Kalenterissa on merkittynä vaikka sitä sun toista kissanristiäistä. On äitienpäivä, isienpäivä, ystävänpäivä, eläintenpäivä, naistenpäivä, veteraanienpäivä ynnä paljon muuta. Mielestäni läheisiä pitäisi muistaa päivittäin. Onko nuo kalenteriin omistetut päivät sitten sitä varten, että sillon varsinkin pitäisi muistaa läheistään, jos ei muuten? Ystävänpäivä voi olla vaikka joka päivä. Olemmekin varmasti kaveriemme ja ystäviemme kanssa päivittäin tekemisissä ja vietämme yhdessä aikaa jollain tapaa, jokainen vietetty päivä ystävän seurassa on tietynlainen ystävänpäivä. Entä sitten vanhemmat? Vanhempiakin voi muistaa vaikka joka päivä, vaikka ei varsinaisesti sanoisi heille päivittäin sitä, että kuinka tärkeitä he ovat meille. Me puolestaan voimme olla heille ystävällisiä, kunnioittavia ja näyttää, että olemme ylpeitä vanhemmistamme. Hehän meidät ovat kasvattaneet, hehän meistä ovat pitäneet huolta ja he, jos ketkä rakastavat meitä omia lapsiaan juuri tällaisina kuin me olemme.
Mielestäni vanhempiaan arvostaa enenmän, mitä vanhemmaksi itse tulee. Pikkuisena lapsena sitä vinkuu ja vankuu vanhemmiltaan kaikki kalliimmat lelut kaupan hyllyltä ja kitistään ikävästi monta päivää sitä, kun vanhemmat eivät ostaneetkaan uutta pehmonallea mitä lapsi olisi halunut sillä hetkellä. Teininä sitä haistatetaan vittua vanhemmilleen ja ollaan sitä mieltä, etteivät vanhukset tajua yhtään mistään mitään ja, että vain itse on oikeassa kaikesta, eikä vanhemmat tajua yhtään miten vaikeaa hänellä on. Kun sitä on jo aikuinen, varsinkin mieleltään, niin sitä alkaa kunnioittamaan omia vanhempiaan. Heidän kanssaan puhuu, kuin aikuinen aikuiselle. Ei enää, kuin lapsi vanhemmalleen. Vanhemmat eivät enää ole vastuussa siitä, miten heidän aikuinen lapsensa elää ja miten hän päättää asiat tehdä. He voivat sanoa oman mielipiteensä asioihin, mutta eivät voi enää vaikuttaa niihin. Tietenkään suhde ei muutu vanhempien ja lapsen välillä siinä mielessä, että vanhemmille heidän lapsi on aina se heidän pikkuinen, josta he haluavat pitää tarvittaessa huolen ja auttaa ja kuulla mitä hänelle kuuluu.
Voin sanoa, että minä olen käynyt nuo vaiheet läpi, eli ollut kitisevä pikkulapsi ja halunnut kaikki pehmolelut kaupasta ja, kun en saanut niitä, niin olin oikea pikku perkele. Olen myös ollut yhden ajanjakson verran uhmakas teini ja aukonut ikävästi päätäni vanhemmille ja nyt minä olen henkilö, joka haluaa ymmärtää omia vanhempiaan ja olla myös ymmärretty. En osaa sanoa miten vanhempani minut näkevät nykyään. Minä ainakin yritän kunnioittaa heitä, mutta en halua, että he enää torjuvat suunnitelmiani ja päätöksiäni. Ne ovat minun asioitani mitä elämässäni teen. Toki voin ottaa vastaan mielipiteitä, mutta tähän asti ne ovat olleet vielä torjuvia ja moittivia lauseita suunnitelmiani vastaan. Ehkä he näkevät minut.. En tiedä, en osaa sanoa miten he näkevät minut, koska en ole kysynyt asiaa heiltä. Ainakin he käyttäytyvät minua kohtaan vielä, kuin olisin teini. Mielestäni en ole nykyään enää ollut niin uhmakas, kuin ennen. Olen mielestäni paljon rauhallisempi, syvällisempi ja asiallisempi. Olen yrittänyt tuoda näitä puolia esiille vanhempieni seurassa, mutta en tiedä ovatko ne jääneet heiltä huomaamatta. Joka tapauksessa haluaisin olla oikein ymmärretty vanhemmilleni.
Olen huomannut, että olen pohjimmiltani kiltti ihminen. En oikeasti haluaisi kellekään mitään pahaa. En kantaisi kaunaa niille ihmisille, jotka minua ovat joskus satuttaneet, jos he tulisivat kasvotusten pyytämään anteeksi ja sanomaan, että he toimivat typerästi ja tarkoittaisivat sitä. Voisin oikeasti harkita antavani anteeksi, unohtaa en voisi koskaan. Yhdelle ihmiselle kuitenkin tässä maailmassa en ikinä antaisi anteeksi. Hänen anteeksi pyynnöt eivät olisi, kun valetta ja sen hän itsekin tietää. Hänen sanansa eivät merkitse mitään, ei kellekkään, ei edes hänelle itselleen.
Tällaisia ajatuksia minulla on ollut tänään päässäni, sillä tänään minulle todella läheinen ihminen joutui tilanteeseen, jossa tarvittiin kiperästi ja nopeaa apua. Onneksi ympärillä oli ihmisiä, jotka osasivat toimia nopeasti ja hakea apua. Minä itse jähmetyin paikalleni ja tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut, kuin hidastetussa filmissä. Olin hämilläni ja menin jonkinsortin shokkitilaan. En uskonut tilannetta mikä sillä hetkellä tapahtui. Osasin vain huutaa apua, mutta en osanut tehdä muuta, vaikka olisi halunnut. Katsoin vain vierestä ja toivoin muiden osaavan auttaa häntä. Ehkä kuitenkin tilanteessa riitti se, että olin hänen vierellä enkä lähtenyt mihinkään. Vaikka en osanut sanoa siinä tilanteessa mitään, niin ajattelin mielessäni paljon.. Todella paljon. Hän sai onneksi apua ja on nyt paremmassa kunnossa, eli hän selvisi säikähdyksellä. Kiitos niille ihmisille, jotka toimivat nopeasti avunannon kanssa!
Lukijat: Muistakaa läheisiänne, kertokaa heille miten tärkeitä he ovat teille, sillä..
..koskaanhan ei tiedä milloin on liian myöhäistä.
