyllä, minä se olen ja, jos totta puhutaan, niin minä en edes itse oikein kunnolla usko tätä. Siksi minä olen ylpeä itsestäni. Olen alkanut elämään, olen päässyt yli rankoista ajoista. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö minulle olisi jäänyt traumoja tapahtuneista, mutta ajatukset menneistä eivät enää kummittele koko ajan ja joka päivä mielessäni. Ne tulevat aika-ajoin mieleen ja kaatavat minut maahan hetkeksi, mutta vain hetkeksi. Minä nousen nykyään aina ylös, en jää enää makaamaan tuleen. Koulukiusattuna, narsistin uhrina olleena, pienenä ujona tyttönä, yksin tätä maailmaa vastaan kamppailessa (Tosi dramaattista) minusta on tullut vahvempi kuin koskaan. En ole vielä täysin rautaa, mutta vielä jonain päivänä minua ei pysäytä mikään.
Enkä tarkoita, että minusta olisi tulossa sellainen itseäni täynnä oleva, todella itsevarma, oikein itserakas ihminen, joka pitää itseään helvetin hyvänä tyyppinä ja parhaana sellaisena, ei. Ei minusta tule sellaista. Pidän toki itseäni ihan hyvänä tyyppinä, ei siinä mitään. En vain ole vetämässä mitään yli, ei minun tarvitse. Ei minun pidä olla paras kaikessa, voin toki loistaa asioissa, joissa olen hyvä, mutta sitä ei tarvitse vetää överiksi. Mielestäni olen hyväsydämminen ihminen pohjimmiltani ja yleensä ystävällinen tuntemattomiakin kohtaan. Tietenkään en voi enkä halua antaa anteeksi niille ihmisille, jotka ovat minua kohtaan tehneet pahaa, satuttaneet, yrittäneet romuuttaa/tuhota minut. Jonain päivänä, jos ne ihmiset, jotka ovat tehneet minua kohtaan väärin tulevat itse pyytämään minulta anteeksi tekojaan, kasvotusten, niin voin harkita. Harkita.
Tulin kirjoittamaan elämäntapamuutoksesta. Tuossa tulikin vähän jo asiaa, mistä olen tyytyväinen itseeni ja mitä edistystä olen huomannut itsessäni. Alunperin minun piti tulla kirjoittamaan eräästä toisesta asiasta, nimittäin siitä, että olen tehnyt suuren elämäntapamuutoksen elämässäni, ottanut liikunnan ja itsestäni kunnolla huolehtimisen osaksi joka päiväistä elämääni. Tänäänkin lähdin klo 06:00 liikenteeseen, eli tekemään 11 viikon juoksuohjelmassa tämän päivän tehtävät juoksut. On niin ihanaa lähteä aamuvarhain ulos lenkille, kun ketään ihmistä ei näy mailla eikä halmeilla. Kuuluu vain lintujen laulua, se kuinka lumi ja jää ratisee kenkien alla juostessa. Se on paras tunne kun saa vetää keuhkot täyteen raikasta kylmää ulkoilmaa, tuntea elävänsä. Olen alkanut huomaamaan muutoksia itsessäni. Sen kuinka jaksan hyvin. Tietenkin kuntoni on parantunut huimasti, kroppa kiinteytyy ja hoikistuu, itsevarmuutta tulee lisää ja pikku hiljaa tyytyväisyys ja hyväksyntä omaa kehoa kohtaan kasvaa.
Miksikö tämä asia on minulle niin suuri juttu? Siksi, koska olen ollut aikoinani sairaaloisen ylipainoinen. Olen laihduttanut 40 kg 4 vuoden aikana ja se ei ollut mikään pieni juttu eikä sitä lyhyessä ajassa olisikaan kannattanut ruveta suorittamaan. Se oli elämäntapamuutos, vanhaan ei enää paluuta (Enkä kyllä kaipaakaan vanhaan takaisin, en koskaan). Se on ollut todella suuri asia elämässäni. Olenhan minä onnistunut, onnistuin saamaan itseni kuntoon fyysisesti! Kuinka moni nuori tyttö jaksaisi yksin alkaa laihduttamaan 40 kiloa ja samalla, kun kaikki seinät tuntuvat kaatuvan päälle, kuitenkaan luovuttamatta? En tiedä kuinka moni, mutta en olisi sitä itsestäni uskonut. Olen nykyään normaalipainoinen ja kroppani kehittyy koko ajan (Parempaan suuntaan, heh) ja olen alkanut jo saamaan näkyviä vatsalihaksia. Se on jo helvetin outoa minusta, sillä en ole koskaan nähnyt niitä :3
Ja mikä on pointtini? Se, että ihminen pystyy vaikka ja mihin, jos vain itse sitä haluaa ja on valmis sitoutumaan siihen saavuttaakseen sen. Jotkut asiat vain tarvivat aikaa, ei hyvää aina hetkessä saavuta eikä pidäkään, se vaatii ponnisteluita, riskinottoja, kärsivällisyyttä, hyväksymistä, periksi antoa ja sitä aikaa.
