On hetkiä, jolloin tulee hirveä tarve kirjoittaa ajatuksiaan jonnekkin, joten silloin blogi on hieno pelastus sellaisiin tilanteisiin. Kun minä kirjoitan blogia, niin en ajattele kirjoittaessani, että kirjoittaisin tekstiä muille, sillä en minä tee niin. Minä kirjoitan juuri sitä ja mitä minä haluan, kirjoitan itselleni. Tämä on jollain tavalla terapeuttistakin ja tämä blogi on ollut apuna minulle itseni ja ajatuksieni tutkiskelussa - Hienoja ja yllättäviäkin asioita olen löytänyt itsestäni kirjoittelun lomassa. Tällä blogikirjoituksella ei sinänsä ole tulossa minkäänlaista pääaihetta, jota tämä käsittelisi (Ainakaan vielä ei ole mielessä mitään, mutta pääaihe voi tulla puun takaa). Ajattelin vain kirjoittaa kaiken mitä mieleeni tulee nyt tässä aamutuimaan.
Ajatuksia blogistani: Blogillani ei ole paljoa lukijoita. Ainakin lukijoiksi ovat kehdanneet julkisesti ilmoittautua 2 henkilöä, joista uskon vain toisen seuraavan aktiivisesti (Okei, no lukee tätä ainakin pari muutakin nimeltä mainitsematonta). Yksi syy siihen, miksi blogillani ei ole lukijoita on se, että en mainosta. En ole jaellut blogini osoitetta, kuin van facebookkiin, josta kaverini sen vain löytävät. Se, mihin kaverini tämän jakavat, jos jakavat on sitten toinen juttu. En ole nähnyt tarpeelliseksi mainostaa blogiani sen kummemmin. Tämä on minulle rentouttava ja helpottava tapa tuoda itseä ja omia ajatuksia esille, en ole nähnyt tarpeelliseksi kerätä fanijoukkoa ajatuspierujani lukemaan. En enää pidä ajatuksiani säälittävinä ja turhina, sellaisina, että niitä pitäisi hävetä (Kuten ennen tein), siksi kai tämä kirjoittaminen tuokin minulle niin paljon..
Narise narsisti yksinäsi: "Forever alone", sitä hänelle toivonkin. Ei kukaan, ei koskaan ansaitsisi sellaista ihmistä rinnalleen, murskaajaa. En ole enää nähnyt painajaisia siitä mitä tapahtui, en enää ole miettinyt henkilöä, joka aiheutti suurta tuskaa sisälläni, en ole enää tuntenut suurta vihaa ja kostonhimoa, vain pelkästään sääliä. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan enää uhkana, vain säälittävänä, heikkona ihmisriekaleena, jolla ei ole enää mitään, ei ketään. Minä pääsin jaloilleni.. Minä helvetti vieköön tosiaan pääsin jaloilleni! Jos minun pitäisi jotenkin kostaa hänelle, niin tämä on mielestäni paras kosto. Pääsin irti, selvisin ja voitin. Kun kirjoitin tuon sanan "voitin", niin puistatti. En pidä itseäni voittajana, en halua käyttää koko sanaa. Olen paremminkin selviytyjä.
Kun miettii, niin miten minä pääsinkin niin nopeaa jaloilleni melkein kaksi vuotta kestäneestä jokapäiväisestä helvetistä? Siinä oli mukana monta muuttujaa, mutta suurin oli se, että minä halusin jatkaa elämääni, ottaa uudesta alusta kaiken irti, tarttua siihen ja antaa mennä. Surin oman aikani tapahtuneita, olin murskattu ja tuntui, että elämästäni olisi kertarysäyksellä kaatunut kaikki painavat seinät päälle. Onnistuin kuitenkin jollain tapaa pitämään kaatuvia seiniä sen verran kauempana minusta, että pystyin hengittämään ja antamaan toivoa uudelle.
Minulla on traumoja. Eivät ne katoa, mutta traumat voivat ajan kanssa muuttua vain ikäviksi muistoiksi, ilman, että ne enää tuottaisivat pään sisällä suuria tunnepurkauksia.
Herranjumala.. Miten minä kestin kaikkea sitä? Minä olin aivan sokea kaikille asioille ympärilläni, yritin epätoivoisesti korjata kaiken, koska hän sai minut uskomaan sen, että olin syypää siihen, miksei asiat olleet, kuten asioiden olisi pitänyt olla. Leikkisästi sanottanu hän oli, kuin lammaspaimen ja minä hänen pässinsä. Hän paimensi minua pitkin suurta sokkeloa, välillä ahdisti nurkkaan, välillä päästi sieltä pois ja pahoitteli, laittoi minut taas jatkamaan matkaani pimeässä sokkelossa ja joka kerta kuitenkin löysin itseni aina nurkasta, kieriskelemästä tarpeettomassa syylisyyden tunteessa ja itsevihassa. Olin narussa vedettävä pässi, kuljin narussa laput silmillä, uskoin kaiken ja, kun erehdyin hetkeksi epäilemään, niin sain sivalluksen kasvoilleni, uskottavan tarinan ja pahoittelut. Annoin anteeksi kerta toisensa jälkeen ja heittäydyin taas vietäväksi. Tätä kesti liian kauan.
En edes tunnista itseäni menneisyydestä. Sanon vielä toistamiseen, että eroaminen hänestä on ollut elämäni tärkein ja oikein päätös ikinä. Pelastin itseni hitaasti syövältä kuolemalta ja tarkoitan sitä. Ei ihminen kestä jatkuvaa syylisyyttä/syylistämistä (Omalla kohdalla tarpeetonta syylisyyttä), masennusta, ahdistusta, henkistä- ja fyysistä väkivaltaa, murskaamista, manipulointia, valehtelua, jatkuvaa toivottomuuden tunnetta, romuuttunutta sielua. Ihminen joko loppuu hitaasti, kestää aikansa ja naps. Päässä napsahtaa kertaheitolla ja se voi olla uhrin viimeinen valssi. Minun kohdalla ei onneksi käynyt lopulta näin, vaan pelastin itseni viime hetkillä. En olisi kuitenkaan havahtunut ikinä, jos en olisi tavannut erästä. Olen ikuisesti hänelle kiitollinen, mutta niin olen myös itsellenikin. Olisin voinut vielä havahtumisenkin jälkeen, jotenkin voinut päätyä vedätettäväksi, mutta kun tiesin mistä on kyse ja mitä vastaan taistelin, niin vanhaan ei ollut enää paluuta enkä halunnut sinne enää.
Minulla on paljon ajatuksia narsismista ja tiedän tasantarkkaan millainen narsisti pahimmillaan on, ikävä kyllä. Tiedän myös hyvin sen mitä narsisitin uhrit joutuvat kokemaan ja sen, miksi narsistista on niin vaikea päästä eroon, varsinkin yksin. Ne ihmiset, jotka haukkuvat narsistin kanssa seurustelevia henkilöitä, niitä henkilöitä, jotka eivät pääse millään irti narsistista, vaikka tietävätkin olevansa sellaisen kanssa, niin se on idiotismin huippua. Eivät ne ihmiset tajua mitä se on, ei se ole vain niin helppoa, että jätä se ja lähde pois. Narsisti on niin ovela paskiainen uhrilleen, se saa kaikella tapaa uhrinsa pysymään hänen pauloissaan. Narsisit on, kuin näytelmän pääpiru. Se osaa näytellä niin vakuuttavasti ja aidosti, että se uppoaa katsojaan kuin luumu mummoon.
Narsistin uhrina olleena olen ajatellut päivittäin menneisyyden tapahtumia. En kuitenkaan enää, niin että vajoaisin niihin ikäviin muistoihin ja olisin surun valtaamana sängyn pohjalla. Asiat käyvät mielessä, mutta ne muistuttavat, ovat varoitusmerkkejä tulevaisuudessa.
